|
Post by Milja on Jun 15, 2017 11:53:23 GMT 1
Rennot hölkkäilyt ilman satulaa 14.06.2017
Merrulla oli tänään hoidettavana aamu- ja päivätalli, joten en päässyt sen kyydillä tallille. Niimpä mä päätin laittaa ahkerana lenkkarit jalkaan ja kävellä tallille lenkkinä. Vaikken välttämättä aina siltä meikit naamassa ja merkkivaatteet päällä näyttänyt, tykkäsin kyllä liikkua. Olin mä ainakin urheilullisempi kun vaikkapa serkkuni. Nyt kun mä en esimerkiksi ollut ratsastanut niin usein kun oli koeratsastuksia ja nyt koko hevonen lähtenyt, niin mun kuukausittainen salikorttikin oli päässy ahkerammin käyttöön. Tää pieni alkulämmittely ei siis mua oikeastaan haitannut, kun vain muisti ottaa kuulokkeet mukaan. Sitä paitsi se olis hyvä tapa purkaa patoutumia, kun mulla oli aamu hyvästä herätyksestä huolimatta mennyt aika päin persettä. Reilun puolen tunnin päästä talli häämötti edessä ja hidastin lyhyen hölkkäpätkän jäljiltä kävelemään. Vilkaisin puhelimestani kelloa, noin puoli 12 pintaan pintaan. Mä olin tänään nimittäin ollut niin ahkera että herännyt jopa yhdeksältä ja päättänyt sitten lähteä tallille Minon kevyesti liikuttamaan. Ne Vaahterapolun kilpailut olisi nimittäin jo noin kahden viikon päästä. Saavuin tallin pihaan huomaten jo joitain tuntilaisia hakemassa hevosia tunteja varten talliin. Itse suuntasin kuitenkin ylös, mistä toivoin löytäväni Meridan ja siellähän se pöydän ääressä olikin ilmeisesti kahvia juomassa, seuranaan Lucas. Potkin lenkkarini jaloista ja kävelin serkkuni viereen istumaan. "Oho, miten Milja Livia Kajankoski voi olla tallilla jo tähän aikaan?" Merida katto mua silmät suurina tajuttuaan et mä se tosiaan olin, joka sen viereen oli istumaan tullut. "Ei tarttee kaikille toitottaa sitä", murahdin mulkaisten serkkuani, se kyllä tiesi etten juuri toisesta nimestäni pitänyt. Jos nyt ekastakaan. "Ja ootpa sä punane, tapahtuks jotain erityisen noloo vaiii?" "Ihan tulin kävellen ja hölkäten tallille, kun jotkut jopa liikkuu vapaa-aikanaan muutenkin kun ratsastamalla", rykäisin mustahiuksiselle. "Okei, en ota tota loukkauksena. Mut mä en kyllä tajua mikset säki hanki vaikka mautoo tai skootterii, sulla kuitenkin on niinki hyvä tilanne et pappa betalar", Merida hymähti jolloin mulkaisin sitä äsköistä tiukemmin. "Okei okei sori. Mut oikeesti, mitä sä tähän aikaan täällä?" "Tulin menee Minon. Siitä puheen ollen, voitko lainata sun kypärää kun sulla kummiskin on se täällä? En viittiny sitä nimittäin raahata mukana kun tänne tulin", selitin samalla aukaisten muutaman snäpin jotka olin saanut äskettäin. "Lainaa vaa mut et riko. Se on varmaa siirtotallissa jossai Kurren karsinalla", Merida sanoi hörpäten sitten loput kahvistaan: "Mut joo mä meen ettii Iidaa ku se tekee mun kaa päivätallin, nauti sä vaa Luca loppu vapaapäivästäs." "Varmasti", Jäger virnisti ja ei ollut kovinkaan varovainen tuijottaessaan poistuvan serkkuni persettä. Meridan poistuttua ovesta jätkän huomio siirtyi mut ootko tosissas -tuijotukseen. "Mitä?" se virnuili kohauttaen olkiaan. Huokaisten nousin pöydästä ja pyöräytin silmiäni, lähtien itse samaa reittiä mistä serkkunikin oli juuri äskettäin mennyt. Lähdin laitumia kohti hakemaan Minoa talliin. Siellä hevoslaitumella läsipää söikin ahneesti ruohoa ja viheltäessäni suunnilleen kaikki muut paitsi se nostivat päänsä kiinnostuneena ylös. Ei se onneksi karkuun lähtenyt, mutta narun päitsiin kiinnitettyäni sain tovin nykiä päätä ylös. "Mino älä viiti", huokaisin ruunan jälleen kerran nykäistessään päänsä takaisin maahan. Lopulta huitaisin narulla taaksepäin, niin sain puokin liikkeelle. Talutin sen portista ulos, käänsin ympäri ja suljin säpin perästämme. Matka talliin kului niin hitaasti, kun rautiasta ei selkeästikään olisi kiinnostanut tulla sisälle. Sain oikeastaan raahata sen perässäni karsinaan, jossa päästin sen vapaaksi. Mulla oli pelkän hevosen metsästyksen perusteella kuuma, ja olihan mulla jopa toppi ja juoksuhousut päällä.. Tai ei sillä, olin ennemmin kesä- kuin talvi-ihminen eli ei pitäisi valittaa kun kerrankin oli kuuma. "Moi", Nelly huikkasi kävellessään ohitseni ilmoitustaululle. Vastasin bruneten tervehdykseen ja hain sitten Minon hoitopakin karsinan edustalle. Ruuna möllötti korvat luimussa paikallaan koko harjauksen ajan, eikä paljoa kavioiden putsauksestakaan välittänyt. Hetken mielijohteesta päätin mennä ihan vain ilman satulaa, koska mulla ei ollut fiilistä mihinkään kunnon koulutuuppaukseen. Ennen suitsien laittoa lähdin hakemaan sitä Meridan kypärää siirtotallista. Siellä Lydia oli harjaamassa oriaan, joten sanoin naiselle nopean moin. Löysin onneksi serkkuni kypärän helposti Kurren karsinan edestä, joten kohta pääsin palaamaan Minon luokse. Avasin niputetut suitset paketista ja nostin sitten ohjat kaulalle. Kuolaimet sujahtivat helposti ruunan suuhun ja soljet laitoin jo tottuneesti kireämmälle. Pistin itselleni vielä kypärän päähän ja hain koulupiiskan varulta mukaan, jos ruuna sattuisi olemaan laiskalla päällä. Sen jälkeen avasin oven isommalle ja lähdin taluttamaan hevosta perässäni alakentälle. Alakentällä ei ihme kyllä ollut ketään, olisiko johtunut tästä aikaisemmasta tulostani tallille. Talutin puoliverisen kaartoon ja laskin jalkojen juureen jakkaran. Ruuna kyttäsi yläkentällä meneillään olevia alkuraveja sen verran tarkkaan, ettei välittänyt mun epämääräisestä tavasta kivuta sinne korkealle selkään. Taputin Minoa kaulalle ja päästin hevosen sitten kävelemään uraa pitkin. Olin jättänyt puhelimeni alkukäyntien ajaksi rintsikoihin, joten otin iphonen esille ja otin nopean räpsyn mystoryyn. Sen jälkeen pysäytin ratsuni kentän portille ja nakkasin luurini nurmikolle. Ei se siitä varmaan rikki menisi ja vaikka menisikin, niin kyllä mä uuden saisin, heh. Jatkoin vielä hetken aikaa rentoa kävelyä jalkojani venytellen ja nilkkoja pyöritellen, jonka jälkeen sitten keräsin ohjat tuntumalle. Mino heilutteli päätään kielien ehkä pienestä keskittymiskyvyn puutteesta, eikä käyntikään kovin rauhallista ollut. "Pidetään tää pliis sellasena kevyenä ja lyhyenä hyvän mielen treeninä, jooko?" juttelin alkaen ratsastaa pieniä voltteja kolme per pitkä sivu. Lyhyillä sivuilla taas tein pysähdyksen, katsoin että Mino odotti maltillisesti ja jatkoin sitten käynnissä. Ensin oli sellaista Minomaista hösellystä, ja välillä ruuna tuntui kuuntelevan enemmän Sannan huutelua yläkentältä kun mun apuja. Ehkä pikku hiljaa homma alkoi luistamaan ja voltit läsipää asettui rehellisesti. Pysähdyksiin lisäsin muutaman askeleen peruutusta, kun puokki ei olisi millään malttanut odottaa kiltisti. Pitkähkön käyntityöskentelyn jälkeen siirryin ravaamaan. Ja oli ihan hirveää. En ollut pitkään aikaan mennyt ilman satulaa ja Minolla on kuitenkin suhteellisen iso askel. Käynnissä sain ruunan jo melko rennoksi, mutta nyt selässä pomppiessani meno meni ihan samanlaiseksi kun työskentelyn aloittaessani. Aloin mä sitten muutaman totuttelukiekan jälkeen päästä jyvälle miten siellä askelissa taas istua ja aloin taivutella läsipäätä niillä samaisilla volteilla. Välillä Sannan ääni yläkentältä sai rautiaan säpsähtämään, mutta äkkiä sain ratsastettua herran takaisin kuulolle. Kun ravin ratsastaminen ei ollut enää niin tuskallista, annoin avut nostaa vasemman laukan. Mino siirtyi suureen laukkaansa ja pärskähti muutaman kerran pienesti kädelle painaen. Koska halusin pitää tän rentona ratsastuksena, laukkasin vain muutamia pääty-ympyröitä ja hidastin sitten raville. Se laukan jälkeinen ravi oli vaan ihan kauheaa, mutta puolipidätteillä se meni vähän siedettävämmäksi. Vaihdoin ravissa suuntaa ja aloin valmistella oikean laukan nostoa. Puokki hypähti laukalle ja annoin temmon olla aika reipas, mikä Minolle kyllä kävi. Jälleen muutamien ympyröiden jälkeen hidastin raviin ja aloin loppuverkkaamaan. Ei siis mitenkään haastava ratsastus, mutta ruuna menis vielä tänään illalla jollekin helpolle koulutunnille. Loppuravailun jälkeen käskin herraa hidastamaan käyntiin ja laskeuduin alas selästä taluttelemaan. Oli muuten tarttunut muutama karva juoksuhousujen takapuolelle.. Tallissa oli huomattavasti enemmän porukkaa kuin ennen ratsastamaan lähtöä. Talutin Minon käytävän läpi pesukarsinalle ja kiinnitin ketjuihin. Nakkasin Meridan kypärän maahan ja aloin vaihtaa suitsia päitsiin. Jätin ruunan odottamaan pesarille ja menin itse pesemään kuolaimet sekä niputtamaan suitset. Kävin laittamassa suitset omaan koukkuunsa ja palasin hevosen luo. Päätin nyt kun pesukarsinassa oltiin, niin samantien ottaa letkulla hikisimmät kohdat. Avasin hanan ja Mino kuunteli tekemisiäni korvat taaksepäin suunnattuina. Alkaessani huuhtoa karvaa huomasin Nellyn putsaamassa hoitohevosensa karsinaa. Voisin itsekin olla nyt taas vastuullisempi ja ahkerampi hoitaja, kun ainakin hetken olisin ilman sitä omaa nimikkoa. En kyllä tiennyt kuinka kauan, riippuisi sen uuden rakkauteni omistajasta, että milloin hän vastaisi viestiini. Huuhdeltuani molemmat puolet ruunasta vilkaisin kelloa ja päätin, että veisin Minon laitumelle. Se nimittäin kerkeäisi olla siellä vielä monta tuntia ennen sitä illan ratsastustuntia. Kiinnitin narun päitsiin ja lähdin taluttamaan kohti laitumia. Hevonen käveli reippaasti vierelläni korvat hörössä ja heti päitset päästä vetäessäni lähti se vauhdilla kavereidensa luo. Suljin portin perässäni ja lähdin tallia kohti, napaten matkalta mukaani kottarit ja talikon. Musta tulikin sitten kertaheitolla niin ahkera, että putsasin karsinan, pesin ruokakupin ja kävin vielä järjestelemässä hoitopakin. Samahan mun oli jotenkin saada aika kulumaan, sillä kotiin menisin Merrun kyydissä eikä se pääsisi kun vasta vajaan kahden tunnin päästä. Kun olin saanut kaikki nämä hommat valmiiksi, mä lähdin taukotupaan kuluttaakseni sen lopunkin ajan. Menin istumaan yhdelle sohvista Angelikan viereen ja otin puhelimeni esille tervehdittyäni naista. "Sä oot vissii käyny ratsastamassa, ainaki housujen perusteella?" Angelika naurahti ja nyökkäsin yrittäen irrottaa muutamia irtokarvoja: "Joo, näistä mustista juoksuhousuista erottuu viel tosi hyvin. Mites sä, ooks tehny jotain jo Doriksen kaa?" "En vielä, tulin käymää tääl ylhääl. Sit varmaa autan Karrinkin kanssa jos tarvii kun se meni tänään jollai helpolla tunnilla", sain vastauksen samalla katsoessani mulle tulleita viestejä. "Eikä! Nyt se on vastannu!" hihkaisin niin että varmaan puolet samassa huoneessa