|
Post by Milja on Feb 27, 2016 16:07:34 GMT 1
ALL'IMA9-vuotias amerikanponi om. Oonaroosa VRL-14203 ylläpidossa Miljalla
|
|
|
Post by Milja on Feb 27, 2016 19:17:59 GMT 1
1. Maastakäsittelyä kakaran kanssa
Iphoneni piippasi ihan hirveetä kyytiä, kun monesta ryhmästä tuli viestiä. Oikeastaan seurasin niistä vain kahta, ekassa mua yritettiin houkutella kaupungille meidän luokkalaisten kanssa ja toinen oli Merru, joka spämmäsi mulle viestiä. "Tuu tallille?? Alma on ollu tääl jo kaks päivää ilman toimintaa jos huomioon ei oteta mun hetkellisiä talutuksia maneesissa!" viestissä luki, ja tämän jälkeen serkku oli lähettänyt monia viestejä kysymysmerkeillä varustettuna. Huokaisten mietin kumpaan mennä, sillä vaikka tykkäsin hepoista ja näin, nii kyl mä tykkäsin hengailla kaupungillakin. Uusi piippaus - viesti Meridalta. "Haloooo", viestissä luki joten päädyin vastaamaan: "Jjuu tuun puolen tunnin pääst." Sen jälkeen kirjoitin luokkalaisten ryhmään pahoitellen: "Soriii, en mä pääse ku heppatytön velvollisuudet kutsuu ". Pistin puhelimeni vielä hetkeksi latuuseen, kun itse vaihdoin arkiasusta tallikamppeisiin. Sen jälkeen Oonaroosa lähti viemään mua Yläkokkoon. Hyppäsin tätini auton kyydistä ja kävelin sitten suoraan yksäripuolelle. Parin kerran käynnin perusteella osasinkin sinne ihan yllättävän hyvin! Avasin oven reippaasti ja näinkin heti Merrun olevan karsinan putsauksessa. - Moi! Sä tääl ahkerana putsaat karsinaa, naurahdin ja menin kurkkaamaan amerikanponin karsinaan. Se tunki turpaansa kaltereiden välistä rapsuteltavaksi, ja alkoi sitten kuopia maata hermostuneena. - Sun kannattas vähän alkaa ottaa vastuuta Almasta, en usko et Oona tykkää jos joutuu kohta viemään teuraaks mielisairaan ponin joka on seonnut tylsyyteen, Merida sanoo jotenkin kärttyisästi ja vasta nyt satun vilkaisemaan häntä kunnolla. - Hei, missäs sä oot ollu? Oot ihan krapulaisen näkönen! hihkaisin ja seurasin kottareita kärräävää serkkuani. - Hä, no en kyllä oo ollu. Nukuin huonosti. - Oliko ees hyvät bileet? Ja kenen? intin ja seurasin Merrua lantalalle. Tyttö kippasi lannat ja kääntyi huokaisten muhun päin: - No okei, olin bileissä ja mulla sattuu päähän mut tulin silti tallille koska Jemmu on pakko hoitaa. Ja ne oli sen yhen Salomen, jos tiiät kuka tääl pyörii se yks punatukkanen. Tai tuskin tiiät ku käyt tääl harvoin, Merida sanoi kipakasti ja poistui sitten talliin. Kulmakarvat koholla seurasin serkkuani talliin samalla yrittäen olla ärsyttämättä Merrua enempää. Tallissa avasin Alman karsinanoven ja menin tervehtimään todellakin energistä ponitammaa. - No heippa, kuiskasin ja vilkaisin samalla Jemmun karsinalle. Merida oli selvästikin menossa maneesille, sillä hän harjasi hiukan lumesta kostunutta karvaa reippaasti. Alma herätti minut takaisin nykyhetkeen nykäisemällä hihansuustani, ja kielsin tammaa heti alkuunsa. - Ei saa näykkiä, hyi sua. Kävin ponin kauttaaltan läpi silittelemällä ja taputtelemalla joka kohdasta jotta varmistuisimme, että tamma ei ollut tämän tilanteen emäntä. Sen jälkeen hain neidolle ostamani pinkin varustepakin ja otin Alman käytävälle hoidettavaksi. Sen jälkeen aloitin harjaamisen, jonka aikana pilkkuponi kuoputteli ja hirnahteli vähänväliä. Pikaisen harjauskierroksen jälkeen puhdistin kaviot jossa saimmekin hetken tapella kuningattaren paikasta. Olin ajatellut maastakäsitteleväni Almaa, jotta se tottuisi muhun ja alkaisi kunnioittaa mua paremmin. Vaihdoin vielä pehmustepäitset D-kuolaimiin ja suitsiin, jonka jälkeen suuntasimme maneesille. Merru jäi ilmeisesti kiukkuisena laittamaan Jemmulle jännesuojia. Olin samana päivänä kun Alma tänne tuotiin käynyt paikkoja läpi, joten tie maneesillekin löytyi melko nopeesti. Alma suorastaan ravasi mun vierellä, onneks olin laittanu sille suitset. Sisällä hallissa aloittelin kävelemällä uraa pitkin koko maneesin ympäri ja kun tästä oli selvitty, pyysin Almaa kiinnittämään enemmän muhun huomiota esimerkiks pysähdysten avulla. Ei tammaa olis aluks yhtään kiinnostanu mua kuunnella saati totella, mut kun pari kertaa käskin sit peruuttaa Alman rynnätessä päälle, alkoi se kuunnella. - Hiiieno, kehuin kun prinsessa alkoi vihdoin hidastaa munkin tehdessä niin. Juuri kun oltiin alkamassa ravaamaan, tuli Merru suokin kanssa tänne. Alma katseli lajitoveriaan ensin ihan jännittyneenä, kunnes päästi suuren hirnahduksen. - Pruuuut, keskity tänne nyt, sanoin hiljaa ja käskin ilostuneen ponin peruuttaa vähän. Treenailin vielä hetken erilaisin harjoituksin yhteistyötämme, kunnes lähdimme takaisin tallille. Vein Alman karsinaansa ja päätin tulla huomenna ratsastamaan sillä, sen verran energisellä päällä se oli ollut. Purettuani Alman etsin käsiini kaikkien puhuman tallituvan, ja äkkiä sinne löysinkin. Löysin sieltä jonkun punapään - aajoo, varmaan se josta Merru kertoi, ja sen yhden pojan mitä serkkuni suuteli. Vähän nolona heidän keskeytyksestään kipitin hakemaan vettä ja istuin toiselle sohvalle. Hetken siinä puhelimella oltuani lähdin alas, missä Merida purki Jemmulta varusteita. - Se sun poikaystäväs on tuol sen punapään kanssa. Tee jotain? kuiskasin ja silitin heiniä hamuavaa suokkineitiä. - Häh, miks tekisin, Merru sanoi ja saatoin nähdä ehkä vähän vaivaantuneisuuttakin hänen kasvoillaan. - Ai se on sun poikaystävä, ku et kommentoinu sitä? Ei luoja Merru, mikset oo kertonut tälläsistä! Ja ehkäpä siks et ei toisten kaa sirkutella ku ollaan suhteessa! selitin kuin järkensä menettäneelle. Merida kuitenkin vain kääntyi hiljaa katsomaan mua ja katsoi murhaavasti: - Me ei seurustella. Ja se "sirkuttelija" on Topin puolsisko. - Ai, sanoin hiljaa ja poistuin nolona pois. Hyvä aloitus näin uudella tallilla, plus Merru oli ihmeen kärttysä. Mikä hitto sitä vaivas? // Jees tallilla käynti alkaa tästä pikkuhiljaa varmasti sujumaan ainavaan paremmin ja opit tunteen tavat ja tyypit et älä huoli! Alma on kyllä melko häslä tapaus, mutta ku näyttää sille kuka määrää nii ihmeen hyvi se si asettuu omalla paikalleen. Alkuun ulos viennit oli yks tuska mut nykyään se jopa oottaa ulko-ovella paikoillaan, kun sitä avataan ja päästää ihmisen ennen itseään! Oli viisasta valita maastakäsittely näin ensimmäisille kerroille niin opitte molemmat toisistanne maastakäsin, mut mä uskon et irtojuoksutus tai juoksutus on iha hyvä vaihtoehto ennen selkään menoa niin saa sitä mahd. vähän rauhallisemmaks, jollon ei pakosta selästä kaikki oo tappelua... 14v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Mar 4, 2016 23:19:00 GMT 1