olevista alko tuijottaa mua. "Nii kuka?" Angelika hymähti vilkaisten puhelimeni näyttöä. "Sen ponin omistaja", hymyilin ja jatkoin viestin lukemista. "Uu, onks se sit koht tulos tänne?" Nelly liittyi keskusteluun toiselta sohvalta. "No, ehkä viikonloppuna. Tai ens viikolla. Riippuu vähän, mut on mul sille täällä se karsina ainakin, kun oon varannu sitä." "Noni", Nelly nyökkäsi näyttäen peukkuaan. "Saanko arvata, että senkin kaa väriteema tulee pysyy pinkkinä?" hetken aikaa keskusteluamme kauempaa seurannut Miro yllättäen kysyi. "Totta kai", virnistin ja päätin lähteä ulos pihalle ilmoittamaan Oonaroosalle. Se nimittäin sais toimia taas kuskina kun poni tänne haettaisiin. "Millanen se on, voiks kertoo mitään?" Nelly vielä kysyi mun ilmeisesti loistaessa kun naantalin aurinko tekiessäni lähtöä. "No, sen ulkonäkö voi yllättää ne jotka on täällä tallilla pitempään pyörinyt. Mut joo, tässä seittämän päivän sisään varmaa saatte tietää", hymähdin lähtien samalla ulko-ovea kohti soittaakseni tädilleni. // Te Kajankosket ootte tosissaan alkanu jumputteleen hevosten kanssa ilman satulaa, mikä on siis pelkästään hyvä asia. Mä en tosissaan voi mitenkään muistaa koska Minolla oltaisiin viimeksi menty satulatta, joten ihan ymmärrettävää sen jäykkyys kun alotitte ravaamaan, se kun on tottunut siihen, että selässä ei juuri hölskytä vaan istutaan tasaisesti. Mutta ainakin sä pääsit lähemmäs ruunaa nyt ja lopuksi löytyi fiiliskin, Minon laukka on kyllä huomattavasti kivempaa kuin sen ravi, huomaa sen olevan estehevonen. Kiitos karsinan ja ruokakupin putsauksesta, siitäkin taitaa olla aikaa kun se viimeksi pestiin, voisi työntekijät ottaa hommakseen pestä kaikkien kupit, sekä vesi- että ruokakupit. Summasummaarum rento hölkää tekee Minolle enemmän kuin hyvää, se kun on lievästi stressaaja ja jäykkis. 18v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Aug 7, 2017 17:59:38 GMT 1
Pitkästä aikaa tunnille 08.08.2017
Tuntu kun helteet olis alkanu vasta nyt elokuussa. Nytkin serkkuni auton mittarin mukaan ulkona oli reilut 20 astetta lämmintä, ja mä olin menossa Reifrin estetunnille Minon kanssa. Voisi tulla siis ihan kiitettävän kuuma. Mä kyllä ootin tuntia silti innoissani, sillä en ollut pitkään aikaan päässyt ruunan selkään. Muutenkin kyseessä oli tunti, jolla pääsisimme hyppäämään ainakin meidän tasoista, eli suunnilleen 80-90 sentin korkuisia. Saavuimme Yläkokkoon ja lähdin ensimmäiseksi hakemaan Minoa tarhasta. Nyt lähiaikoina oli ollut niin paljon meneillään, etten ollut juuri kerennyt läsipäätä edes tervehtiä; esimerkiksi se ulkomaanmatka ja uusi poni, johon olin halunnut tutustua kunnolla. Eilen Reifr kuitenkin laittoi viestiä, että tällä tunnilla olisi vapaata ja kysyi, olisiko mulla kiinnostusta tulla. Totta kai oli, huomioon ottaen etten ollut taaskaan päässyt hyppäämään ikuisuuksiin. Ruuna seisoskeli onneksi lähellä porttia, joten mun ei tartennut tarpoa kauaksi. Nappasin tarhan edustalta päitset ja narun, sitten hevosen vierelle kävellen. "Heippa, sä ootkin taas vähän isompi kun mihin mä oon tottunu", tervehdin viitaten Noppaan. Pistin puokille päitset helposti päähän ja niihin narun kiinni. Oli muuten kivaa taluttaa hevonen talliin ilman, että piti koko ajan miettiä että milloin lähtee. Mino käppäili rauhallisesti perässäni viileään talliin ja päästin sen vapaaksi karsinaansa. Kävin hakemassa hoitopakin varustehuoneesta, ja palatessani hoksasin Nellyn hoitohevosensa karsinalla. "Moi! Tuleeks se tälle seuraavalle estetunnille?" kysyin brunetelta hymyillen ja pujahdin jo karsinaan sukimaan Minoa. "Joo tulee, joku Silja ratsastaa tällä. Minoki menee vissii siihen?" "Joo, mä meen sen kaa pitkästä aikaa hyppäämään", hehkutin kyykistyessäni harjaamaan takajalat kunnolla. "Aa joo, okei." Hetken aikaa molemmat vain keskittyivät hoitohevostensa harjaukseen, ja ainakin mua vaivaannutti tää hiljaisuus. Olin oikeastaan jopa vähän toivonut, etten törmäisi Nellyyn tallilla - muistelin edelleen kiusaantuneena hetkeä, kun tyttö ilmestyi paikalle todistamaan mun ja sen pikkuveljen nuoleskelua. Toisaalta, ainakin tähän asti oli mennyt hyvin ja vaivattomasti. Kunnes... "Milja?" brune huikkasi puhumattomuuden jälkeen. "Joo?" "Felix ei suostu kertomaan, nii osaisiks sä valottaa, et miks mun veljen kaula on merkattu?" Thank god tyttö ei nähnyt mun ilmettä. Hävetyslevelit nous sekunneissa tuhanteen, vaikka mä kuulinkin Nellyn äänessä vain leikkimielistä kiusaa. "En mä tarkotuk-- siis, en tiedä." Brune ei kerennyt enää vastata mitään, onneksi, kun Silja ilmestyi Jipun karsinalle ja ilmoitti voivansa jatkaa itse harjausta. "Okei, mä oon taukotuvassa jos tartteetkin apua", Nelly nyökkäsi ja lähti kävelemään yläkertaan, luoden mulle vielä ilkikurisen virneen ohitse kulkiessaan. Huoh, okei. Me nähtiin eilen Felixin kanssa rannalla - ja joo, vaan yks päivä konffiskemujen jälkeen. Me vaan sovittiin tapaaminen silleen.. Puolvahingossa? Olin yrittäny pysyä asiasta aika hiljaa, koska ette usko kuin paljon Merida kuittaili mulle jo niitten juhlien jälkeen. Mut don't worry, ei olla tehty mitään sellasta. Vielä, hehe. Eilen meno tosin meinas karata turhankin krhm, villiks, mistä varmaan kertookin se mun aiheuttama vahinkofritsu.. Hups. Felix vaan oli niin - no, vastustamaton. Kaviot putsattuani pistin etujalkoihin vaaleansiniset jännesuojat. Vaaleansiniset, vähän niin kuin Felixin paita siellä juhlissa.. Okei mikä mua vaivasi. Päätäni ravistellen lähdin hakemaan loppuja varusteita, ja palasin minuutin kuluttua ne käsissäni karsinalle. Pistin suitset ja martingaalin odottamaan koukkuun ja menin nostamaan estepenkin hevosen selkään. Mino seisoskeli chillisti paikoillaan, eikä juuri välittänyt vaikka kiristin vyötä muutaman reiän verran, ensin martingaalin väliin pujotettuani. Lyhensin jalustimia valmiiksi neljällä reiällä ja vilkaisin sitten kelloa. Se oli viittä vaille, ja muutkin tunnille tulevat ratsastajat näyttivät satuloivan ratsujaan. Niimpä laitoin Minolle suitset ja itselleni kypärän päähän. Sen jälkeen jäin karsinan ovelle odottelemaan, että saisimme mennä yläkentälle. Reifr oli jo kasannut kentälle tämän tunnin esteet: muuri, trippeli ja sarja, jonka jälkimmäinen osa oli okseri. Asetuimme kaartoon ja tarkistettuani vyön sopivan kireyden, nousin jakkaralta satultaan. Jalustimet oli aikaisemman säätöni jälkeen ihan hyvät, joten käskin ruunan samantien kävelemään uran vierusta. Mino tuntui normaaliin tapaansa virkeältä, mutta askeleet tuntui oudon isoille poniratsastelun jälkeen. Tunti alkoi Reifrin alkupuhelemisella ja korvanappien testauksella. Sen jälkeen me otettiin ohjastuntuma ja startattiin tekemällä siirtymiä käynnistä raviin ja takaisin. Lyhyille sivuille tuli myös pysähdys. Ensin oli pientä hakemista sen jättiaskelissa, samoten tallin puoleinen pääty kentästä oli ensin herrasta toosi pelottava. Toistolla se alkoi kuitenkin kuunnella paremmin, eikä keskittynyt niin paljoa epäolennaisiin. "Milja voit siirtymisissä olla vähän rennompi käden kanssa. Mut okei, sitten jätetään siirtymiset ja tuutte nää puomit ravissa tältä vasemmalta pitkältä sivulta. Puomien jälkeen laukka ja haette kevyttä istuntaa!" Reifr antoi seuraavaksi tehtäväksi. Mino eteni korvat hörössä puomisarjan läpi ja nosti pienistä avuista laukan. Oikeastaan oli kivaa vaihtelua olla isossa, vetävässä puoliverisen laukassa Nopan kipitykseen verrattuna. Kevyt istunta löytyi helposti ja sivun lopussa hidastin hevosen takaisin raville. Kun kaikki olivat tulleet tämän muutamaan otteeseen, lähdimme ottamaan verkkahyppyjä yksitellen sarjan ekalle esteelle, noin 40 senttiselle pystylle. Mino oli tähän mennessä tuntunut ihan hyvälle ja tosi aktiiviselle, tosin ehkä hitusen vahvalle edestä. Lähdin lähestymään pystyä Miinan ratsastajan jälkeen. Mino höristi korviaan ja suurensi askeliaan, jolloin sen oli pakko lähteä hyppyyn liian kaukaa. Onneksi mä jotenkin olin siihen varautunutkin, joten en ainakaan kovin pahasti jäänyt suusta kiinni. "Milja koitat pitää Minon nipummassa, et päästä sitä noin hallitsemattoman pitkäksi. Muuten ihan ok hyppy." Seuraavana kerta meni jo vähän paremmin, samoin kolmas. "Tullaan sitten kaikki yksitellen tämä trippeli. Sitä ei olla taidettu hetkeen hypätä millään tunnilla, joten muistakaa pitää jalka kiinni ja rohkaista. Eihän tämä ole nyt kun joku 40 senttiä, mutta kuitenkin. Muistakaa myödätä hyvin!" Nostin Minolla laukan ja tein pieniä puolipidätteitä. Trippeli oli halkaisijan viereisellä linjalla, vähän lähempänä kuitenkin seinää. Sille oli siis suhteellisen helppo lähestyminen. Läsipää hidasti hieman tempoaan tuijotellessaan trippeliä, mutta otti sitten yhden voimakkaan askeleen ja loikkasi yli. Taputin kaulalle kiitokseksi ja toisella kerralla ratsuni ei kytännyt enää ollenkaan. Kun hyppyjä oli jonkun verran takana, tulimme lyhyttä rataa. Ensin ihan vain muuri, jonka jälkeen sarja. Korkeudet oli maltillisesti noin kuudessakympissä. Me päästiin tulemaan kolmantena. Mino ei ollut erityisen kuumunut, mutta välillä vähän vahva edestä. Muurille se otti liioitellun hypyn, kun se oli muka hurjan pelottava, mutta sarjalle askeleet sattuivat juuri sopivasti. Tultuamme saman uudelleen 70 sentin korkuisilla esteillä, liitettiin rataan trippeli; ensin muuri, sitten trippeli ja viimeisenä sarja. Muut olivat 70 sentin korkuisia, paitsi sarjan okseri. Tässä vaiheessa ruuna kävi jo osittain kierroksilla. Niimpä hyppy muurille tuli pohjaan, kun Mino jäi vastustelemaan pidätteitä. "Pehmeämpi käsi Milja, pienemmät pidätteet! Hyvä, trippelille oikein kaunis myötäys. Sama tempo sarjalle... Ja hyvä, taputa kiitokseksi! Sitten Silja ja Jippu", Reifr selosti täysin elementissään. Loppuun kaikki saivat tulla vielä seuraavanlaisen radan omalla korkeudellaan: sarja, muuri, trippeli, sarja uudelleen ja trippeli. Meillä korkeus oli 80 senttiä, paitsi muurin mies laittoi ysikymppiin. Nostin laukan ja lähdin ratsastamaan sarjalle. Mino hyppäsi helposti yli, ja askeleet menivät aika sopivasti väliin. Muurille mä en pitänyt sisäpohjetta tarpeeksi napakasti kiinni, joten reitistä tuli huono ja puomi putosi. Trippeli ylittyi kuitenkin puhtaasti, samoin sarja. Meno oli kiitettävän vauhdikasta, mutta silti puokki pysyi viimeiseen hyppyyn saakka käsissä - ainakin melkein. "Ihan hyvä, tosin paikoittain turhan etenevä rata. Muistakaa välillä hengittääkin siellä esteiden