2. Epätoivoista kouluilua
Istuttiin Merrun kaa aamupalalla ja mustahiuksinen selas uneliaana puhelintaan. - Meetkö tallille tänään? kysyin ja haukkasin palan leivästäni. Serkkuni vanhemmat oli töissä, meillä oli onneksi juuri loma alkanut. Mirka taaskin veteli vielä sikeitä. - Hä? Aajoo, meen mä. Tuutko sä? Merida kysyi ja jatkoi puhelimensa selailua. - Kaipa joo, ainaki pitäs jaksaa ku Almalla oli eilen vapaa, selitin ja kerroin meneväni vaihtamaan vaatteita ja niin edespäin. - Eli toisin sanoen mulla ei oo mitään kiirettä, kun sä oot niin hidas! tyttö naurahti kevyesti jääden vielä syömään aamupalaa. Hymähtäen hyppelin portaat ylös ja huoneessani kaivoin esiin ratsastuskamppeeni. - Hyi hitto tänne jäätyy, puhisin meidän istuutuessa kylmään mautoon. - No sori, unohdin laittaa tän lämpee, Merru huokaisi ja käynnisti kulkupelinsä. Kiinnitin turvavyön ja pian matka saattoi alkaa. - Mitä aiot tehä tänään? kysäisin ohimennen ja katsoin jo tutuksi käyneitä maisemia. - Kai juoksuttaa Jemmun ja mennä loppuun ilman satulaa, serkkuni kertoi ja kääntyi liikennevalojen vaihtuessa vasemmalle. - Aa okei, mä varmaan meen ihan vaan koulua, kun meillä on vielä totuttelemista toisiimme. Samassa Merrun puhelin äänteli viestin merkiksi. - Katotko keltä se on, mut et lue, hän komensi. - Okei, mutisin ja kumarruin ottamaan puhelinta taskusta. Juuri kun sain tungettua käden tallitakin taskuun, Merru älähti: - Ei sieltä, kun se toinen tasku! Urpo! Katsoin kimmastuneeseen tyttöön kummissani, mutta Merru jatkoi ajoa kun mitään ei olis tapahtunut. - No? Otatko sen puhelimen täältä toooisesta taskusta, tyttö huokaisi mutta pudistin päätäni. - Ei. Mitä tääl sit on? kysyin ja ennen kuin Merru kerkes reagoimaan, nappasin jotain siitä kielletystä taskusta - ylläripylläri tupakka-askin. - Merida? sanoin hiljaa juuri sopivasti meidän kaartaessa Yläkokon pihaan. - Sähän oot jo lopettanu? Ja keltä sä tän ees oot saanu? ihmettelin ja katsoin Meridaa, joka oli parkeeranut mautonsa ja sammuttanut sitten moottorin. - Nii oonki lopettanu. - No et helvetissä oo, muuten vaa kantelet mukanas tälläsii, älähdin ja heiluttelin nappaamaani askia. - No okei, se on Mirkan vissiinki ku se on ainoo joka meidän perheest polttaa. Oisko laittanut vahingos mun taskuun. - Mitä sä selität? Tallitakkis on ihan eri paikassa ku Mirkan takki, ei se sitä sinne oo voinu laittaa. Miks valehtelet ku vähä-älysempikin tajuu tän jutun, huokaan ja lisään: - Tietääks esimerkiks Topi? kysäisen jolloin mustahiuksinen neito nousee mautostaan ja paiskaa oven kiinni. Nousen perässä ja huudan serkkuni perään: - Ymmärrämpähän nyt miks oot ollu viimeset pari päivää ihan liian hyvällä tuulella ollakses normaali Merida! Tallissa oli hiiiukan kireä tunnelma. Välillä vilkaistessani näin Merrun harjailevan Jemmua, itse tein tällä hetkellä samoin Almalle jonka olin taas ottanut käytävälle. - Älä näyki! komensin kun Alma kiukutteli minun harjatessa mahan alta. Painava hiljaisuus roikkui yllämme, joten pyrin ripeästi hoitamaan tamman. Aloin putsata kavioita, ja laskiessani ensimmäisen kavion maahan aukesi tallin ovi. Sisään tuli Salome ja Topi, jolloin vilkaisin merkitsevästi Merruun. Vaikka kuinka koitin porata katseeni suoraan tyttöön, oli hän kun mitään ei olisi tapahtunut ja halasi Topia. - Moi, hän hymyili ja antoi ruskeahiuksiselle pojalle suudelman. Kuin vanha pariskunta he hetken nuolivat siinä käytävällä niin että ällötti. Keskityin jälleen varustamaan pilkkuponia ja putsattuani kaviot laitoin jalkoihin jännesuojat. Hakiessani satulan huomasin Topin jääneen norkoilemaan Jemmun karsinalle, kun taas Salome oli mennyt hoitamaan Biaa ja sen varsaa. Alma katsoi mua äkäisesti kun nostin satulan sen selkään, eikä vaikuttanut yhtään iloisemmalta alkaessani kiristämään vyötä. Nopeasti laitoin vielä suitset, jonka jälkeen poistuin tallista oven kiinni paukauttaen. Hitto tota Merrua jos ei oikeesti aio sanoa mitään Topille, sillä sen perusteella mitä Merida mulle hyvinä päivinään oli kertonut, ei Topi tykännyt touhusta yhtään enempää kun mäkään. Olimme Alman kanssa kaksin maneesille. Hyppäsin selkään ja päästin yli-innokkaan tamman kävelemään uraa pitkin. Kun olin kävellyt reilut viisi minuuttia, otin ohjat tuntumalle ja aloin tehdä pysähdyksiä. Alma jännittyi aina aivan kauheasti niskasta jos tein yhtään mitää kädellä, joten yritin käyttää paljon istuntaani mutta sitä neito ei olisi halunnut kuunnella. - Hei nyt, puuskahdin ja toivottomasti yritin saada edes yhtä hyvää pysähdystä. Kun se yhden kerta onnistui, annoin Alman palkinnoksi ravata. Tein kiemurauria ja sisällytin ratsastukseeni paljon suunnanmuutoksia. Niillä yritin saada neitiä kuulolle, sillä ainakin viisi kertaa ravityöskentelyn aikana Alma kääntyi äkkijyrkästi eri suuntaan kun minä halusin. Yhdesti käväisinkin puoliksi roikkumassa, mutta onneksi pysyin selässä. Oli jälleen sen jopa inhottavan laukan vuoro. Tein suuren ympyrän, yritin olla rauhallinen ja antaa selkeät avut - mutta ei. Ensin Alma vain siirtyi kipittämään Vermon ponien tapaista askellusta, mutta kun yritin uudelleen niin laukka nousi ja villisti! Takapää lensi niin etten saata uskoa, ja oli kyllä ihan rajoilla että selässä pysyin. - Alma perhana! huudahdin ja jouduin lopulta kääntämään tamman pään seinään. Oppisipahan ettei mua retuuta miten haluaa. Otin hiukan peruutusta, jonka jälkeen kokeilimme laukkaamista uudelleen. Nyt Alma oli jo maltillisempi, vaikkei voinutkaan jättää paria pukkia välistä. Taputellen siirsin Alman ravaamaan ja treenailin vielä hetken. Yritin saada menoon rentoutta, ikävä kyllä tältä kerralta se jäi vähän vajaavaiseksi. Talliin astuessani huomasin niin Jemmun, Likan kuin Biancankin puuttuvan tallista. Ilmeisesti olivat lähteneet kolmen pekkaan maastoileeman, tiedä mitä kakkaa Merru oli musta sanonut sillä alunperinhän hänen oli pitänyt juoksuttaa Jemmua. Yrittäen olla ajattelematta asiaa talutin Alman karsinaansa ja heitin varusteet pois. Alma pärski iloisesti ja alkoi etsiä heinän rippeitä maasta. Pistin tammalle fleeceloimen ja päätin sitten viedä pilkkuponin tarhaan. Kohtahan hepat saisivat päiväheinänsä, siihen asti se saisi kyllä odottaa. Ottaessani Alman pinkistä pakista puhelimeni ja laittaessani sitä taskuuni tajusin laittaneeni askin taskuuni. Hetken mietin mitä tehdä, kunnes mun oli ihan pakko toteuttaa ehkä yksi