välissä. Ja tarkkana ettet usuta Minoa hyppäämään liian kaukaa. Ja tuo muuri, tules se vielä kertaalleen." Tällä yrittämällä pääsimme muurinkin yli puhtaasti, ja tyytyväisenä taputin ruunaa kaulalle, löysyttäen pidemmän ohjan. Loppukäynneillä Reifr tuli vielä kyselemään fiiliksiä tunnista. "Vähän oli hakemista, kun en oo hetkeen päässy hyppäämään. Mut Mino oli kyllä normaaliin tapaansa kiva, sellanen pirtee ja eteenpäinpyrkivä." "Joo, siltä se kyllä näyttikin. Muistat vaan pitää avut selkeinä, mutta kuitenkin herkkinä. Mites, haluisitsä joskus sen uuden ponis kanssa tulla? Tällä tunnilla on nyt syksyllä varmaan melkein aina yks tyhjä paikka", mies nyökytteli kävellessään vierellämme. "Ei me ainakaan ihan hetkeen tän tasosille tunneille olla tulossa", irvistin antaessani jalkojen roikkua rennosti ilman jalustimia. Reifr katsoi muhun kysyvästi, jolloin selitin: "Kyllä se siis tän korkuista hyppäis, sillä on kisattu 120 senttiin asti. Mut en oo viel kerenny sen kanssa hyppäämään ollenkaan. Ja se on kuulemma vähä kuumuva." "Ahaa, no katot sen kanssa miten homma lähtee sujumaan. Jollain helpommallakin estetunnilla varmaan joku viikko voisi olla vapaata, jos haluat opetukseen." Kun kaikkien kanssa oltiin jaettu kommentit, kasasimme esteet pois ja talutimme ne hevoset takaisin talliin, jotka eivät enää jatkaneet. Tallissa mä hoidin Minon pois ja karsinan oven sulkiessani, kiinnitin huomion lappuun ilmoitustaululla. Sen luona parveili myös useampi muu tyttö, joten änkäsin itseni jonon hännille. Ilmoitus koulukilpailuista. Näin Meridan jo ilmottautuneen Kurren kanssa C:hen ja B:hen. Vaikka en edelleenkään liiemmin kouluratsastuksesta pitänyt, voisi olla aika kutkuttavaa kokeille onneamme Nopan kanssa.. Sehän olisi melkein kuin ratatreeni, emmehän me edes lähtisi kotitallilta minnekään. Hetken mielijohteesta nappasin kynän ja raapustin meidän nimen helppoon C:hen, ja Minon kanssa myös B:hen. Sivusilmällä näin niiden muiden tyttöjen ihmettelevät ilmeet, ja poislähtiessäni kuulin jonkun kuiskaavan: "Eihän se oo omistanu Noppaa kun kaks kuukautta!" Niimpä. Mä nyt vaan satuin aina saamaan huonoja ideoita. // On se meijän pikku mino vaan sellanen estetykki että huhuhuh, ihmekös se on toivottu ratsu melkeimpä joka tunnille sanoisin että vaan miinaa ja tumppua toivotaan enemmän jaksohevosiks, mino kun on sellanen monipuolinen tehoheppa. Loisto ostos, oispa niitä tehnyt useemman, heh. Tää on ihan teidän tasonen ryhmä ainakin esteillä, koulutunneilla nää nuoret on ehkä vähän varmempia ja osaavampia, mutta estetunneille sovit ku nenä päähän. Kiva kun halusit tulla hyppäämään niitten kaa niin sait taas pitkästä aikaa tuntumaa ja varmuutta menoon ja ehkä sä myös repen innostuspuheista tuut nopan kaa jollekin tunnille niin saatte kunnolla tuulta siipien alle. Koulukisoihin osallistuminen oli tosi tosi hyvä, kokemus on aina hyvästä ja pitäähän sitä saada tietää oma taso tai että millä tasolla sitä pärjää. Äläkä sä välitä noista kateellisista kuiskijoista, niillä ei oo omia poneja eikä uskallusta kouluaitojen sisäpuolelle - joten oot jo voittaja sillä saralla 19v€ -Iida (ps. nauroin kohalle missä vertasit minon suojia felixin paidan väriin xd)
|
|
|
Post by Milja on Oct 6, 2017 18:00:16 GMT 1
Hämärtyneen illan maastoilu 06.10.2017
Mä olin viime viikkoina päässyt taas ratsastelemaan vähän useammin Minolla, sillä osallistuin vakiotunnille tiistaisin. Meillä oli mennyt ihan okei, toisinaan kyllä koulutunneilla meinasi mennä moti tai hermot - vaihtoehtoisesti molemmat. Estetunnit oli kuitenkin selkeesti meidän molempien lemppareita! Oltiin pikkuhiljaa päästy sujuvasti hyppäämään reilun 90 sentin ratoja, vaikka eihän se korkeus kyllä Minolle hankaluuksia edelleenkään tuottanut. Mulle itelle vaan teki välillä hankalaa päästä niin isoihin hevosloikkiin, kun mun estetausta on kuitenkin melkoisen ponivoittoinen. Lisäksi vaikka mä kuinka olin käsihabaa kasvattanut, meinas ruuna muuttua melko vahvaksi sitä mukaa mitä korkeammaksi esteitä korotettiin. Kirsikkana kakun päälle, mun polvi tahtoi toisinaan yhä oireilla jos treenasin aktiivisesti ja ratsastin ilman polvitukea hankalahkoissa askelissa. Niimpä meillä edelleenkin lähes vuoden yhteistyön jälkeen oli reippaasti opeteltavaa yhdessä. Kuten edellisenäkin vuonna, mä ja Mino otettiin totta kai osaa ratsastuskoulumestaruuksiin. Ekat osakilpailut olis reilun viikon päästä, joten nyt oli vielä niin kuin viimeisiä treenikertoja ennen koitosta. Me mentäisiin helppo B ja 80 senttinen, jotka tuntui ihan sopivilta luokilta meille. Tää ei myöskään tuottanut mulle minkäänlaista stressiä (ainakaan vielä, katsotaan uudelleen kisa-aamuna), sillä mentiinhän me samat luokat viime vuonnakin. Eiköhän me selvittäisi. Mino ei tänään mennyt tunneilla, joten mä olin päättänyt liikuttaa sen. Se ei ollut mitä luultavammin päässyt pitkään aikaan maastoilemaan, joten se oli tänään suunnitelmissa. Muutenkin se tulisi seuraavat kuukaudet kiertämään kanssani ratsastuskoulumestaruuksissa ja valkoissa, sekä siihen päälle normitunnit. Olisi siis varmaan ihan kivaa vaihtelua ruunastakin päästä metsän keskelle. Kello oli puoli viiden paikkeilla, kun mä kävelin tarhaa kohti Minoa hakemaan. Tässä parin viikon aikana oli alkanut ihan huomattavasti pimenemään, tajus että talvea kohti mentiin. Ehkä me kuitenkin vielä kerettäisiin suhtkoht valoisaan aikaan maastoon, pitäisi kyllä varulta laittaa läsipäälle heijastinloimi. Saavuin tarhalle ja lähdin kulkeutumaan ruunaa kohti. Se seurasi tuloani korvat hörössä, ja asteli viimeiset askeleet vastaan. Taputin sitä kevyesti kaulalle ja pistin päitset päähän. Koetin lähteä taluttamaan rautiasta porttia kohti, mutta sen kaverina tarhassa ollut Sanni tahtoi välttämättä hankaloittaa elämääni lähtemällä seuraamaan. "Sanni prrr, sä et tule. Voisitko mennä kauemmas", huokaisin yrittäen hujoa tammaa menemään pois portilta. "Mä voin ottaa sen", kuulin Alen äänen yllättäen takaani. "Aa joo, se helpottais", nyökkäsin ja odotin, että poika kävi ottamassa hoitsunsa kiinni. "Tuutko säkin sen kaa talliin?" varmistin alkaessani pian avata porttia riimunaru toisessa kädessä. "Juu, Sanni menee seuraavalle tunnille niin autan sitä tuntilaista." Niimpä avasin portin, talutin Minon toiselle puolelle ja odotin että Ale talutti valkoisen hevosen myös tarhasta ulos. Sen jälkeen suljin portin, ja lähdin kaksikon perässä ratsastuskoulua kohti. Tallissa oli suhteellisen paljon porukkaa, vaikka olihan nyt perjantai ja tunnit meneillään. Pistin Minon karsinaan ja kävin hakemassa varusteet lähettyville. Aloin reippaasti puunata rautiasta karvaa holsteinin seuratessa kaltereiden läpi käytävän toimia. Reippaan harjauskierroksen jälkeen putsasin kaviot ja pistin kaikkiin jalkoihin jännesuojat. Lähtiessäni hakemaan satulaa ja suitsia varustehuoneesta, näin pitkiä katseita ja supattelua läpi käytävän. Sitä oli kyllä tapahtunut jo viimeiset paria viikkoa ehkä normaalia enemmän. En kyllä ollut edes sataprosenttisen varma miksi. Voisin kuitenkin veikata syyksi sitä Felixin käyntiä täällä Yläkokossa ja sitä, että me oltiin hengattu nyt aika paljon koulun ulkopuolellakin. Ei tosin aina kahdestaan, vaan myös samoissa porukoissa. Mino huokaisi raskaasti samalla luimistellen, kun saavuin satulan kanssa karsinalle. Ensin pistin kuitenkin ruunalle heijastinloimen ja siitä remmit kiinni. Sen jälkeen varpailleni nousten sain estepenkin selkään ja kiristin vyötä muutamalla reiällä. Nappasin suitset karsinan edustalta ja avasin niputetun paketin. Hevonen otti mukisematta kuolaimet suuhunsa ja antoi laittaa soljet kiltisti kiinni. "Hyvä poika", kehuin hiljaa ja menin karsinan ulkopuolelle pistämään itselleni ratsastuskamat. Nopea pikakuva mystoryyn Minosta, ja me oltiin valmiita lähtemään maastoon. Talutin puoliverisen tallipihalle, jossa se tuijotti patsaan lailla kentälle, missä sen lajitoverit käppäilivät kenttää ympäri. "Sä pääset kuule nyt vähän eri maisemiin", selitin kiristäessäni vielä vyötä. Laskin jalustimet alas ja heitin ohjat kaulalle, jonka jälkeen tajusin silmäillä jakkaraa. Mä kun en tänne ihan niin vain kivunnut. Huokaisten tajusin ettei lähimaillakaan ollut jakkaraa ja olin just lähdössä hakemaan yhtä maneesilta, kun näin Merrun tulossa lantalalta päin. Kutsuin serkkuani nimellä ja se lähtikin koiran lailla kulkeutumaan luokseni. "Kato kun suakin näkee!" sen ekan sanat oli meidän luokse saapuessaan. Me ei oltu nähty kolmeen päivään, ja se oli aika pitkä aika siihen nähden, miten me viimeiset pari vuotta toisiamme olimme päivittäin kestäneet. Nyt asiat vaan oli niin eri tavalla: asuttiin eri osoitteissa, ei opiskeltu samassa paikassa ja molemmilla oli omat kulkuneuvot. "Jep. Voitko puntata?" kysyin sen kummempia höpöttelemättä. "Juu. Maastoon menossa?" se hoksas viisaasti varmaan suurimmaks osaks heijastinloimen ansiosta. Nyökkäsin vastaukseksi samalla ojentaen jalkani punttausta varten. "Höh, oltas voitu tulla Kurrenki kaa jos olisit ilmottanu!" se totesi hypäyttäen mut satulaan. Asetin jalkani jalustimiin ja keräsin pienen ohjastuntuman: "Ehkä mä tarkotuksella jätin ilmottamatta." Vinkkasin kettumaisesti silmää ja patistin sitten suuren rautiaan liikkeelle maastopolkua kohti. "Kiitti vaan!" mustahiuksinen vielä huudahti peräämme. Mino asteli isoin ja reippain askelin polkua eteenpäin, jännittyneitä korskahteluja päästäen. Me molemmat taidettiin ajatella pelkkää tulevaa laukkasuoraa, mutta ennen sitä pitäisi kyllä verkata. Niimpä jatkoin käynnissä eteenpäin, läsipään nyökytellessä päällään innokkaasti. Polun haaraantuessa jatkoin vasemmalle ja annoin Minon siirtyä raviin. Koetin itse kevennellä mahdollisimman rauhallisesti, kun ruunalla tuntui olevan menohaluja omasta takaa. Intopiukeana se kyttäili pusikkoja jo hieman hämärtyneessä illassa, askeleen ollessa nyt vastaavasti lyhyt ja korkea. Ei sinällään mitään uutta, ihan perus Minoa estetunneillakin. Nyt tunnelmasta teki ehkä vain aavistuksen säpäkämmän hämäryys ja yksinäisyys. Ehkä mä sittenkin olisin voinut pyytää jotain meidän seuraksemme. Hidastin käyntiin lähestyessämme loivaa alamäkeä. Sen rautias asteli rauhallisen varovaisesti, mutta tasaiselle päästessämme reippaantui tempo jälleen. Se tuijotti eteenpäin herkeämättä korvat hörössä, ja taisi olla aivan samaa mieltä kuin mä; nyt olisi laukkasuoran paikka. Mun ei tarvinnut kun höllätä ohjastuntumaa, niin hevonen pyrähti laukalle. Varasin painoa jalustimille ja annoin Minon kiihdyttää vauhtia, kuitenkin välillä pienillä puolipidätteillä varmistaen että poika oli yhä kuulolla. Kieltämättä vauhti oli jossain vaiheessa melkoisen kova sellaisen ponilaukkailun jäljiltä. Hetken kuluttua se alkoikin jo itsenäisesti pudottaa vauhtia ja pärskähteli tyytyväisenä. "Hiiiienosti", kehuin ruunan käännellessä korviaan rennossa laukassa jatkaen. Pian aloin ottaa tempoa entisestään pois ja hidastin raville. Nyt meno oli ihan erilaista kuin ennen laukkaa. Ruuna kulki rennosti eteenpäin ja pärskähteli vähänväliä. Loppumaaston aikana otin vielä yhden hölläilylaukkapätkän, muuten menimme käynnin ja ravin välillä. Alkuratsastuksesta kierroksia vetänyt Mino oli hionnut vähän kaulalta, joten siirsin jo hyvissä ajoin loppukäynneille. Löysäsin herralle kokonaan pitkän ohjan, sen verran kuuliaiselta ja kiltiltä se jo vaikutti. Tallipihan valojen loistaessa edessäpäin kaivoin puhelimeni esille. Menihän tuolla maastossa lähes tunti. Vielä pitäisi liikuttaa Noppa. Sen mä tosin vain juoksuttaisin, sillä eilen me mentiin puomitreeniä. Ei oltu edelleenkään päästy hyppäämään ponin kanssa, mutta ehkä ennen niitä mestaruuksia. Saavuimme tallille ja Mino vaihtoi muutamien tarhakavereidensa kanssa tervehdyksiä. Pysäytin rautiaan lähelle ovia ja taputin hionnutta kaulaa kertaalleen. "Hienosti menit", hymyilin ja laskeuduin sitten satulasta alas. Löysäsin vyötä ja talutin sitten jopa vähän väsähtäneen oloisen hoitohevosen perässäni vilkkaaseen ratsastuskouluun. Purin Minolta varusteet pois, ja kävin viemässä ne omille paikoilleen satulahuoneessa. Sen jälkeen vedin hikisimmät kohdat sienellä läpi, tarkistin jalat ja pistin fleeceloimen ruunan päälle. Kello oli jo sen verran, että päätin jättää sen sisälle. Ei se enää kovin kauaa olisi ulkonut kerennyt olla. Puokin karsinaa oltiin sen siisteydestä päätellen jo keretty putsata, joten sitäkään mun ei tarvinnut tehdä. Aloin pakkailla viimeisiä kamppeita käytävältä pois, kun tuttu ääni tervehti pirteästi mua: "Moi!" "Moi", vastasin takaisin Nellylle, joka näytti ottavan hoitsultaan loimeaan pois. "Kävitkö ratsastaa?" brunette jatkoi eikä ilmeisesti tajunnut, että musta oli nykyään vähän jopa vaivaannuttavaa jutella sen kanssa. Ei siinä, Nelly oli kyl supermukava, mut u know - "hengailin" (tai jotain sellasta) sen pikkuveljen kanssa. Muutenkin Nellyn nätti ulkomuoto vaan muistutti niitten suvun pirun hyvistä geeneistä. Eh. "Jep. Maastossa", rykäisin pienesti hymyillen. "Noni. Mä aattelin vaan käydä taluttelee tätä pikaseen. Pitäs kyllä joku päivä ihan treenatakin, kun osallistuttiin niihin mestaruuksiin", Nelly hymähti kadoten Jipun karsinaan. "Sama Minon kanssa. Mut joo, Noppa on vielä liikuttamatta, nii mäpäs tästä meen", nyökkäsin ja sanoin naiselle heipat. "Juu moikka!" Lähdin kävelemään toistamiseen tarhoja kohti, Nellyn ansiosta ajatukset yhteen tiettyyn ihmiseen kiinnittyneenä. Pian mieleen kuitenkin kipusi tulevien päivien estetreeni Nopan kanssa, ratsastuskoulumestaruudet, kaikki koulujutut, mauto pitäs käydä tankkaamassa, iskältä pitäis pyytää rahaa... Mun aivot oli kyllä yks sotku. // ei olis mino voinut mitenkään saaha parempaa hoitajaa ittelleen <3 Ihanaa, että sä lähdit minon kanssa maastoon sinne on nyt entistä harvemmin tullut mentyä tunneilla, kun illat pimenee nii pirunmoista tahtia ettei mitään rajaa. Eli ihan oikein arveltu ettei rautiaan kanssa oltu juuri maastoon päästy, kun pääasiassa varmemmat hepat ja ponit oli menny päivän ekoina tunteina maastoon. Super siis että lähitte hämärään käppäileen ja laukkaileen, se on kyllä ihmeen verryttelevää koska mino oli kyllä ku eriheppa lauantaina tunneilla, niin letkeää ja rentoa laukkaa tuli siltä ei yhtään sellasta ihme kiihdyttelyä mitä se joskus on. Seura olis kyllä ollut mun mielestä myös kannattava valinta, ties mitä olis voinut tapahtua, mutta pärjäsit hyvin myös yksin ettei sillä, olis vaan tallinomistajana tuonut ittelle turvaa tieto, että olisit vaikka merrun ja kurren kanssa lähtenyt ulos. Mutta sähän nyt oot tunnettu uhkarohkeudesta, rämäpäisyydestä ja felixin -- noh mikskä sitä nyt sitten sanois. Taitaa olla kaikkien ongelma tallilla nimittää teitä mikskään - vielä! 25v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Nov 6, 2017 16:50:56 GMT 1
Valmennuksessa Hiisivuoressa 10.11.2017
Mä ja Mino oltiin osallistuttu tänä vuonna melko vähäisesti valmennuksiin, joten olin enemmän kuin innoissani verkatessani Hiisivuoren maneesissa. Ruuna oli ollut koko verryttelyn tosi häslä eikä oikein malttanut kuunnella, joten tavoitteet tälle valkalle oli yksinkertaisesti selvitä esteiden yli hengissä. Varsinkin laukassa askeleet venyi tosi isoiksi, enkä oikein saanut koottua hevosta. Niimpä mua kieltämättä jännitti, kun valmennuksen pitäjä asteli sisälle maneesiin, aloittaen tervehtimällä.
Vauhdikkaiden ja innokkaiden hyppelyiden siivittämänä aika kului nopeasti. Pian jo lähdimme ratsastamaan valmennuksen viimeistä rataa, viiden esteen uusintarataa. Me päästiin yrittämään kolmesta ratsukosta ensimmäisenä. Mino oli jo laukkaan siirtyessäni melko vahva edestä, ja korskahteli intopiukeana ensimmäistä pystyä lähestyessäni. Läsipää höristi korviaan ja ongelmitta ponnisti 80 senttisen pystyn ylitse. "Hiiieno", kehuin ruunaa meidän kaartaessa lävistäjällä olevalle okserille. Koska tarkoituksena oli ratsastaa uusintamainen rata, mä kannustin hevosta vielä vähän aktiivisempaan laukkaan. Paljoa ei kyllä tarvinnut pyytää, sillä Mino oli muutenkin niin menossa. Tästä sen estehevos-puolesta mä tykkäsin ihan pirusti, vaikka toisinaan se sitten kävikin aika vahvaksi ratsastaa.
Okseri ylittyi vauhdikkaasti ja jatkoin ratsastamista sarjalle. Lähestymisessä meille tuli erimielisyyksiä ponnistuskohdasta, joten eka hyppy lähti melko pohjasta. Niimpä melkein pakosta myös B - osalle tuli huono hyppy, mutta sain rytmikkään laukan takaisin ennen toiseksi viimeiselle esteelle ohjaamista. Sen me ylitimme kepoisasti, mutta jatkoin keskittynyttä ratsastamista viimeiselle esteellemme. Korvat hörössä Mino laukkasi pystylle, katsoi hyvän paikan ponnistaa ja mä mukauduin parhaani mukaan yliliioiteltuun hyppyyn. Alas tultuamme taputin rautiasta hymyssä suin ja hidastin parin vahvemman pidätteen avulla raville. Pientä hiottavaa meillä toki oli, mutta mä olin silti tyytyväinen!
Valmentajan kommentti; Ratsukon suoriutumista koko valmennuksen aikana oli ilo seurata. Vaikka Miljalla olikin selvästi tehtävää saadakseen Minon pysymään aisoissa, huokui hänestä selvästi tekemisen ilo. Milja vaikutti myös todella potentiaaliselta ratsastajalta, joka tulisi varmasti kehittymään paljon ratsastaessaan aktiivisesti. Täten Mino oli selvästi oikein passeli ratsu Miljalle - olihan sillä kokemusta ja kapasiteettia!
|
|
|
Post by Milja on Nov 17, 2017 19:27:17 GMT 1
Ratsastustaukoa mahdollisuuksien mukaan 17.11.2017
Seisoin Minon karsinan ovella ja seurasin, kuinka joku pikkulikka harjasi nuokkuvaa ruunaa pölysualla. "Ootko sä koskaan ratsastanu tällä hepalla?" ruskeahiuksinen kysyi kääntämättä kuitenkaan katsetta mua kohti ahkeran harjauksensa lomasta. "Joo", vastasin lyhyesti ja vilkaisin kellon puhelimeni näytöstä; kahtakymmentä vaille neljä. Tolle tulis kohta kiire. "Sä voisit alkaa putsata kavioita." "Joo!" Avasin puhelimeni näyttölukituksen ja siirryin katsomaan snäpin mystoryjä, yrittäen peitellä kyllästymistäni. Mino menis tasalta alkavalle alkeistunnille ja mä autoin sen ratsastajaa varustamaan läsipään. Ne tarttes myös taluttajan tunnille, mut se uudehko työntekijä Elin menis mun puolesta. Ei siks että mä olin liian laiska, vaikka siltä varmaan tällä hetkellä näytinkin käytävällä oveen nojaillessani. Vaan siksi, että mun polvi oli jälleen pirun kipeä. Olin jälleen niin sanotussa liikuntakiellossa, vaikka kyllä mä Nopalla parina päivänä viikossa ratsastin. Mut muuten, yritin vältellä kovinkaan rankkaa rasitusta. Ratsastuskoulumestaruuksien finaali oli viime viikonloppuna. Nyt nekin pippalot oli sitten ohitse tältä kaudelta. Alella ja Sannilla meni huipusti, samoin ehkä hieman yllättävästi Nellyllä ja Jipulla. Meillä meni ihan ok tasaisesti Minon kanssa koko mestaruuksien läpi. Ekat kisat oli Seppeleessä, joissa koulurata suoritettiin melkoisessa jännityksessä. Esteillä me sitten tsempattiin ja päästiin neljännelle sijalle, saaden kotiintuomisiksi punainen ruusuke. Viikon päästä tokat kisat olikin täällä Yläkokossa. Koulu meni tosi paljon paremmin, ehkä kotikenttäetu oli apuna. Esteillä sama juttu, toinen sija ja mä muistan olleeni ihan hiton ylpee Minosta. Sitten kolmannet kilpailut Susikalliossa. Koulu meni odotettua paremmin, ekat ei sijoittuneet. Esteilläkin sellainen tasaisen reipas ja energinen rata, kuudes sija. Tässä vaiheessa mulla oli jo aika hyvä rutiini viikonlopun kisoille, joten Hallavan osakilpailut ei jännittänyt mua pätkääkään. Molemmat radat sujui ihan okei, koulussa Mino vaan oli ehkä hitusen laiskana. Ja sitten oli nämä viime viikonlopun kilpailut ja samalla syy uudelleen oireilevalle polvelleni. Mino oli heti aamusta tosi hälsänä, hyvä kun ei trailerista pois otettaessa tallannut viattomia ihmisiä alleen. Mulla oli jo vähän epäluuloinen olo, mut ei auttanut muu kuin kiivetä selkään ja lähteä verkkaamaan. Eteenpäinpyrkimystä oli vaikka muille jakaa - voitte uskoa, että sain koko loppuvuoden vatsalihastreenit siinä samalla. No joo, radalla ruuna oli tosi pörheänä, mutta kyl mä uskoin meidän selviävän siitä radasta siitä huolimatta. Toisin kävi, nimittäin nostaessani ekaa laukkaa tuomarien pöydän kohdalla, oli ruuna näkevinään jotain tosi pelottavaa tuomarien kohdalla. En yhtään osannut odottaa sellaista pukkilaukkalähtöä, että maahanhan sieltä tultiin polven ottaessa osumaa ekana maahan. Se polvi kun osas muutenkin muistutella itsestään, niin tollanen kolaus ei erityisen hyvää tehny. Iida ja muut sanoi ettei mun ehkä kannattais mennä esteluokkaa, mutta hampaita yhteen purren ja kivun kyyneliä pidätellen mä sanoin hyppääväni sen. Ja niinhän mä hyppäsin, saatiin puhdas rata mutta "yllättävästi" sen kaiken sähläyksen takia meidän nimet löyty listan viimeisenä. Että sellasta. Ja arvasinhan mä oikein, että brunetella tuli kiire Minon kanssa. Kellon ollessa paria minuuttia vaille mä vedin kiireellä suitsien solkia kireämmälle ja tyttö pisti itselleen kypärää