vähän tyhmäkin idea. Etsin käsiini maalarinteippiä, kirjoitin siihen " Ehkä Merida ei ookkaan niin puhdas pulmunen kun luulet (:" ja kiinnitin sen askiin. Lopuksi kävin nakkaamassa tupakka-askin Likan pakkiin. Okei, olin varmaan nyt ihan kauhea mut mua Merru ei ainakaan tän asian kannalta kuuntelis. Ja tätä ajatusta en itelleni halunnu myöntää, mut mua ei haittais vaik ne ällösöpöt erois. Olihan Topi kummiskin aika söpö. Hyi mua. // hyvä kun et tippunut, siinä olis sulla sitte ollukin työ saada tamma kiinni maneesista, vaikka se takapäätään heittkin. Mä toivon ja uskon, että te vielä löydätte hyvän yhteisen sävelen vaikka se ei ehkä ihan heti löydykään niin ei pidä luovuttaa. Alma on nimittäin alkanut jo käyttäytyä paljon fiksummin kun me sitä käsitellään, eikä ssillä sunkaan kanssa tuntunut olevan ongelmaa, ehkä se tulee vasta ratsastaessa. Mihin tarhaan sä haluat Alman? Se on yksikseen pärjännyt mutt jos haluut sille seuraa nii vinkkaa vaan et minne se pistetään. Tuli vähä gossip girl -fiilis tosta sun jättämästä lapusta vaik en oo varma oliks siin ees tollasia. : D onneks teit on ny kaks jotka painostaa merrua lopettaan polttamisen! 14v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Mar 14, 2016 11:18:11 GMT 1
3. Irtohypytys
- Milja! Tuutko tallille, pääset kyydissä! kuului viereisestä huoneesta. - Tuun, oota! huusin takaisin ja nakkasin koulukirjat pois. Tuleva ruotsin koe olisi kyllä vaatinut lukemista, mut olin mä sitä kieltä oppinut aika hyvin asuessani noin vuoden Ruotsissa. Vaihdoin siis pillifarkuista punaisiin ratsastushousuihin ja lyhyen topin pitkähihaiseen paitaan. Nappasin kypärän raippoineen mukaan ja hyppelin portaat alas kännykkä kädessä. Iphonen haljenneeseen näyttöön syttyi valo päälle ja värinä ilmoitti saapuneesta viestistä. Merru oli jo ovella menossa, mutta pysähdyin alas lukemaan viestiä. - Se on Oonaroosalta, mutisin ja aloin serkkuni patistelemana pistämään samalla kenkiä jalkaani. Converset oli hyvä vaihtoehto tallikengiksi. - Mennääään, mustahiuksinen huokaisi ja sanoi menevänsä jo mautolle. - Tuun ihan just. Saatuani viestin luettua juoksin myös mautoon ja serkkuni lähti samantien ajamaan. - Usko tai älä, Oona on hankkinu uuden hepan, sepostin hengästyneenä juoksemisesta. - Mitä? Ei kai oikeesti? Merru älähti ja pysäytti mautonsa liikennevaloihin. - Joo, ja se lähetti mulle kuvanki. Sil on varmaa joku pakkomielle ostaa erinäkösiä heppoja ja sillee. Jemmu on varmaa ainoo normivärinen, selitin ja lisäsin sit hymyillen: - Se uus heppa kuulemma hyppääkin hyvin, yli metriä. - Eli toisinsanoen Oona ei anna sitä sulle, usko pois, Merru sanahti. Että toi serkku oli hyvin perillä mun ajatuksista, näin esteratsastajana olin heti aatellu, josko tätimme olisis sen minulle antanut. - Niin kai. Sellasel hepal ois vaan nii siistii päästä kisaa ja hyppää korkeempaa. - Oonaroosa alkaa varmaa ite kisaa sillä, Merru kommentoi ja käänsi mauton Yläkokon pihaan. - Että tyydys vaa Almaan, serkku hymähti ja lähti talsimaan talliin. Aloitin päivän aina niin ihanalla karsinanputsauksella. Hain kottarit ja talikon, jonka jälkeen aloin lappaa lantaa kärryihin. - Pitäskö mennä pellolle? serkkuni ehdotti alkaen itsekin putsaamaan karsinaa. - Emmä taida, Alma on kumminki nii arvaamaton, selitin. - Aijaa, no pyydän - pakotan - Topin tulee mun kanssa, tyttö naurahti. Jatkoin putsausta ahkerasti, joten kauaa touhussa ei kestänyt. Topikin ilmestyi jossain vaiheessa tallille ja kuulin Merrun suostuttelevan tätä pellolle parin kuhertelun seassa. Kun karsinan putsaus oli valmis, lähdin hakemaan Almaa tarhasta. Pilkukas poni luimisti korviaan minun huhuillessa sitä. - Tules nyt, huokaisin ja lähdin talsimaan Converseissa loskan sekaan. Olisi ollut ehkä järkevämpää ottaa jotkut muut kengät, tuumasin seuratessani Almaa: se käänti aina persauksena sinne suuntaan, mistä mä olin tulossa. - Nyt lopeta pelleily, ärähdin ja huitaisin ihan kevyesti riimunarun päällä niin, että neiti kääntyi oikeinpäin. Napsautin lukon kiinni päitsiin ja lähdin taluttamaan tammaa karsinaansa.Tallissa jätin neidon käytävälle ja hain sen hoitopakin. - Mitä tekisin tänää Alman kanssa? kysyin ja nappasin kumisuan. Aloin harjata kuraa pois tamman karvasta. - Mikset tuu meidän kaa pellolle? Topi kysyi ja harjasi Likan jalkoja. - Alma ei oo ehk kaikista luotettavin heppa, Merru naurahti ja komppasin häntä. - Aa, no irtojuoksuta? poika ehdotti, jolloin Merida lisäsi: - Tai irtohypytä? - Se kuulostas kivalta! hymyilin ja vaihdoin harjauspuolta. Alma pöykki mua päällään ja luimi, se ilmeisesti olisi jo halunnut toimintaa. Otin seuraavaksi kaviokoukun ja putsasin nopeasti kaikki neljä kaviota. Nopeasti laitoin vielä suitset joista irrotin ohjat. Sen jälkeen lähdin Alman kanssa kävellen maneesille ja samalla oven avauksella tallin parivaljakko lähti peltoilemaan. Minun kasatessa esteitä kujaksi, käveli Alma itsenäisesti omia reittejään. Välillä se joko punki luokseni jolloin hoputin sitä huitaisemalla raipalla maahan, ja saman jouduin toistamaan jos neiti pysähtyi omine lupineen. - Valmista! puhuin itsekseni ja katsoin aikaansaannostani. Olin väsännyt maneesin oikealle puolelle kaksi estettä, tosin toistaiseksi olin jättänyt puomit maahan. En tiennyt suostuisiko tamma hyppäämään esteet mukisematta, joten olin laittanut narun tolpista kiinni muodostamaan kujan. - Alma tänne, kutsuin ja korvat luimussa neito käveli luokseni. Laitoin mukaan ottamani narun kiinni kuolaimiin ja lähdin taluttamaan Almaa kujaa pitkin. - En tiiä onko sua irtohypytetty, mut sun ois määrä kulkee tästä ja ja hypätä aina nää esteet. Talutin Alman maapuomien yli. Tulimme ne vielä kerran ravissa ja neito tuntui olevan hyvin asiasta perillä. Irrotin narut päitsistä ja maiskautin reippaasti. - Meehän vielä kerran toi. Puomit! koetin määrätä ja häntä huiskana poni lähti reitilleen. Se yritti hypätä kaikkien puomien yli ja tila loppui välistä kesken, joten meno näytti aika huvittavalta. - Raaaavilla, pruuut.. Hyvä! kehuin kun innostunut neito ravasi puomien yli. Nostin puomit pieniksi ristikoiksi ja ohjasin Alman esteille. Se loikki ylisuuresti kahden ristikon yli ja pärski sitten tyytyväisenä. - Mitä, yritätkö vihjailla et esteet on liian pieniä? hymähdin ja kävin korottamassa ristikot 50 senttisiksi pystyiksi. - Maisk, menehän! hoputin ja poni lähti kiihdyttäen laukalle. Kepeästi se ylitti esteet ja palasi luokseni. - Hieno, kehuin