päähän. Mutta silti brune pääsi joten kuten lähtemään ihan ajoissa muiden ratsastajien joukossa maneesia kohti. Mä jäin talliin putsaamaan hoitohevoseni karsinaa tunnollisen hoitajan tavoin. Kävin hakemassa kottarit ja talikon, alkaen sitten siivota karsinaa. Tallissa oli aika rauhallista, lukuunottamatta seuraavan tunnin ratsastajia. Jossain vaiheessa ratsastuskoulupuolen ovesta sisään asteli Luna ja Kämpe sekä Nelly ja Jippu. "Moi, haluutko tulla meiän kanssa maastoon?" Luna kysyi taluttaessaan hoitoponinsa käytävän päähän kiinni. "Emmä pysty, Mino on tunnilla ja muutenki tää polvi vammaa edelleenki. Nopanki aion käyä vaa juoksuttaa myöhemmi", selitin ja huomasin olevani jo loppusuoralla putsauksessa. "Aa okei. No toivottavasti toi polves menis parempaan päin", blondi sanoi suunnaten sitten ilmeisestikin hakemaan Kämpen harjoja. "Jep." Mä putsasin karsinan reippaasti loppuun ja olin lähdössä palauttamaan kottareita, kun tähän asti hiljaa pysytellyt Nelly yhtäkkiä sanoikin hoitsuna luota; "Felix meinas taas tunkee mun mukaan tallille. Veikkas et oisit tääl, kun et oo vastannu sille." "Aa. No oikees oli", hymähdin yrittämättä kuulostaa liian kiinnostuneelta. Edellenkin aina Nellyä katsoessani mun mieleen palasi muisto. Muisto, jossa mä istuin hajareisin sen pikkubroidin sylissä ja annoin sen tehdä merkintöjä mun kaulaan. Eh. "Emmä kyl tiiä mitä asiaa sil oli, et kannattaa tsekata puhelimes tai se oikeesti on koht täällä", brunette heitti enkä ollut varma, oliko sen äänessä vitsiä. Karsinan putsattuani mä päätin mennä kuluttamaan aikaa maneesiin. Sinne polveni kanssa raahautuessani kaivoin puhelimeni esille, lukien Felixin lähettämät viestit. Kysy haluaisinko hengata huomenna. Arvatkaa kahdesti, haluanko? Hymy huulilla näpyttelin vastaukseksi neutraalin "joo", samalla saapuen maneesille. Viheltelin kevyesti mennessäni sisälle, eikä kukaan hevonen onneksi mua säikkynyt. Bongasin Nadjan katsomossa ja lähdin kulkeutumaan sitä kohti. Tyttöä ei kyllä toisaalta kovin hankala ollut huomata räväkän hiusvärin takia, mut mä kyl pidin siitä. Tai ei kyllä varmaan yllätyksenä tullut, olihan väri vaaleanpunainen. "Moi, mitäs sä tääl?" kysyin hiljaa istahtaen tytön viereen ja vetäen lähimmän viltin jaloilleni lämmikkeeksi. "Moi. Oottelen et tää tunti loppus. Me mennään Jupin kanssa seuraavaks alkavalle tunnille", Nadja selitti. "Aa okei." "Entäs sä?" "Kunhan kulutan aikaa ja huvikseen seuraan ku Mino menee tuolla." Suuntasin katseeni hevosiin, jotka kaikkia lönkyttelivät ravissa uraa pitkin. Elin hölkkäsi Minon vierellä kestohymy kasvoillaan, sen pienen tytön keventäessä yllättävän hyvin puoliverisen isossa ravissa. "Hyvä, hienosti menee kaikilla. Hidastakaa vain ratsut takaisin käynnille, pruuuut." Ton tunnin jälkeen olin menossa auttamaan Minon ratsastajaa varusteiden pois ottaisessa, mut Elin ilmoitti voivansa auttaa tyttöä. Mä sit myönnyin, koska olihan mulla vielä Noppakin hoitamatta. Mä lähdin siis linkkaamaan (näin dramaattisesti sanottuna, kyl mä polvituen kanssa aika normaalisti pystyin kävelee) seiska tarhaa kohti. Lähestyessäni ponikolmikon aitausta huomasin jonkun seisoskelemassa kasitarhan portilla. Mun viisailla aivoilla päättelin sen nopeasti siksi kanadalaiseksi. En ollut vielä kertaakaan siihen törmännyt, mut tuntomerkit täsmäs. "Moi", päätin sanoa ohikulkumatkalla, jolloin brunette näytti jopa vähän säpsähtävän mua. Ei vissiin nähnyt mua aikaisemmin, olihan tääl aika pimeetä. "Moi", sain lyhyen vastauksen takaisin saapuessani Kapun, Belin ja Nopan tarhalle. "Sä oot vissii Lotte?" Tyttö nyökkäsi seuraten katseellaan sitä arabialaistaan. Se oli kyllä ihan menevän näkönen hevonen. "Mä oon Milja", sanoin vaikken ollut varma kiinnostiko toista, mut jatkoin kuitenkin: "Miten ootte viihtyny Suomes?" "Ihan hyvin", tuli vastaus äkkiä enkä ollut varma olinko ihan vakuuttunut sen todenperäisyydestä. Tyydyin kuitenkin nyökkäämään ja lähdin sitten pilkukasta poniani kohti. Luojan kiitos se antoi tänään kiltisti kiinni - ei olis paljoa huvittanut juosta hippaa juuri nyt koska A. polveni ei pystynyt siihen ja B. saatoin tuntea kanadalaisen katseen niskassani. Napsautin narun kiinni päitsiin ja lähdin taluttamaan Noppaa portille. Lotten ohi kulkiessani mä loin vielä pirteän hymyn sille, jonka jälkeen jatkoin yksäripuolelle. Ihan kivalta se musta vaikutti, kaikista juoruista huolimatta. // Teidän finaalipäivä oli kyllä niin dramaattinen että ei mitään rajaa, mä olin huoli kurkussa kattellut sitten teidän esterataa, mutta läpi sinnittelitte kyllä. Mino se yllättää se on muka ah niin varma kulkija sellanen tasapaksu puksuttaja joka käy alkeistunneilla ja saa ittelleen ihailijoita, silti se säikähti sitä että nainen laittoin hupun itselleen päähän, jo on siinä meillä rohkea estepuoliverinen. Eli mä en voi mitään muuta ku olla surullinen sun puolesta että sun polvi on tullut kipeeks taas, ihan perseestä, sitä ei tosiaan kannata alkaa millään lailla rasittamaan liikaa vaan pikkuhiljaa. Eikö ilman satulaa ois yks mahis ku ei polviin tuu nii kovaa rasitusta? Lotte on mukava ku mikä, hiljaisen rauhallinen, eli tutustu ihmeessä siihen paremmin, luultavasti sä saat hoitaa sen tutustumisen, juoruista huolimatta. 18v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Jan 28, 2018 10:36:42 GMT 1
Jakson lopetus ja San Francisco 27.1.2018
Saatuani Nopan karsinan putsatuksi suuntasin kohti ratsastuskoulupuolta. Heti ensimmäiseksi näin Johanneksen hoitohevosensa karsinalla riimunaru käsissään, josta päättelin pojan olevan lähdössä hakemaan Lakua tarhasta. "Hei, Johannes! Oota mut", huudahdin tummahiuksiselle, joka pysähtyi käytävälle kuin käskystä. Hain Minon riimunarun ja kiiruhdin sitten Johanneksen rinnalle pienesti hymyillen. "Aioks liikuttaa Lakun vai?" kysyin päästyämme ulos lauhaan talvisäähän. "Emmä, kun Laku menee yheltätoista alkavalle estetunnille. Etkös säki oo siinä ryhmässä?" poika kysyi. "Jep. Tänää vika tunti Minon kanssa, ens jakso mennään Mukilla", hymähdin vastaukseksi. "Juu." Mä olin viime viikkoina tutustunut Johannekseen vähän paremmin, ja mä tykkäsin siitä. Ei jauhanu turhaan, mut oli kuitenkin tarvittaessa aina valmiina juttelemaan. Plus sekin oli suomenruotsalainen, joten mikäs sen parempaa. Ehkä mä joskus pyytäisin jätkää vaikka maastoon seuraks, sillä serkkuni seura alkoi toisinaan jo tympäisemään.. Erkaanuimme molempien mennessä hoitohevostemme tarhoille. Mino seisoskeli sinisävyinen loimi päällään Tumpun, Hildan ja Hussen kanssa kylki kyljessä. Viheltelin portilla kutsuvasti, jolla ei kuitenkaan ollut vaikutusta nelikkoon. Niimpä liukastelin tieni tennareilla hevosten luo, ja kiinnitin narun hoitsuni päitsiin. Okei, ehkä mä olisin voinut valita jotkut paremmat kengät tähän hommaan. Mutku nää oli niiin kivan rennot tallissa. Mun ja Johanneksen pyydystettyä hevoset lähdimme yhtä matkaa päätalliin. Päästin Minon irti karsinaansa ja lähdin hakemaan hoitopakkia varustehuoneesta. Pian palasin puoliverisen luo ja aloitin ottamalla loimen pois. Sen jälkeen nappasin harjan käteeni ja aloin sukia karvaa läpi. Ruuna seisoskeli rennosti paikoillaan, välillä kääntyen tunkemaan turpansa mun syliin. Nopean harjauksen jälkeen putsasin kaviot ja laitoin jalkoihin jännesuojat. Mä olin innoissani tulevasta estetunnista, sillä pääsisin jälleen hyppäämään jopa ihan esteen kokoisia - Nopan kanssa treenit kun keskittyi niin paljon pelkkään tekniikkaan, eikä korkeutta viitsinyt juuri nostaa. Tää yhdentoista esteryhmä oli kuitenkin huippu - me kaikki oltiin suurinpiirtein saman tasoisia, ja kaikilla oli taitavat puokit ratsuina. Reilun vartin päästä Mino oli valmis ja olin saanut itsellenikin ratsastuskamppeet päälle. Me oltiin käyty jo aikaisemmin muiden kanssa kasaamassa esteet, joten maneesille hevosten kanssa saapuessamme vältyimme siltä hommalta. Talutin läsipään muiden perässä kaartoon ja kiipesin jakkaran avulla satulaan. Taputin ruunaa kaulalle, säädin jalustimet sopiviksi, ja päästin hevosen kävelemään alkukäyntejä. Askel oli ripeä ja energinen, eli hyvin ominainen Minolle. Onneksi ei ollut niin kylmä kuin vaikkapa pari päivää sitten, ajattelin ohjatessani rautiaan Miinan takaa toiselle puolelle maneesia. Pian Reifr saapui maneesiin ja me aloitettiin alkuverkkaamaan. Minolla oli heti alusta lähtien paljon eteenpäinpyrkimystä, ja se taisi olla yhtä innoissaan hyppäämisestä kuin mä. "Okei, eli muutamian pysähdyksien jälkeen voitte siirtyä ravaamaan. Pidetään alkuverkka aika simppelinä niin hypätään loppuun ratoja, kun ensi kerralla kaikilla onkin eri ratsut jakson vaihtuessa", mies selitti kentän keskeltä laskiessaan puomeja maahan ylitettäväksi. Mino siirtyi innokkaasti suureen raviinsa, ja hetken hakemisen jälkeen alkoi sopiva rytmi löytyä. Tein muutamia ympyröitä ja voltteja, jonka jälkeen Reifrin ohjeistamana tulimme ravipuomeja molempiin suuntiin. Läsipää kuunteli hyvin ja Reifr kehuikin Minon pitävän hyvän, tasaisen temmon läpi puomisarjojen. "Muistat vaan Milja pitää jalan rennosti alhaalla, kun sulla ei tota pituutta muutenkaan kovin paljoa ole." Laukassa Mino painoi ensin sisäpohjetta vasten, mutta ahkeralla työskentelyllä ongelma lähti ratkeamaan. Samalla ruuna alkoi kuitenkin olemaan vähän raskas kädelle, ja pääty-ympyrää kevyessä istunnassa laukatessani se häntä huiskien tarjoili turhankin voimakastempoista laukkaa. "Okei, kaikki hevoset näyttäää tosi reippailta ja energisiltä, eli eiköhän aloteta hyppääminen. Otetaan muutamat verkkahypyt, sitten siirrytään ratoihin", Reifr sanoi ja kävi nostamassa pitkällä sivulla olevan pystyn noin 50 senttiin, "ensin vaikkapa Julia ja Laku." Seurasin kuinka mustankimo ylitti esteen helposti, joskin heitteli päätään tyytymättömänä esteen jälkeen. "Milja ja Mino seuraavaksi!" Ruuna nosti laukan terävästi ja siirsin katseeni matalaan pystyyn. "Hitaampi tempo, este on niin pieni. Puolipidätteitä, pysy itse ryhdikkäänä.. Hyvä!" Kahden muun ratsukon jälkeen este nostettiin ensin 60, sen jälkeen 70 senttiin. Molemmat hypyt sujui tosi hyvin, kun itse muistin tehdä niitä puolipidätteitä ja pitää käteni pehmeänä Minon painavuudesta huolimatta. "Okei, sitten aloitetaan radat. Ekana 70 sentin korkeus, sama järjestys kun äsken!" Kun Julia ja Laku saivat radan suoritetuksi, nostin mä Minolla laukan. Eka este oli normaali pysty helpolla reitillä, joten ylitettiin se helposti. Toinen este