ja annoin taskustani makupalan. Seuraavaksi ohjasin Alman hyppäämään toisesta suunnasta, jolloin se pysähtyi toiseelle esteelle - tämä suunta oli selvästikin sille heikompi. Maiskauttelin ja löin raipan kevyesti maahan, jolloin Alma kierti pienen kehän ja hyppäsi pystyn yli. - Hyvä! Annoin tamman palata sille mieluisempaan kierrokseen ja nostin esteet 65 ja 70 senttiin. Nämäkään eivät hyvin imevälle neidolle tuottaneet ongelmia, vaan se hyppäsi korvat hörössä ylitse. - Haluatkos hypätä vielä isompaa? kysyin hymyillen kun Alma ravasi suurta volttia ympärilläni korskien. Uskalsin laittaa esteet vielä 70 ja 80 senttimetriin, ja wautsi millä hypyllä poni ne ylitti. - Hieno tyttö! hihkaisin ja käskin sitten tamman loppuravailla. Minun kasatessa esteitä pois olisi Alma vielä halunnut tulla, joten jouduin vähän väliä ärähtämään etten pian olisi ollut alla. Kun kaikki tolpat ja puomit oli kerätty, kutsuin Alman luokseni. Napsautin lukon kiinni päitsiin ja poistuimme maneesista. Lähdimme kävelemään ihan rennosti - tai ainakin melkein rennosti, kiihtynyt poni riekkui ja steppaili vieressäni - loppukäyntejä maastopolulle. Pitkällä emme käyneet, sillä olihan neiti kerennyt jo maneesissa jäähdytellä. - Älä riehu, tuut entistä hikisemmäks, puuskahdin ja talutin Alman karsinaansa tallissa. Merru ja Topi olivat ilmeisesti palanneet jo, sillä molempien ratsut söivät heinää loimet niskassaan. - Lopeta! ärähdin kun joku oli jo kuskannut karsinaan päiväheinät, eikä pilkkuponi jaksanut millään odottaa minun ottavan ensin suitsia pois. Lopulta sain varusteet pois ja palautin ne paikoilleen. Laitoin myös joka jalkaan linimenttiä, sillä olihan Alma jo hiukan joutunut noille esteille ponnistelemaan. - Oliko kiva hypätä, niiin? Joskus hypätään selästäkäsin tollasta ratana, hymyilin ja katsoin kun tamma söi heinää pärskien. Kun Almalla oli kaikki ok, kipusin yläkertaan. Siellä olikin oikeastaan kaikki aina Lunasta Lucaan. Istuuduin vapaalle paikalle Merrun viereen, joka tiivisti lähemmäs Topia. - Mikä juorukerho täällä on? kysyin ja kaivoin puhelimeni esille. - Kaikki täällä surkuutellaan Merrun puolesta, kun se joko tippuu tai meinaa tippua joka kerta, Luca koetti heittää läppää ja haki selvästi Lunan katsekontaktia. Tyttö kuitenkin tuijotti vain puhelintaan hiljaa. Mikähän niillä oli, ainakin Merrun kertoman perusteella ne on ollu joskus tosia hyviä ystäviä - ellei enemmänkin. - No hahha, tosi hauskaa. Mut edistystä et kävin vaa kaulalla, serkkuni hymähti ja jatkoi: - Jemmu on vaa nii tajuton energiasäiliö! En muista millon se ois viimeks ollu rauhallinen, plus nyt kiima-aikaan se on kaikenpäälle äkäne! Mun pitää vaa toivoo et se ei ikimaailmassa loukkaa itteesä, sehä kuolis siihe energiamäärään mikä sille patoutus. - Almaki on aika energine ja temppuilee, tosin siin on ero. Alma tekee sen tahallaa, Jemmu siks et se on vaa luonnostaa nii höseltäjä, naurahdin ja Merru nyökkäsi mietteliäänä. - Onneks ees ollaan tos kouluvalkkaryhmäs, et vähintää kerran viikos pääsee hikeen asti seki ryökäle.. Pitää varmaa muutenki lisätä tallikertoja, se vois auttaa Almanki kanssa, mustahiuksinen selvitteli ja nyökkäsin. - Mennäänkö kohta? kysyin Meridalta, jolloin Topi veti serkkuni syliinsä. - Ette mee, hän kiusasi ja piti Merrua tiukassa otteessa toisen rimpuillessa. - Rakastavaiset, Lucas huokaisi ylidramaattisesti jolloin mä kommentoin; - No hei, te joudutte kestää tätä vaa tallilla - mä ja Salome myös kotonamme.. - Topi oikeesti mun pitää lukee enkkua! Merru huudahti samalla kuitenkin hymyillen ja onnistui repimään itsensä pois pojan sylistä. - Ja nyt mennään, moikka! Nappasin Meridaa kädestä ja lähdin vetämään tyttöä alas tallipihaan. Ruotsin kirjojen pariin kotona, ihanaa.. // Apuakin olis toki voinu joltain pyytää, mut hyvin sä näköjään yksinkin selvisit! Alma näyttääkin enemmän esteponilta kuin kouluponilta, joten en yhtää ihmettele et hyppäs 80cm - reipas tyttö. Raukka olis ollu vielä halukas tulemaan enemmänkin, mutta hyvään on paras lopettaa. Ja kyllä sä korkeempaaki pääset hyppään ku 80cm - Ku voithan sä aina estetunnille osallistua Minolla vaikkapa;) Kyllä alma varmaan vielä joskus tajuaa et ei ihmisiä kiusata aina tarvi, ku nehä silti ruokkii sen ja näi et et... Sitte ku sul o pojkvän nii kosta meridalle ja näytä miltä se näytti ku se ja topi kuherteli - se tehoaa. 21v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Apr 1, 2016 20:43:59 GMT 1
4. Koulutreeni pellolla
Merru oli nakannut mut nopeesti tallille kun oli itse samalla mennyt Topin luo. Ihan hyvä vaan kun olivat siellä, niin eivät täällä kuhertelisi. Nappasin pinkin riimunarun karsinan edustalta ja lähdin kulkemaan Alman tarhalle. Neiti seisoi aitauksen peränurkassa ja kääntyi katsomaan minuun korvat luimussa. - Tuuhhan, maanittelin ja puikahdin aidan ali. Alma lopetti takajalkansa lepuuttamisen ja huokaisi raskaasti. Kun olin tarpeeksi lähellä ottaakseni sen päitsistä kiinni, lähti neito kävelemään rauhallisessa tahdissa eteenpäin. Vauhti oli kuitenkin tarpeeksi kova pitääkseen minut kaukana päitsistä. Jos satuin ottamaan juoksuaskeleen saadakseni Alman kiinni, teki ilkikurinen piru samoin - enkä siis silloinkaan saanut sitä kiinni. - Okei, leiki sit yksinäs, huokaisin ja kävelin portille. Sukelsin aidan toiselle puolelle ja jäin katselemaan pilkullista takapuolta. Aikani sain odotella, kunnes ilmeisesti tammaa alkoi kiinnostaa mun norkoilu. Se käveli epävarmana luokseni, ja ennen kuin tamma tajusikaan olin napannut kiinni pinkeistä päitsistä. Taputin Almaa kiitokseksi ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Oli tää kiinniotto kyllä aina yhtä metsästystä! Varusteiden laittokin oli tänään yhtä tappelua, mutta viimein ja vihdoin talutin Alman kentälle. Maneesissa oli menossa tunnit, joten saimme varautua ulkoilmaan. Vaikka tamma osasi jos jonkin moista temppua, olin jättänyt satulan pois. Tein kevyen alkuverryttelun väistöjen ja volttien avulla, kunnes kävelimme polkua pitkin pellolle. Vaikka kenttä olikin jo melko sula, oli pellolla vielä lunta jonkin verran. Pellolla tein paljon työskentelyä suurella raviympyrällä. En ollut erityisen taitava koulunahertaja, Merrun neuvot olis nyt ollut tarpeen. Koetin kuitenkin saada neitiä kuulolle ja käynnissä se menikin ihan hyvin. Ravikin sujui tänään hyvin, mutta sitten tuli laukka.. Laukassa Alma alkoi pomppia aropupun lailla ja en sitten liukkaassa selässä pysynyt.. Tuli