oli okseri halkaisijalla. "Pidä kiinni, älä päästä hyppäämään liian kaukaa. Ja myötää isosti!" Reifr ohjeisti suuren puoliverisen edetessä okserille korskahdellen. Esteen ylitettyämme jatkoi matka vielä yhdelle sarjalle sekä laineelle. Vikan hypyn jälkeen taputin ruunaa kaulalle, ja hevonen pärskähteli isosti hidastaessaan raville. "Ihan hyvä ekaks radaksi. Muistat vaan pitää tuntuman koko ajan ja et päästä Minoa liian vahvaks. Muuten tulee ongelmia, kun nostetaan esteitä", Reifr kommentoi seuratessaan kuinka Miinan ratsastaja lähti laukkaamaan. Kun kaikki olivat tulleet radan, nosti mies esteet 80 senttiin. Tällä kertaa tulimme saman ekan radan, mutta toisinpäin. Lakun ja Julian ehkä vähän epävarman radan jälkeen oli mun ja Minon vuoro. Me molemmat taidettiin innostua sitä enemmän, mitä esteet nousi. Reifrkin taisi sen nähdä, sillä sanoi ekaa estettä lähestyessäni: "Ja Milja pitää mielen rauhallisena, vaikka sun ratsu hätiköis." Laine ylittyi vauhdilla, josta matka jatkui sarjalle. Jouduin tekemään tosi paljon puolipidätteitä ja ottamaan istunnalla vastaan, jotta a-osalle tuli sopiva ponnistuskohta. B:lle tultiinkin ehkä vähän ahtaasti, mutta Mino ponnisti urheasti silti yli. Okserille puokki otti jäätävän suuren loikan, mutta onneksi olin siihen suurinpiirtein varautunut. Pysty ylittyi kepoisasti, ja hymyssä suin taputin läsipäätä kaulalle. "Okei, loppuun tullaan vielä yks korkeampi rata, noin ysikympin korkeudella. Kaikilla on mennyt sen verran hyvin, että tässä jakson viimeisellä tunnilla voisin kysyä, että haluaako joku ton sarjan b-osan metriin tällä vikalla kerralla?" Reifr heitti nostellessaan kannattimia korkeammalle. Miehen ilmeestä päätellen ei ollut kovinkaan yllättävää, että mä ja Hildan ratsastaja, Annika, ilmoitettiin halukkuudesta. "Okei, Miljalle ja Annikalle se metrin este. Tulkaa siis eka Lakun ja sitten Miinan kanssa." Kun kaksikko oli suorittanut vauhdikkaat ratansa, oli mun vuoro. Siitä olikin jonkun verran aikaa kun olin päässyt tämän korkuisia hyppäämään, joten mun sydän tykytti normaalia kiihtyneemmin, kuitenkin ihan positiivisessa mielessä. Eka este oli pysty, jonka Mino ylitti leikiten - se taisi vieläkin ajatella, että miksi me näin pieniä edes hypättiin. Matka jatkui laineelle, jonka ruuna pienellä kannatuksella loikkasi yli. "Hyvä, nyt puolipidätteitä ennen okserille kääntämistä. Ja katse!" Reifr ohjeisti. Adrenaliini virtasi mun kropassa, kun käänsin okserilta viimeiselle esteelle, eli sarjalle. Mino katsoi korvat hörössä esteitä, ja ylitti ekan osan ongelmitta. Jouduin tekemään muutaman ronskimman pidätteen välissä, jotta me mahduttiin väliin paremmin. Ja pian me oltiin myös jälkimmäisen esteen toisella puolella, ja mä hidastin puoliverisen ravin kautta käyntiin. Toi oli se, mistä mä ehkä eniten ratsastuksessa nautin - vauhdin ja onnistumisen tunne. Loppukäyntien aikana Reifr vielä antoi kaikille palautetta. Meillä se oli pääasiassa samaa mitä ennenkin. Mun pitäisi katsoa ettei tempo pääse liian suureksi ja leveäksi, sekä isoilla esteille mun pitäisi myödätä mahdollisimman paljon, kun olin semipieni Minon selässä. Samalla mies kuitenkin sanoi huomaavansa meissä kehitystä ja oli tän jakson tunteihin tosi tyytyväinen. Niin olin mäkin. Tallissa otin hoitohevoseltani varusteet pois ja kävin huollon jälkeen viemässä ne varustehuoneeseen omille paikoilleen. Minolle laitoin jalkoihin linimenttiä ja loimen niskaan. Olin viemässä hoitopakkia pois, kun joku vaaleahiuksinen tyttö pysäytti mut: "Hei onks täällä missä kottarit ja talikko?" Neuvoin paikan lyhyelle - siis oikeesti lyhyelle, ja ne sanoo mua lyhyeks? -blondille, jonka jälkeen mun oli pakko uteliaisuuttani kysyä: "Hoidatsä täällä jotain?" "Joo, alotin vähän aikaa sitten Pican hoitajana. Ja oon siis Carlya, mut voi sanoo ihan vaan Liaks", Carlya hymyili reippaasti. "Aa okei. Tervetuloa Yläkokkoon. Mä hoidan Minoo ja sit mul on tuol yksäripuolella poni. Ja hei jos jatkossa tartteet apuu nii voit kyl kysyy keltä vaan - tääl yleensä on ihan mukavaa porukkaa", virnistin jatkaen sitten matkaani varustehuoneeseen. Annoin Nopalle tänään vapaapäivän, joten siirryin seuraavaksi taukotupaan hengaamaan. Istahdin Nadjan viereen ja kaivoin puhelimen hupparini taskusta esille. Huomasin yläpalkissa sähköpostin kuvakkeen, ja kiinnostuneena painoin sen auki. Viestiä hiljaa lukiessani muiden pirteä pölötys katosi kuuloetäisyydeltäni, kunnes sen kummemmin asiaa ajattelematta kiljaisin: "Mä ja Noppa lähetään San Franciscoon!" Hetken täydellisen hiljaisuuden jälkeen Merida oli eka joka sanoi jotain, kattoen mua samalla kun hullua: "Häh?" "Joojoo! Tai siis kun, lähetin hakemuksen yhdelle tallille siellä missä pidetään semmonen tehoviikonloppu, ja meidät valittiin sinne! Ja siis mähän oon halunnu ikuisuuden ulkomaille, nii sit me ollaa iskän kaa siel vähän pidempään. Noppa siis on sen koko ajan siellä samalla tallilla", selitin innoissani kaikkien kattoessa mua ääneti. "Ai San Franciscoon? Sähän meet sit lähelle mun kotihoodeja", Lotte lopulta sanoi ja vilkaisin sitä kiitollisena, että edes joku vaikutti asiasta innostuneelta. "Millon sä sinne sit meet?" Nadja kysyi ja mä varmistin tiedon puhelimeni näytöstä: "Öööö, se viikonloppu on 15-18. helmikuuta. Eli siihen on joku vajaa kuukaus!" "Sä tuut niin kusee kaikki lukiojutut. Tai no, etköhän sä oo tehny sen jo nyt", Merida hymähti huvittuneena ja häipyi keittiön puolelle hakemaan kahvia. "Ei se haittaa", hymyilin lukien viestiä puhelimestani yhä uudelleen. Mä ja Noppa lähetään San Franciscoon. // Toi lauantain esteryhmä on just sopiva sulle ja minolle! Kun tunneille ilmoittautuminen oli käynnissä me hommattiin siihen sun tasosia ratsastajia, jotta pääsisitte yhessä kehittymään läpi kevätkauden. Sä ja Mino alatte hioutua ainavaan paremmin yhteen, ja epävarmuutta ei näytä olevan mailla eikä halmeilla. Mutta ei kai Minon kanssa sulla voikaan olla kun tunnet sen jo ja tiiät sen tavat kun se innostuu tai vastaavaa, ens jaksoon aateltiin sulle vähän haastetta sen Mersun kanssa, mutta se tulee varmasti olemaan myös opettavaista vaikka eri heppa neljä kertaa onkin ennen ku pääset taas hyppäämään Minon kanssa. Eli tsemppiä ens jaksoon! Ja mun mielestä aivan super kiva, kun pääsit mukaan tehoviikonloppuun amerikkaan asti, ai että, täytyy kyllä tuntua hyvältä. Muista käydä sitten missattu tunti korvaamassa jossain muussa ryhmässä! Kiva että oot tullut johanneksen kanssa juttuun ja ottanut sitä mukaan keskusteluissa, siinä on oikee asenne, Milja. Have fun in San Fransico! 19v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Feb 28, 2018 14:43:55 GMT 1
Viimeisistä talvikuukausista ilo irti 27.2.2018
"Mitä teitte siel sen tehoviikonlopun jälkeen sit?" "You know, dokasin iha vitusti ja hengasin kuumien jäbien kanssa", rykäisin peitellen huvittuneisuuttani parhaani mukaan, ja käänsin mautoni risteyksestä vasemmalle. Puhelinlinjoille tuli täydellinen hiljaisuus, enkä voinut enää pidätellä nauruani. "No ei ny oikeesti", jatkoin tyrskähtäen, Fellun huokaistessa puhelimen toisessa päässä helpottuneen kuuloisesti. Ehkä vähän tympääntyneenäkin. "Mut joo, tulin just tähän tallin pihalle. Soitan sulle vaikka myöhemmin", hymyilin ja lopetin puhelun pojan vastattua hyvästelyyni. Ohjasin kulkupelini Meridan auton viereen, ja astuin ulos pakkassäähän. Kylmästä hengitys höyryten pamautin kuskin oven kiinni, lukitsin ovet, ja lähdin kävelemään ripeästi tallia päin. Me tultiin eilen Nopan kanssa Suomeen San Franciscosta. Tehoviikonloppu meni meidän osalta vähän vaihtelevalla menestyksellä: ekat päivät tapeltiin siitä pitikö kulmiin mennä, mutta myöhemmin 70 sentin radat ylittyi täysin ongelmitta. Kaiken kaikkiaan siitä jäi kyllä hyvä fiilis, ja mun treenimotivaatio oli huipussaan. Tänään tamma tosin saisi vapaan, jotta se lepäisi reissun jäljiltä. Mun tarkotus olikin liikuttaa Mino, joka ei mennyt tänään tunneilla. Kävin hakemassa riimunarun tallista, ja suuntasin sitten tarhoja kohti. Kello oli noin neljä iltapäivällä, ja tunnit jo kerenneet alkaa. Ei kai siinä, pakkanen lähenteli kahtakymmentä astetta, ja mä olin lähdössä kentälle ratsastamaan. Näin Minon tarhassaan loimitettuna muiden puoliveristen seurassa. Vihelsin kevyesti saavuttuani portille, ja sainkin koko porukan liikkeelle. Pujahdin tarhan toiselle puolelle ja luovin tieni Minon luokse. "Moikka Mino", tervehdin ruunaa, ja napsautin narun kiinni sinisiin päitsiin. Läsipää seurasi korvat hörössä mua portille, ja sen suljettuani jatkoimme matkaa ratsastuskoululle. Päästin ruunan karsinaansa, ja kävin hakemassa varusteet karsinan lähettyville. Sillä välin huomasin Johanneksen ilmestyneen Lakun kanssa viereiseen karsinaan. "Moi! Ootko menos ratsastaa?" "Moi, ja joo oon. Lakun ratsastaja oli kuulemma perunu", poika vastasi ottaessaan loimea hoitohevoseltaan. "Aa okei. Meinasitko kentälle, vai?" jatkoin kyselyä, ja aloin harjata Minon sileää karvaa läpi. "Jep, varmaan jotain peruskouluilua." Hetkeksi välillemme syntyi hiljaisuus molempien sukiessa hoitsujaan, kunnes mä ehdotin innokkaasti: "Hei mä keksin! Mennään sinne läheiselle pellolle ratsastamaan, voitas vähän rallitella näitten kaa!" "Käy mulle", Johannes hymyili lyhyesti, kunnes meidän molempien katseet kääntyi luoksemme astelevaan Nellyyn: "Mitäs te suunnittelette?" "Me mennään pellolle ratsastamaan", poika vastasi brunetelle ystävällisesti. "Mekin voitas tulla Jipun kanssa, jos teille vaan käy?" "Joo totta kai", nyökyttelin, jolloin Svensson katosi ilmeisestikin hakemaan hoidokkinsa varusteita. Noin 20 minuutin päästä kolme hevosta seisoi rivissä Yläkokon tallipihalla. Kiristin Minon satulavyötä vielä pykälän verran, jonka jälkeen suoristauduin satulassa: "Mä oon valmis." "Jep mäkin. Miten pitkä matka sinne pellolle olikaan?" Johannes kysyi kimon puoliverisen selästä. "Nii, ja missäköhän järjestyksessä kannattas mennä? Jippua ei ainakaan ekaks, jos halutaan selvitä hengissä", Nelly naurahti Jipun nykiessä ohjaa luimien. "Sinne menee joku vartti, riippuu miten reippaasti mennään. Ja me voidaan vaikka olla Minon kanssa ekoja, onhan tää joskus johtanu jotain maastojakin." Asettauduimme jonoon ja lähdimme etenemään käynnissä polkua pitkin. Ensin kolmikko vaikutti vähän jännittyneeltä, mutta hiljalleen ne näyttivät nauttivan päästessään maastoon. Tai Jipusta en ollut ihan varma, sen ilme oli yhtä tympeä kuin