siis tiputtua kerran, mutta onneksi ohjat pysyi kädessä. Siitäkös olisi katastrofi iskenyt, kun Alma olisi päässyt riehumaan tallipihaan miten sattuu! Seuraavan kerran laukkaa nostettaessa kannoin käden ylireagoiden ja käskin laukata suurta ympyrää. Nyt selvittiin pientä pään nykimistä lukuunottamatta hyvin, joten tein enää hiukan ravissa hommia. Sen jälkeen kävelimme takaisin tallille. Alma oli tänään ihan kiva, etenkin ravatessa! // Kivalta se tossa kuvassa näyttää ja noi teijän suitset on aivan yli ihanat ja söpöt !! Pitäskö sannille hommata samallaiset? Ponien sissän haku muuttuu kyllä ikävän usein metsästykseks ku niillä on vähä eri huumori ku meillä, mutta onneks Alma antoi kuitenkin kiinni loppujen lopuks. Kaulanaru olis ehkä tullut tarpeen laukatessa, mutta onneks selvisit vaa yhel tippumisel ja ohjat pysy käsissä, niinku sanoit siitä olis tullu kyllä ongelma jos alma olis lähteny kiskoo pitki tallipihaa, yh! 13v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Apr 5, 2016 19:10:37 GMT 1
5. Hullujen eka maastoilu
Merru oli selvästikin kehittynyt tossa ajamisessa, nyt kun oikeestaan päivittäin sai rampata ajaa Yläkokkoon. Aluksihan olin suorastaan pelännyt mustahiuksisen kyydis, kun yks oli hullunlailla pysytellut nippanappa tien päällä. - En ymmärrä mikset voi siirtää liikutustas niin, et Almal on vapaa saman päivänä ku Jemmul. Nytki mun pitää tulla tavallaa turhaa tallille, vaikka nojaa, taluttelen Jemmuu ehk vähän kentäl. Nostin katseeni puhelimesta ja pyöräytin silmiäni. - No mikset ite voi siirtää sun liikutusta? - Koska mä meidät aina kuskaan tallille. Nytki ainoo syy miks vien sut ilman omaa tarvetta tallille on se, et haluun kokeilla tätä mun kameran uutta putkee ja se, etten jaksa kuunnella äidin valitusta ku sä kummiski oisit narissu sille, Merru töksäyttää ja pysäyttää mauton jo tutuksi käyneelle paikalle. Kulmiani kohottaen hyppäsin ulkoilmaan ja lähdin serkkuni perässä talliin. Suljin oven perässämme ja kysyin: - Tiiäks miten saisin Alman aina helpommin kiinni? Se on kauhee riiviö ja oikee juoksuttaa mua tahalleen ympäri tarhaa. - Empä tiiä, Jemmu antaa yleesä kiltisti kii. Mä meen yläkertaa ku siel o varmaa tyyppejä, nii tuu huhuilee ku meet ratsastaa, Merru vastasi ja lähti puhelin kädessä taukotupaan. Huokaisten nappasin riimunarun ja lähdin jälleen juoksemaan tamman perässä. Alma oli kerrankin naamavärkki portille päin, josko se enteilisi hyvää. Pujahdin aidan ali ja nappasin käteeni vähän maahan jäänyttä heinää. - Tule, Alma. Ei jaksa nyt leikkiä hippaa, huokaisin ja näytin heinää kädessäni. Ihme kyllä pilkukas poni lähti köpöttämään kiemurrellen luokseni vähän korvat epäluuloisesti eteen suunnattuna. Kohta tamma oli luonani ja naukkasi vähän heiniä kädestäni. Nappasin nopeasti päitsistä, onneksi, sillä seuraava liike oli karkausyritys. - Eeehei! ärähdin ja pidin tiukasti päitsistä. - Hyvä, kehuin kun Alma jäi silmät ymmyrkäisinä siihen seisomaan. Kiinnitin narun päitsiin ja annoin loputkin heinät syötäväksi. Sen jälkeen talutin Alman talliin karsinaansa. Aloin reippaasti varustaa neitiä ja yritin päättää, mitä tänään tekisin. Koulua olin ährännyt nyt kaksi viimeisintä päivää, eli se ei nyt välttämättä houkuttaisi. Maastoon olisi kiva mennä, mutta kerta Merru oli tullut mua kuvaamaan niin en kyllä välttämättä.. Vaikka no, kyllähän serkkuni yläkerrassa varmasti sen aikaa viihtyisi. Päätin kuitenkin varmistaa asian, joten kipusin ylös ja avasin oven. Taukotuvassa olikin melkein koko tallipoppoo koolla. - Merru, mä meen maastoon et ootaksä tääl? Ja voinko lainata Jemmun martingaalii, ku Alman on vissii vähä rikki nii en maastoo uskalla ottaa, kerroin ja vilkaisin poikaystävänsä sylissä istuvaa tyttöä. - Joo. Soita ku tuut maastost, Merida vain sanoi ja jatkoi jostain juttelua. Eli maastoon siis. En tainnutkaan ennen olla maastoillut Almalla, joten saipa nähdä mitä kävisi. Säädin martingaalin pienemmäksi ja pistin sen tammalle, jonka jälkeen olimme valmiita. Harmi, kun turvaliivi oli jäänyt kotiin.. Talutin Alman tallin pihaan. Laskin jalustimet alas, kiristin vyötä ja olin juuri hyppäämässä selkään, kun Alma lähtikin pyörimään. - Et oo tosissas.. Siinä me tapeltiin arviolta kaks minuuttia, kunnes huomasin Lunan tulevan tallille. - Luna! Tyttö käveli luoksemme ja pyynnöstäni piti ilkikurista kakaraa paikoillaan. - Kiitos paljon. Huh, olipahan taistelu. Lyhensin jalustimia kahdella reiällä ja annoin sitten pohkeita, pitäen kuitenkin vähän ohjastuntumaa. Tamma tikitti lyhyessä askeleessa eteenpäin syvemmälle polkua pitkin, ja vilkuili korvat hörössä ympärilleen. Joku hirnahti kutsuvasti tallipihassa ja Alma säpsähti äkkinäisen hypyn lähes ojaan. - Hei rauhassa nyt, tyynnyttelin ja käänsin Alman takaisin oikeaan suuntaan. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa joku kaveri mukaan? Itse asiassa, en edes tiennyt oliko Almalla ennen edes maastoiltu. Nielaisin kuuluvasti ja otin kokonaan ohjastuntuman. Pian polku haarautui ja lähdimme siitä vasemmalle. Neitokainen tuntui samalla aikaa eriiittäin reaktiiviselta, kun myös siltä että halusi päästellä energioitaan. Päätin lähteä ravaamaan. Alma siirsi kipittävään pikkuraviin ja korskahteli kuuluvasti. - Ihan rauhassa.. Olin varmaan itsekin vähän jännittynyt ja jäin nykimään ohjasta, jolloin Alma alkoi nyppiä ohjaa pois. - Lopeta! tiuskaisin ja nykäisin kerran takaisin. Silloin pilkukas poni teki äkkistopin ja alkoi pomppia kuin aropupu paikallaan. Maiskuttelin ja hölläsin ohjasta, koittaen saada liikettä niveliin. Prinsessani oli kuitenkin päättänyt vetää kaurajyvän sieraimeensa ja alkoi mutkutella pohjettani vastaan. - Alma, hop! aloin itsekin hätääntyä. Mitä tää poni nyt meinasi? Samassa sille tuli selvästi viimeinen niitti, ja tamma pomppasi kahdelle jalalle. Nyt ei siis puhuttu siitä äsköisestä pienestä paikallaan pomppimisesta, vaan Alma oikeasti keuli. Pelokkaana takerruin kaulaan, ja alaslaskeutuessaan energinen neiti ilmeisesti huomasi tilanteensa tulleen. Se puri kuolaimeen kiinni ja lähti vetämään polkua pitkin. Kauhistuneena koetin vetää ohjasta ja nojata taaksepäin tamman rymistellessä hiekkapolkua pitkin. Tuli vaan toivoa, ettei maassa olisi mitään mikä voisi kompastuttaa meidät.. Alma vedätti pitkän matkaa, kunnes sen vauhti alkoi hidastua. Silloin ryhdistäydyin ja käytinkin pohjetta; jos se halusi juosta, niin juoskoon. Nousin kevyeeseen istuntaan ja päästelin menemään, ratsunikin innostui uudestaan - tällä kertaa tosin purematta kuolaimeen. Jymistelimme polkuja pitkin niin että mahanalus oli kavioita täynnä. - Jiiihaa! Hyyyvä Alma! nauroin ja aloin hidastella menoa. Neito siirtyi kuuliaisesti ravaamaan ja siitä käyntiin. Käänsin meidät kotisuuntaan Alman pärskiessä iloisena. Nojoo, olihan mua hurjapääksi joskus nimitetty. Kävelin koko matkan takaisin saadakseni Alman hengityksen normaaliksi. Äskeisen tilanteen tuoma adrenaali alkoi purkautua ja hymyilin hiukan täristen. Olipahan menoa. Hullua, mutta samalla sairaan kivaa! - Et saa vedättää mua enää noin, hymähdin ja huomasin meidän saapuvan tallipihaan. Hyppäsin alas selästä, samalla huomasin Merrun kentällä kuvaamassa Topia ja Likkaa. Kävin hakemassa tallista fleeceloimen Alman päälle, heitettyäni satulan martingaaleineen pois. Sen jälkeen menin kentälle kävelyttämään tammaa vielä maastakäsin. - Moi! huusin saapuessani ulos. - Moi. Ompa Alma hikinen! Mitä te teitte? serkkuni kummasteli ja alkoi zoomailla kamerallaan, ilmeisesti ottaakseen kuvan. - Alma ryösti, nii sitte muute mentii eikä meinattu. Oli silti ihan kiva maastoreissu. Kiitti martingaalilainasta, vaikkei siit näköjää juuri hyötyy ollu, naurahdin ja pysäytin ponin poseerataksemme. Merida räpsi meistä kuvia, ja Alma jopa poseerasi katsoessaan laukkaavaa Likkaa. Kuvaustuokion jälkeen jatkoin Alman kävelytystä. Noin kymmenen minuutin jälkeen poistuimme talliin koko konkkaronkka. Otin suitsetkin väsyneeltä neidolta pois ja ristitin ne siististi. Sen jälkeen kylmäsin jalkoja hiukan ja katsoin, ettei niissä ollut naaruja tai turvotuksia - ei onneksi. - Ootte kyl sellasii huimapäitä molemmat. Siis sekö vaa lähti vedättää laukas? karsinan edustavalla norkoileva Merru ihmetteli. - Joo, ja sitä ennen keuli! naurahdin saaden serkultani järkyttyneen katseen. - Ja sä vaa naurat! Onneks Jemmu ei ainakaa viel oo keksiny pystyynnousemista. Hymähtäen lopetin kylmäyksen ja jätin Alman lepäämään karsinaansa päiväheinien kera. Kun Merru ja Topi olivat saaneet tarpeekseensa nuolemisesta ( eli siinä meni kauan ), lähdimme Kajankoskille. // HUllujen maastoilu tosiaan! Pitääpä järjestää joku reipas maasto koko konkkaronkalle nii pääsette seurassa päristelemään! Herran jestas onneks ei pahemmin tapahtunut vaa se lähti juoksemaan ja sitä ennen keuili sei ei kullä ollu hyvä juttu, onneks sä sait pidettyä itses selässä. Haha mäki oon joutunu tekeen tota jos heppa lähtee omiin nimiin vetään nii si ku se alkaa hidastaa nii sitte ite ratsastaa sen reippaasti eteen, meillä se ei vaan toiminu että heppa lähti kovempaa vaa sitä joutu ratsastaan eteen, kumma poni se. Mutta ihan hyvä lenkki varmaan oli ensimmäiseksi, kyllä se toivottavasti siitä helpottaa ku alottaa vakiintuisemman maastoilun. Olisit kyllä voinut ottaa mukaan jonkun, onneks oli sentää puhelin. 23v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Apr 16, 2016 21:59:50 GMT 1
6. Kevätvilli
Kevät teki ihan selvästi tuloaan, sen saattoi huomata hevosten sekopäisestä riehumisestakin. Tai sit se oli yksinomaan Alma ja sen pakkomielteet. Seisoin riimunaru toisessa kädessäni portin edessä ja katsoin Alman riekkumista, neito pyrähteli aitauksen päästä päähän pukitellen. Vedin kerran syvään henkeä ja kutsuin tammaa nimeltä. Silloin se jähmettyi paikoilleen kun olisi huomannut minut vasta nyt, katsoi hetken minua ja siirtyi sitten ravaamaan koreasti häntä tötterönä. Poni oli selvästikin leikkisällä päällä, eikä tulisi päästämään mua helpolla. - Alma, älä viittii, murahdin ja maiskauttelin astuessani tarhaan. Pilkkuponi seisahtui ja katsoi korvat hörössä lähestymistäni, jolloin aloin kaivella mukamas taskustani jotain. Se sai Alman mielenkiinnon heräämään, joten se tepasteli luokseni innokkaana. Löysinkin taskunpohjalta jonkin herkun ja ojennettuni sen parempiin suihin, nappasin päitsistä kiinni. Tällä kertaa pöljä ei näyttänyt enää niin järkyttyneeltä, oli selvästi alkanut tottua äkkihyökkäyksiini. Se kuitenkin jaksoi koko matkan talliin asti stepata kun mielipuoli vierelläni, kunnes päästin sen karsinaansa pyörimään. Hullu poni - saisipa nähdä mitä ratsastuksesta tänään tulisi. Kun Alma oli aikansa karsinassa myllännyt, otin sen käytävälle varustettavaksi. Se maisteli hihansuutani, puri käytävän naruja, kuopi lattiaa ja hirnahti välillä inhottavan kovaa. - Mahdoton tamma, puhisin alkaessani putsata kavioita. Sillä oli selvästi tänään villipäivä, vaikka no - sano milloin ei olisi? Sain pari kertaa käskeä Almaa napakasti, kun poni meinasi alkaa uhittelemaan takastensa kanssa. Onneksi pääsin melko ripeästi laittamaan suojia, jonka jälkeen hain satulan pinkin huovan kera. Alma tuttuun tapaan luimi ja nakkeli niskojaan, mutta siitä välittämättä kiristin vyön ja lähdin hakemaan suitsia. Nykyään saikin olla tarkka että otti oikeat suitset, kun Salomen ponille oli hommattu samanlaiset suitset. Taitaa olla muotia noi pinkit suitset. Pienellä suostuttelulla sain kuolaimet suuhun ja laitoin päähäni kypärän. Tänään olisi vuorossa koulutreeni, sillä eilen kävin hyppäämässä tammalla. Nappasin ohjien päistä ja lähdin taluttamaan korskahtelevaa Almaa kohti kenttää, kun tunnit oli pyörimässä maneesissa. Kohta ne varmaan siirtyisivät kentälle ja silloin saisi mennä itse maneesiin, tai olla toisella puolella kenttää. Laskin jalustimet alas, kiristin reiällä vyötä samalla hampaita vältellen, ja loikkasin sitten selkään. Alma tosin päätti tehdä täyskäännöksen karatakseen altani, mutta ninjana kerkesin kivuta satulaan. Peruutin pari askelta vastahakoisen ponin kanssa saadakseni sen ymmärrykseen, et mä määräisin. Neiti heilutteli häntäänsä uhkaavasti ja päästi pienen pompun paikaltaan, ilmeisesti pienenä varoituksena. - Alma! ärjäisin ja näppäisin raipalla eteen. Silloin se hyppäsi pienen loikan eteenpäin ja suostui lopulta kävelemään uraa pitkin. Helpotuksesta huokaisten taputin neitiä kaulalle, mutten kuitenkaan ihan pitkiä ohjia uskaltanut löysyttää. Kerkesin kävellä noin viisi minuuttia, kun Alma hätkähti ja teki nopean käännähdyksen kentän portille. - Oho sori. Aattelin ottaa teistä kuvia ja sun prinsessa säikähti, Merru virnisti kamera kourassaan. - Iha vapaasti, tää on iiiha pikkasen villinä vaan, puuskahdin ja annoin pohkeita. Aloitin samantien tekemään käynnissä kiemuraurat pitkille sivuille. - Mitä voisin tehä lyhyillä sivuilla? Ei jaksa aina samoja pysähdyksiä treenata, huutelin