aina ennenkin. Hevoset vaikuttivat sen verran innokkailta liikkumaan, että konfliktien välttämiseksi siirryimme ravaamaan. Alku meni kankeasti Minon kytätessä jokaikistä asiaa, mutta kannustuksella se lähti isompaan raviin, ja lopulta pärskähti iloisesti. Siirryimme käyntiin vähän ennen peltoa, ja uskalsin löysätä Minolle hiukan pidempää ohjaa. "Meinasitteko muuten osallistua siihen Tie tähtiin -cuppiin?" Nelly kysyi jonon perältä, ja sai mut kiinnostumaan samantien. "Ai se järkätään tänäkin vuonna?" "Jep, eilen tuli ilmotustaululle lappu siitä." "Joo, tuun kyllä niihin taas Minolla! Viimekskin oli kyl nii huippua", hehkutin muistellen viime vuoden kisoja. Muutenkin olisi kiva päästä taas kisaamaan aktiivisemmin, koska kuten mainitsin, mun motivaatio oli tällä hetkellä huipussaan. "Mekin tullaan Jipun kanssa. Mites sä ja Laku?" Nelly kysyi osoittaen sanansa Johannekselle. "En oo vielä päättänyt", Johannes totesi. "Aa okei. Mut hei, pitäiskö meidän eka verrytellä vielä vähän itsenäisesti, ja sit otettas jotain rallittelupätkiä?" kysyin innostuneena katsoen lumista peltoaukeaa. "Sopii", brunetet nyökyttelivät. Lähdimme kaikki tekemään omaa juttuamme pellon eri puolille. Heti oli havaittavissa, että kaikkien puoliveriset aistivat tulevan ja osoittivat pientä levottomuutta. Nostaessani ekan laukan huiski Mino voimakkaasti hännällään, ja oli samantien vahvan oloinen kädelleni. Jippu näytti koettavan tiputtaa ratsastajansa heti ekalla laukkapätkällä, mutta Nelly onnistui pysyttelemään satulassa. Laku oli ensin niin jännittynyt, ettei olisi ollenkaan tahtonut lähteä liikkumaan eteenpäin. Lopulta laukkasimme kaikki ainakin suurinpiirtein onnistuneesti omalla reitillämme. "Aletaanko nyt rallittelemaan?" mä kysyin hidastaessani ratsuni raville. Sain pelkästään myötäileviä vastauksia, ja kävelimme kaikki hevosten kanssa pellon toiseen päähän. "Otetaan eka yks rauhallisempi pätkä, ja katotaan et kaikilla pysyy meno hallinnassa." Nostimme kaikki laukan, ja olihan pieni innostus odotettavissa. Jippu taisi ottaa pahimman lähdön, mutta nopeasti Nelly sai hoitsunsa aisoihin. Mino odotti koko ajan milloin päästäisin sen isompaan laukkaan, ja vaikuttikin pettyneeltä kun kyseistä hetkeä ei sitten tullut. Koska kaikilla oli suuret puokit alla, ei mennyt kovinkaan kauaa kun olimme pellon toisella laidalla. "Okei, sama uusiks? Tällä kertaa jos vähän reippaammin", hymyilin Minon pureskellessa kuolainta kaula kaarella. Päästimme hevoset liikkeelle, ja hölläsimme hieman ohjista - Jippu taisi ottaa sen hieman ylireagoiden. Voikko sinkosi liiankin menevään laukkaan, jolloin Mino ja Laku näyttivät ottavan mallia. Niin me sitten kiidettiin pellon toiseen päähän, missä hevoset suostuivat viimein hidastamaan. "Jippu!" Nelly murahti ja peruutti muutamia askeleita luimivalla hevosella. "Toihan oli kivaa!" mä henkäisin posket punaisina, valmiina kierrokseen kolme. "No joo oli, jos tää ei olis tehnyt tota ilman lupaa", brunette totesi, mutta hymyili lopulta itsekin. Ralliteltuamme vielä hetken aikaa lähdimme käppäilemään takaisin tallille. Koko kolmikko käveli rennosti pitkin ohjin, sillä suurimmat energiat taisivat jäädä pellolle. Muista en tiennyt, mutta mulla ainakin oli hiton hauskaa! Mun pitäis ehdottomasti käydä Nopankin kanssa pellolla ennen lumien sulamista. Kylmä pakkanen oli kokonaan unohtunut hauskuuden ajaksi, mutta nyt kylmyys alkoi hiljalleen tuntua. "Meidän pitäis kyllä useemminkin käydä irrottelemassa", Johannes sanoi taputtaen pärskähtelevää Lakua kaulalle. "Jep, hevosetkin vissiin samaa mieltä." "Jopa Jipulla tais olla lopussa mukavaa!" Juttelimme rennosti kotimatkalla, vaikka jossain vaiheessa kaikki taisi olla sen verran jäässä, että keskustelu tyretyi. Yläkokon pihassa me hypättiin alas ratsujen selästä, ja kiiruhdimme tallin lämpöön. Talutin Minon omaan karsinaansa, ja sormet kohmeisina aloin avata suitsien solkia. "Tän jälkeen mennään kyllä taukotupaan lämmittelemään", Nelly sai sanotuksi hampaidensa kalinalta viedessään Jipun satulaa varustehuoneeseen. "Joo", vastasin lyhyesti vetäen niskahihnan korvien ylitse. Päästyämme yläkertaan kiiruhdimme hakemaan jotain lämmintä juotavaa, itse otin kaakaota. Änkäydyin kuppini kanssa Merrun viereen, ja vedin viltin serkultani itselleni. "Heei älä, tääl on kylmä", Merida valitti ja veti vilttiä itsensäkin päälle. "Missäs te olitte?" Lotte kysyi kiinnostuneen oloisena Johanneksen ja Nellyn tullessa myös istumaan sohville. "Pellolla ratsastamassa, oli kyl ihan huippua", kerroin ottaen samalla puhelimeni esille. "Aa okei. Mun ja Shaliankin pitäis varmaan käydä ennen lumien lähtemistä, mehän lähdetäänkin Yläkokostakin jo kolmen kuukauden päästä." "Siis miten teidänkin tulosta on jo niin kauan? Ette te voi lähtee näin pian", Elin puuttui keskusteluun pöydän ääreltä. "No onhan siihen vielä kolme kuukautta, joka on pitkä aika", Linda tuhahti, jolloin mä rykäisten palasin aiempaan pointtiin: "Joo, suosittelen. Me voidaan vaikka Nopan kanssa lähtee mukaan joku päivä, kun sovitaan vaan." Join kaakaoni loppuun, jonka jälkeen aloin tekemään lähtöä kotia kohti. Tulin Suomeen vasta eilen, ja mulla oli lukion läksyt tekemättä kahden viikon ajalta. Ehkä mun pitäis joidenkin tärkeimpien aineiden tehtävät tehdä, jos halusin valmistuakin joskus. Toisaalta Felix laittoi tänään aiemmin, että voisin tulla käymään niillä - se kuulosti kieltämättä houkuttelevammalta vaihtoehdolta, ja myös todennäköisemmältä. Jos mä nyt neljään vuoteen pääsisin ylioppilaaksi, hyvällä tuurilla. / / Voi että kuulosti ihanalle toi teidän yhteinen maasto! Ja oikeesti kun kylmyys unohtuu niin kovassa pakkasessa on jotain tunnelmallista samoin nyt kun aurinko paistaa lähes joka päivä ei vaan voi olla tyytymätön. Paitsi Jippu, se on aina ja se on kumma, paitsi hypätessään ja syödessään jos saa olla yksin, joten kiva että sekin tuli paremmalle tuulelle. Sullahan on leiriä leirin perään, nyt sitten vaan kotisuomessa ja kylmemmässä säässä. Kiva että onnistui teidän leiri san franciscossa Nopan kanssa, pakko myöntää että oli vähän tosi outoa olla hoitaa aamutalleja niin hiljaisessa yksäripuolessa. Nyt on kaikki taas niinku ennenkin. Ja super että lähet taas Minolla tie tähtiin kisoihin mukaan, tekee niihin treenaus kans hyvää kummallekin teistä, Mino pääsee taas loistamaan kisahevosena! 17v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Mar 17, 2018 16:43:47 GMT 1
Juuri ennen H-hetkeä Tie tähtiin - ensimmäinen osakilpailu 18.03.2018
Mihin mä olin taas ryhtynyt? Tai ei siinä, kyllähän mä edelleen kisaamista rakastin. Mut koulukilpailut - ei mun heiniä. Eikä muuten ollut Minonkaan, jonka sileää karvaa mä suin rivakoin vedoin. "Hitto mua jännittää", Merida ähkäisi pitäen ylläpitohevosensa ohjista kiinni. "Kumpikohan meistä se kouluratsastaja tässä on? Sulla mitään hätää oo", mutisin saaden tympääntyneen vilkaisun osakseni. "No ehkä, mut sä oot kisannu enemmän. Ja teil on enemmän kisahistoriaa Minon kanssa." Kohautin olkiani jatkamatta keskustelua serkkuni kanssa. Mä olin muutenkin ajattelemaani aikataulua vartin jäljessä, mutta ehkä mä vielä saisin sen kiristyksi. Satuloidessani korkeaa puoliveristä ilmestyivät myös Nelly ja Jippu luoksemme. Iida jakeli kannustavia viime hetken tsemppejä, jotka eivät tainneet ainakaan serkkuani sen ilmeestä päätellen auttaa. Mua ei sinänsä jännittänyt, mut en ollut sellaisessa koulumoodissa, jolla suorittaa hyvä, tasainen koulurata. Ja tiesin jo valmiiks ettei muuten olis Minokaan, jos en sais omaa keskittymistäni kootuksi. Pian kolme Yläkokon ratsukkoa lähti verkka-aluetta kohti. Myös Kim ja Lydia olivat ottaneet osaa näihin pippaloihin, mutta Kim meni C:ssä ja Lydia A:ssa. Minon askel oli verkkainen ja etenevä. Se niin tuntui, kun joidenkin katsojien epäilevistä katseista päätellen myös näytti, kuuluvan enemmän esteradoille, kun tänne muiden hienojen sykeröharjaisten ratsukoiden sekaan. Syvään henkäisten keskitin ajatukseni ruunaan, ja aloin liikkumaan kevyessä ravissa. Mino oli onneksi sen verran kisannut, ettei juuri muista hevosista välittänyt, toisin kuin Meridan suokki - se hirnahteli innoissaan kaikille jotka kulkivat edes kolmen metrin säteellä sen ohitse. Loin muutamia empaattisia katseita serkkuni suuntaan - Nopan kanssa olin nimittäin muutamia kertoja päässyt kokemaan sen hauskuuden, kun verkassa ei mennyt asiat ollenkaan suunnitelmien mukaan.. Ravi alkoi ahkeralla työskentelyllä muuttua hieman parempaan suuntaan. Munkin pieni jännitteisyys alkoi lähteä, ja pääsin todella keskittymään ratsastamiseen. Ruunan ravi oli yhtä hirveää istuttavaa kuin aina ennenkin, mutta tulipahan taas seuraavan viikon vatsalihastreeni tehtyä samaan otteeseen. Ensimmäinen laukkapätkä oli yhtä sähläämistä, Mino kun olisi tahtonut samantien unohtaa rauhallisen ja kauniin temmon, jota hiljalleen saimme jo ravissa aikaiseksi. Ei auttanut kun aloittaa sama työstäminen laukassakin, ja pikku hiljaa läsipää alkoi olla ihan mukava. Eihän se menomme mitään GP-tasoa ollut, mutta ihan riittävää meille. Asettelin molempiin suuntiin, hain letkeän rentoa menoa, ja kiitin aina runsaasti hyvistä pätkistä. Vielä viimeisen pohkeenväistön jälkeen hidastin Minon käyntiin, ja löysäsin vähän pidempää ohjaa. Mun ei kannattaisi enää kovin kauaa verkata, sillä Mino tuntui jo nyt olevan hitusen pohkeen takana, laiskana. Muutenkaan meitä ennen ei tainnut olla enää kuin kaksi ratsukkoa. "Mites teillä menee verkka? Se ei ainakaan näytä hullummalta", Kim virnisti kävellessäni lähempänä aitaa. "No joo, on meillä ehkä parempakin päiviä ollut, mut ihan jees. Mites teillä muuten meni Taran kanssa, eiks nää ollu teiän ekat yhteiset kisat?" "Joo oli, ja ihan okei kai. En osaa oikein vielä sanoa, kun tuloksetkaan ei oo tullu", Kim totesi seisoskellen verkka-alueen laidalla. "Aa okei. Mut joo, meidän pitää vissiin mennä ihan just tonne radalle. Moikka", hymyilin lyhyesti keräten ohjastuntumaa. "Jep, tsemppiä!" toinen punahiuksinen toivotti mun ratsastaessa puoliverisen kanssa valkoisten aitojen lähettyville. Niin vaan tuli meidän vuoro, ihan liian pian. Mua ei edelleenkään juuri jännittänyt, mutta mulla oli jotenkin huonot vibat tulevasta radasta. Toivottavasti ne osoittautuisivat vääriksi, ja meidän yhteistyö ruunan kanssa toimisi radalla. Tuomarin annettua luvan aloittaa ei enää sitten auttanutkaan kun toivoa parasta ja pelätä pahinta.