serkulleni joka räpsi kuvia. - Tee pohkeenväistöö uralla, hän totesi. - En mä sellasii osaa? älähdin. Olin mä niitä varmaa joskus tehnyt, mut siitä olikin varmaan aikaa. Merru piti lyhyen luennon miten pohkeenväistöä tehtäisiin uralla ja okei, se kuulosti aika helpolta - toteutus on sitten aina eri juttu.. - Pidä ulkopohje myös kiinni! Et sä voi antaa sen venkuloida noin! Näppäse raipalla, serkkuni huokaisi turhautuneena. Tamma köyristeli selkäänsä uhkaavasti, samalla hännällä huiskutellen. - Alma perkele! murahdin ja siirryin kiemurauralle. Tätä erittäin yksinkertaisen kuuloista tehtävää tein lähes koko alkuverryttelyn, tosin sisällytin kiemuroille ravia. Merida sai taas vähänväliä kuulla, kuinka mua ei vain oltu luotu kouluratsastajaksi.. Eikä Almaakaan vissiin kouluponiksi: siitä tärkeintä tuntui olevan suuri vauhti ja pisteeltä toiselle kipittäminen. En pitänyt oikeastaan missään välissä välikäyntejä, kun ratsuni oli aika reaktiivisen ja energisen tuntuinen. Kauaa en saanut rauhassa yrittää tammaa työstää, kun se alkoi pöllöilemään esimerkiksi ninjaloikkien ja laukalle ryöstäytyämisten merkeissä. - Poni saatana! kailotin kun menimme jälleen pitkin kenttää niin että hiukset hulmus. - Pidät vaa harjasta, älä luovuta sille! Istu syvälle ja pidätä! Merru neuvoi samalla kun kamera tallensi menoamme tiuhaan tahtiin. - No pidättäsin jos tää kuuntelis! ärähdin ja sain lopulta hiukan kontrollia, jolloin pilkkuponi päätti vastakkaisesti tehdä äkkistopit. Olin itse jo valmiiksi niin huterasti selässä, ettei mulla oikeestaan ollu mitään mahiksia pysyä selässä. - Sain sen pukkeja kuvalle! aina niin auttavainen serkkuni hihkui Alman päästellessä pitkin kenttää minkä jaloistaan pääsi. - Tosi kivaa, hei! huusin ja sylkäisin hiekkaa suustani ulos äkäisenä. - Miten tonkaa meinasit nyt saada kiinni?! Merru kävi onneks hakemassa kauraa sankkoon ja johan perso neito jäi kiinni. Kiipesin heti selkään ja lähdin suorittamaan äsken tekemääni laukkatehtävää uudelleen. Ajatuksena oli tehdä käynnissä pohkeenväistö lyhyelle sivulle, ravissa kiemuraura ja nostaa sen jälkeen laukka. Hommat ei nyt ihan sujunut kun piti, jolloin lopulta juttu meni siihen pisteeseen ettei edes kannattanut yrittää mitään. - Ihan vitun sama, ei sitten tehdä mitään poni! huusin ja laskeuduin alas selästä. - Heeei, et sä Milja voi tollasesta luovuttaa! Sä päästät Alman ihan liian helpolla! Merru pysäytti meidät portille mun pidätellessä itkua. - No mene itte sitte selkää! kilahdin ja vähän epäluuloisena mustahiuksinen otti tarjoamistani ohjista kiinni. - Okei. Tyttö hyppäsi selkään ja huomasin pilkukkaan tarkkailevan korvillaan taaksepäin. Menin portille seisoksimaan ja päätin jäädä katsomaan mahdollista rodeota. Merida patisti Alman uralle, joka koetti lähteä peruuttamaan. - Ä-ää, ei onnistu! serkkuni kajautti ja käytti raippaa taakse. Alma luimisti ja päästi pienen mielenosoituksellisen pukituksen, lähtien sitten kipittämään uralle. Kyllähän ylläpitoponini kokeili jos jonkinmoista temppua Merrullekin joka näytti olevan vähän kauhuissaan, mutta loppujenlopuksi hän sai edes vähän kuria ylle. - Musta tuntuu et se on päässy sun kanssa vähän niskan päälle tai jotain, koska sehän oli alusta alkaen mua kohtaan kunnioittavampi, hän kommentoi kävelyttäessään Almaa maastakäsin. Nyökkäsin hiljaa ja pian menimme talliin. Purimme yhdessä tamman pois, ja se olikin kiitettävästi hiessä. - Täytyy myöntää et oot iha ihmeellinen kun tälläst kiukkuponii jaksat. Jopa kunnioitettavaa. Jemmu on tähän verrattuna kyl yks pehmonalle, vaik must tuntuu välil iha hurjalt sielläki seläs. Hymähdin kevyesti ja jatkoin: - No en kyl jaksakaan. Ainakaan tällästen kertojen jälkee - välil tää poni on sit ku unelma. Jos mul ois enemmä aikaa ja no, ehkä tahtooki tähä lajii nii tän ponin karsinan tilalla ois yks Ruudi. - Aijaa? Kukas se on, et oo sanonu mulle mitää, Merru totesi kiinnittäessään loimen etusolkia. Alma seisoi rauhallisesti korvat nuupallaan, toinen ilmeisesti väsähti. - Siis se on siel Hailuodos yks heppa. Nyt myynnis ja sellanen oikeen toffeenkirjava, sanoin haaveksivasti. - Jaha. Voit kuule unohtaa noi haavees ja viedä nyt ratsureimas varusteet paikoillesa, serkkuni naurahti. Nyökkäsin ja menin varustehuoneeseen. Sen jälkeen Merru lähti viel maastakäsittelee Jemmua, ja sit me lähdettiin kotiin. tähän piti tulla kiva pukituskuva mut laiskuus iski // Mä sain kuulla tunnille meneviltä ratsastajilta että kentällä oli tappelu menossa, ja mä jotenki arvasin että te sielä koititte päästä yhteiselle sävelelle.. No ehkä te joskus pääsette. Tätiratsastajat ihmetteli sitä kuinka pieni tyttö päästetään villin hepan selkään, kun ne näki teijän laukkalähdöt. Onneks merru uskaltautui myös Alman selkään ja poni saatiin jonkinlaiseen kuriin. Koitappa pyytää Lindaa selkään onhan se sille pitkä mutta itsepäine ku mikä ja vähän liian uhkarohkea. Mutta toivotaan että se iän myötä ja kesän myötä alkaa rauhottua, ku kesällä sitten on nii lämmin toivottavasti. Ruokkiessa ja sisälle hakiessa ja ulos viedessä se on kyllä meillä ihan järkevä käsitellä mitä ny sipsuttaa vierellä, mutta käsissä pysyy. 17v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Apr 22, 2016 20:29:55 GMT 1
7. Jemina ratsailla
Kuten joku oli saattanut jo Merrulta kuulla, oli mulla nyt jalka paskana. Tai okei, ehkei suoranaisesti paskana mut siltä se tuntu kun ei voinu liikkua miten ja minne halus. Nää kepit hankaloitti sitä aika suuresti. Oli aika perseestä könkätä aina muiden jäljes kaikkialle, mut oli siin jotain hyvääkin: ihmiset autto sua joka asiassa. Päivän viimenen tunti, mä ja Jemina oltiin lyöttäydytty terveystiedon tunnilla vierekkäin. - Eli tuun teille, ja sit me mennää siit Yläkokkoon? tyttö varmisti ja näytti vähän jännittyneelle. Jemina oli mun lisäks luokan ainoa ratsastaja, ja aika taitavakin. Sillä oli oma poni, jonka kanssa kisasi 2-tason kisoja molemmissa lajeissa. - Jep, vastasin ja yritin keskittyä tunnin aiheeseen. Jotain terveellisistä elämäntavoista se ope koetti sössöttää, vaikkei sitä kukaan oikee kuunnellu. - Nonii, eiköhä lopeteta tältä päivältä. Hyvät viikonloput, muistakaa lukee kokeeseen! opettaja muistutteli ja virnistäen katsoin Jeminaa: - Varmasti. Nousin keppien kanssa ylös penkiltä ja olin ojentamassa laukkuni Jeminalle, kun Roope nappasi laukun käsistäni. - Mä voin tuua sen, hän vain sanoi ja lähti jo eteiseen pukemaan vaatteita. - Se iha varmasti