|
|
|
Post by Milja on Mar 20, 2018 17:09:48 GMT 1
Tavoitteellista valmentautumista
Yläkokossa 27.3Ette usko kuinka mä innostuin, kun näin Yläkokon valmennukset tulevia estekisoja varten. En vain siksi, että pääsisin Repen valvovan silmän alle hyppäämään, vaan myös sen ajankohdan vuoksi - kello kaksitoista päivällä. Mikäs sen parempaa, kun jättää menemättä filosofian tunnille, ja perustella Wilmaan poissaolo: "olin estevalmennuksessa". Toki myöhempiäkin ajankohtia olisi ollut, mutta sitä ei opettajille kerrottaisi. Olin hyvissä ajoin lämmittelemässä Minon kanssa maneesilla. Viime päivinä olimme käyneet muutamaan otteeseen muuallakin valmentautumassa, ja ruuna oli ollut aluksi yksi energiaräjähde. Nyt se oli huomattavasti rauhallisempi ja tasaisempi, olimmehan tutussa, turvallisessa kotimaneesissa. Mun yllätyksekseni Repe jopa käski hieman pyytämään Minoa eteenpäin alkuravien aikana. Toisaalta ei kyllä olisi mikään ihme vaikka ruunaa vähän väsyttäisikin, olinhan mä viime viikkoina treenannut sillä melko ahkerasti. Pieni pohkeenkäyttö sai läsipäähän jo oman, normaalin elon takaisin. Tein niin käynnissä että ravissa pätkiä pohkeenväistöstä, ja vaadin rivakkaa vastaamista apuihin. Ensimmäinen laukannosto oli aktiivisesta verryttelystä huolimatta turhan pehmeä huomioon ottaen, että tänään tarkoituksena oli hypätä 80 sentin tasolla. Niimpä seuraavassa nostossa pyysin enemmän, ja Mino otti sen melko kirjaimellisesti - se lähti laukkaan pukin kera, ja onnistuikin mun hämmenykseltäni kyytsätä mua noin kiekan verran maneesi ympäri. "Mino on tänään ilmeisestikin aika ailahtelevaisella tuulella", Repe naurahti saatuani puoliverisen takaisin hallintaan. Ton lähdön jälkeen Mino kuitenkin laukkasi hyvin ja aktiivisesti takaa asti. Hain kevyttä istuntaa, ja ratsastin ympyröitä varmistaen, että sama tempo jatkui läpi kaaren. "Eiköhän aleta hyppäämään", Reifr hetken kuluttua sanoi, ja nosti pystyn 50 sentin korkeuteen: "Tuu ensin vaikka tämä. Nostat laukan sieltä pitkältä sivulta, teet pääty-ympyrän, ja sitten vasta esteelle." Ympyrällä Mino oli tosi kiireinen, mikä jatkui läpi lähestymisen. Reifr komensi tulemaan heti uudelleen, tosin rauhallisemmin, Mino paremmin kuulolla. Jouduinkin jankkaamaan pääty-ympyrällä hyvää tempoa noin viitisen kierrosta ennen itse esteelle pääsemistä. Lopulta me pääsimme kuitenkin pystyn toiselle puolelle Reifrin toivomalla tavalla. Toiselle pitkälle sivulle Repe oli kasannut kolmen esteen sarjan. Korkeudet kuulemma pidettäisiin matalina sen osalta, mutta samalla tulisi treenattua hyvää lähestymistä pakon edessä: jos päästäisin Minon huonosti kolmen sarjalle, ei homma tulisi toimimaan. Ensimmäisellä kerralla meille molemmille Minon kanssa tuli vähän yllätyksenä, että missä välissä ja miten niitä jalkoja piti nostella. Aikamoista räpellystä se oli, mutta toinen yritys oli heti napakampi. Mua muistutettiin olemaan valmiina erikoisiinkin loikkiin, jotten jäisi Minon suuhun roikkumaan - se voisi syödä Minon luottamusta, emmekä lopputunnista pääsisi yhdenkään esteen yli. Ehkä vähän liioittelua, mutta se toimi. Toisella sivulla oleva pysty nostettiin 70 senttiin, ja ympyrälle siirretty ristikko pidettiin 40 sentissä. Ensin Repe käski saada ympyrän reitin kuntoon, eikä reitillä olevan esteen ylitys saisi muuttaa tempoa. Vasta sitten saimme jatkaa pystylle, joka sai Minon joka kerta innostumaan hirveästi. Toisaalta hypyt olivatkin ihan hyviä, eikä ponnistuskohdatkaan kovin pahoja olleet. Silti Reifr painoitti, kuinka mun tuli radan jokaisessa vaiheessa saada pidätteetkin sataprosenttisesti läpi. Lopuksi tulimme rataa: ympyrän ristikko, 80 senttinen pysty, 60 senttinen kolmoissarja sekä ristikko uudelleen. Tässä vaiheessa Mino ei ollut enää mahdottoman voimakkaasti pyrkimässä eteenpäin, joten saimme ekalla yrittämällä jatkaa ristikolta pystylle. Pysty ylittyi onnistuneesti, ja siitä oli hyvä jatkaa kolmoissarjalle. "Ota vähän tempoa pienemmäksi!" Askeleet sopivat hyvin väliin, ja selvisimme hengissä ristikolle. Sen Mino ylitti turhan kaukaa, mutta toisella kerralla se meni just eikä melkein. Tämän jälkeen aloimme loppuverkata. Vaikkei korkeudet välttämättä meidän valmennuksessamme päätä huimanneet, keskityimme kuitenkin tärkeisiin asioihin. Muutenkin oli helpompi sukeltaa valmennukseen mukaan, kun valmentaja tiesi jo valmiiksi mun ja Minon taustat. Ehkä me tultaisiin vielä toistekin Repen valvovan silmän alle ennen seuraavia osakilpailuita. Järnbyssä 28.3Koulukisat eivät todellakaan menneet mun ja Minon osalta putkeen - 19. sija. Eipä sillä, että olisin ollut hetken vertaa yllättynyt. Meidän molempien päälaji oli todellakin esteratsastus, ja meidän onneksemme seuraavat osakilpailut Tie tähtiin -kilpasarjaa olivatkin esteiden parissa, vieläpä kotitallillamme. Saattoihan osasyynä sijoitukseemme olla myös vähäinen treeni. Noita koulupippaloita varten emme käyneet yhdessäkään valmennuksessa, kun taas nyt seuraavat viikot ennen estekisoja näytti olevan pullollaan matkustusta ties minne. Ensimmäisenä tiemme kuitenkin kävi Järnbyyn, Peppi Joen silmän alle. Paikalle me saavuttiin kerrankin ajoissa, ja mä olin tulevasta valmennuksesta enemmän kuin innoissani. Niin vaikutti olevan myös Mino, puhinasta ja korahtelusta päätellen. Sama meno jatkui maneesissa lämmitellessämme, olihan ruuna aivan uudessa paikassa keskellä umpituntemattomia hevosia. Menohaluja sillä oli normaaliin tapaansa vaikka muille jaettavaksi, mutta tulevia hyppyjä ajatellen mun täytyi alkaa ratsastaa pidättäviä apuja tarkasti läpi. Näin jälkeenpäin ajateltuna verryttely sujui oikeastaan tosi hyvin. Hetken kulmia kyttäiltyään alkoi puoliverinen kuunnella apujani kivasti, eikä ravin tempo ollut ollenkaan niin malttamaton. Koetin hakea energistä, mutta tasaista menoa liikkeeseen. Laukassa Mino tuli vähän vahvaksi kädelle, joten tein paljon siirtymisiä ravin ja laukan välillä. Ratsastin molempiin päätyihin ympyröitä, joita vuorotellen suurensin ja pienensin. Valmennuksen hyppyosuus aloitettiin tulemalla matalaa pystyä pitkän sivun alkuvaiheessa. Yritin suunnitella reitin esteelle mielessäni mahdollisimman hyvin; en saisi kääntyä kovinkaan aikaisin, tai en kerkeäisi suoristaa Minoa ollenkaan. Ensimmäinen hyppy oli vähän hapuilua. Mino yritti jyrätä sisäpohjettani vasten ja hyppäsi liian kaukaa yli. "Koeta kitkeä nuo ongelmat heti alkuunsa pois, vaikka nyt ihan kivasti toiselle puolelle pääsittekin. Se ei kuitenkaan ihan niin helposti käy, kun tuota esteen korkeutta nostetaan", Peppi neuvoi ensimmäisen hypyn jälkeen. Niimpä seuraavalla kerralla käytin topakasti ulko-ohjan ja sisäpohkeen yhteistyöstä, jolloin lähestyminen oli paljon parempi ja miellyttävämpi. Seuraavaksi tulimme halkaisijan loppupuolella olevaa lainetta, ja kahta ristikkoa pitkällä sivulla. Laineelle Mino imi isosti, sillä kerkesi kerätä paljon voimaa pitkällä lähestymisellä esteelle. Niimpä käännös laineen jälkeen tuotti hankaluuksia, jolloin myös jatko ristikoille oli huono. Peppi ohjeisti tekemään reilummin puolipidätteitä halkaisijalle, ja olemaan itse kropalla jäntevästi liikettä vastaan. Se auttoi, ja seuraava yritys oli onnistuneempi. Laukka-askeleet ristikoiden välille sujui helposti, ja pääsin hyppyihin ongelmitta mukaan. Esteiden korkeudet olivat noin 70 sentin pinnassa, kun lähdimme ratsastamaan lyhyttä rataa näiden kolmen esteen avulla. Rata keskittyi tiukkoihin käännöksiin ja tarkkoihin reitteihin. Ensin tultiin laine, ristikkolinja, pysty ja lopuksi laine uudelleen. Pystyn alle Peppi lisäsi erikoisemman, käsinjäljin maalatun portin. Heti radan alussa Mino alkoi innostua - se pureskeli kuolaintaan ja huiski hännällään korvat tiukasti hörössä. Lähestyminen laineelle oli aivan liian vauhdikas, mutta sain pidäteltyä ruunaa tarpeeksi ristikkolinjalle. Pystyn alle ilmestynyt portti oli jännittävä Minon mielestä, joten sen yli mentiinkin vähän oudommalle loikalla. Nopeasti sain puoliverisen takaisin raiteille, ja ristikot ylittyi ihan ookoosti. Tulimme saman uudelleen, tällä kertaa valmentaja vaati vielä paremmat reitit. Olin valmistuneempi Minon kiihdytyksiin ja kummasteluun, joten ainakin omasta näkökulmastani rata sujui tasaisemmin. Lopuksi Peppi nosti esteet 80 senttiin, ja tulimme äskeisen radan peilikuvana. Ensimmäinen este eli laine ylittyi voimakkaalla hypyllä, josta matka jatkui pystylle. Mino oli tässä vaiheessa jo päässyt yli järkytyksestään porttia kohtaan, ja pysty ylittyi hienosti. Ristikkolinjalta jatkoimme energisessä laukassa kohti lainetta, viimeistä estettä. Pääsin hyppyyn hyvin mukaan, ja taputin pärskivää ruunaa esteen toisella puolella. Loppuverryttelyssä Mino oli huippu, varmaan parempi kun ensimmäisten osakilpailuiden kouluradalla.. Ravailin erilaisia reittejä maneesissa, ja päästin ohjan hieman pidemmäksi. Mino lähti venymään sen mukana, ja pärskähteli tyytyväisenä. Kotiin neuvoksi sain ratsastaa Mino alusta alkaen reaktiivisemmaksi avuilleni, etenkin pidätteille. Jos se ei ollut hallussa, oli aika mahdotonta yrittää saada tempo hyväksi niin, että pääsisin ratsastamaan hyvät reitit. En ollut vinkeistä ollenkaan yllättynyt, se on ollut varmana alkuajoista lähtien ongelmamme.. Toisaalta tämän päivän valmennuksessa saimme mielestäni myös tosi hyviä pätkiä, tästä oli hyvä jatkaa treenaamista!
|
|
|
Post by Milja on Apr 7, 2018 9:53:18 GMT 1
Tie tähtiin osa 2 01.04.2018
|
|