tykkää sust, Jemina kuiskasi meidän edetessä luokasta pois. - Hahhah, ihan varmasti. Mennää, Merru varmaa jo oottaa parkkipaikal. Laitoimme ulkovaatteet päällemme ja lähdimme kohti parkkipaikkaa. Jemina sano parikin kertaa voivansa ottaa laukun jo, mut Roope vaan sano: - Kyl mä sen voin tuua. Meen kummiski parkkipaikalle ku mopo on siel. Mä vaan aina kohautin harteitani: samapa tuo mulle kuka laukkuani kuskasi, kunhan ei itse tarvinnut ottaa lisäpainoksi. Merida olikin jo paikalla, joten Roope luovutti laukkuni ja me Jeminan kanssa ähräydyimme mautoon. - Moikka! vastasin pojalle heippa-toivotukseen, jolloin Merru vilkaisi mua kiusoittelevasti peilin kautta; - Kukas toi oli? - Yks Roope. - Jaaha, no kannattaa pitää tost kii ku herrasmiehenä kantaa sun laukkujaki, Merida naurahti vitsillään. - Hiljaa ja aja kotii, si Yläkokkoo, murahdin. Serkun vitsit ei nyt oikein naurattaneet, särkylääkkeen vaikutuskin alkoi huveta ja jalkaa jomotti. Käytyämme pikaisesti vaihtamassa kamppeita Kajankoskilla, lähdimme Yläkokkoon. Merru ja Topi jäivät nuoleskelemaan mautolle saapuessaan lähes yhtä aikaa tallin pihaan, mut mä ohjasin Jeminan kohti tallia. - Oon vähän pahoillani et joudun teetättää karsinan putsauksenki sulla, mutten taida olla siihen nyt kykenevä, sanoin ja lisäsin mistä pinkkipää löytäisi talikon ja kottarit. Samalla hain varustehuoneesta jonkin jakkaran, johon istuuduin lepuuttamaan jalkaani. - Ei se mitää. Kyl mä aina siivoon Pellan ja muiden sen tallien heppojenkin karsinoita, et iha tottunu oon. - No hyvä, huokaisin helpotuksesta. Jemina alkoi putsata reippaasti karsinaa ja pyyti kertomaan Almasta. Hänen oli siis määrä liikuttaa kauhukakarani tänään Merrun irtisanoutuessa heti ehdottaessani sitä, että joutuisi Jemmun lisäksi ratsastamaan aina Alman. "Yks hullu riittää", serkkuni oli vain sanonut. - No, aika kahjo poni. Osaa jos jonkinmoista temppua, aina ninjaloikista pystyynnousemisiin. Ja heti selkäännoustessa kannattaa olla varuillaan, neuvoin ja huomasin Jeminan putsanneen karsinan. - Noni, ei paljoo erilaiselta kuulosta kun mitä Pella oli mulle saapuessaan. Nykyään mennäänki niitä 110 ratoja ongelmitta - teki voitte olla viel siellä! - No empä tiiä. Jos nyt tän jalan sais ees kuntoo ja oppis pysyy siel seläs, mutisin katsellessani villasukkaan käärittyä jalkapöytääni. - Hei, äläpä masistele - et usko, monestiko mä lensin tai mursin paikkani Pellan kanssa. Mut nyt, haenko Alman tarhasta? - Joo, se saattaa sit juoksuttaa vähä.. Muista ottaa sähköt pois päältä! muistutin. Seurasin katseellani Jeminan poistumista ja huomasin samalla oven avauksella Merrun ja Topin astelevan talliin. Serkkuni meni hymyillen Topin perässä Likan karsinaan ja se ainainen kuhertelu jatkui. Onnekseni sementtilattian ääntely ilmoitti pian Jeminan saapuvaksi, joka piti narunpäässään Almaa. - Melkonen villiponi jo taluttaes. Suna pitäisin ketjua näin turvan ympäri, ellet piä jo. Näin ku laitoin nii kulki koko loppumatkan nätisti. - Aa joo, en oo aatellukkaa, totesin ja seurasin kun Jemina käänsi Alman käytävälle kiinni. - Sen pakki löytyy tuolt varustehuoneest, sellanen vaaleenpunane, kerroin ja aloin sitten selata sosiaalisia medioita. Noin vartin päästä Almalla oli kaikki varusteet päällänsä. Merida oli sanonut pitäneensä sivareita ratsastettuaan Almalla ja Jeminakin arveli niiden olevan ihan tarpeen. Kaverini talutti ponia kohti kenttää, sillä ulkona paistoi ihanasti aurinko ja hän oli ehdottomasti halunnut mennä ulkona varoituksistani huolimatta. Alma vaikutti virkeältä ja tepasteli korvat höröllä kaartoon. - Toivottavasti en oo tälle kauheen pitkä, Jemina sanoi laskiessaan jalustimia alas. Istuuduin kentän keskelle raahattuun tuoliin ja kommentoin: - En usko. Eikä haittaa vaikka oisitki, etpähä tipu nii helposti. Ja ethän sä oo ku ehkä viis senttiä mua pidempi. Jemina sai vyötä kiristettyä vielä parilla reiällä ja asetti jalkansa jalustimeen. Samalla myös Alma lähti liikkeelle pyörähtäen. - Ei! kuului napakka käsky ja Jemina käski tammaa peruuttamaan edelliselle paikalleen. Seuraavalla kerralla neiti ei enää saanutkaan yllätettyä, ja Jemina hypähti selkään. Alma lähti kipittämään ravissa eteenpäin ilman lupia, jolloin kaverini peruutti jälleen vastentahtoisella neidillä. - Ompa itsepäinen! hän puuskahti ja päästi sitten Alman uralle. - Huomattu on, naurahdin kevyesti ja seurasin parivaljakon kävelyä. - Pikkase kaposempi kun mun Pella, vaikka mukamas treenataa aktiivisemmin ku te, Jemina sanoi hymyillen ja keräsi ohjat tuntumalle. Samalla Alma pisti liikkumiselle stopin ja alkoi pomppia paikallaan. - Älä anna sen tehä noin! Toi tarkottaa et tiedos on keulimista! kiljaisin ja Jemina käytti raippaa taa. Silloin Alma lähti korvat luimussa sipsuttamaan eteenpäin. - Voinko ottaa jo ravia? Vaikuttaa aika reippaalle! - Tee miten parhaaks koet, sanoin vain ja seurasin kun kaverini antoi pohkeita. Alma siirtyi melko kiltisti ravaamaan ja tikitti eteenpäin häntä viuhtoen. - Näyttää aika ärtyneeltä, varo se juonii jotain, huomautin ja yritin katseellani hypnotisoida tamman käyttäytymään. - Juonikoot! kaverini kerkesi todeta kun sitten pilkkuponini päättikin rynnätä laukalle karaten pääty-ympyrältä. Jemina nojasi taaksepäin ja sai tamman hidastamaan, ehkä vähän liikaakin kun seuraavaksi hän löysi itsensä roikkumasta kaulalta. - Äkkiä ylös! hoputin Alman pysähtyessä ihmettelemään tilannetta. Jemina ei kuitenkaan aikaillut, vaan ryömi takaisin satulaan ja hoputti Alman raviin: - Empä muistanutkaan, miten pirullisia nää ponitammat osaa olla! Naurahdin kevyesti ja seurasin katseellani ravityöskentelyä. Aikansa Alma testaili, kunnes selvästi tajusi että nyt oli parempi vain totella. Se alkoi myödätä niskasta ja kuulinkohan harhoja, sillä ihan kuin ilkikurinen poni olisi päästänyt tyytyväisen pärskähdyksenkin! - Varmaan saat sen tottelemaan noin kivasti. Jos vaihdetaan poneja, mä otan sun Pellan ja sä Alman? ehdotin huumorilla. - Käy! Tähän on supermagee poni! Vaikka no, en kyl oikeesti vois luopua Pellastakaa. Pikku hiljaa Jemina nosti laukkaa ja oho, ei yhen yhtä pukkia havaittavissa! Vähän häntä huiski Jeminan koettaessa laukavaihtoa suuntaa vaihtaessaan, mut joo - kyllä Alma silti teki laukanvaihdon. - Tätä työskentelyä katsoessani tunnen itteni ihan luuseriks. Me ei olla viel kertaakaa päästy treenaa mitää ravipohkeenväistöö tai laukanvaihtoja, ja sä teet niit onnistuneesti heti ekalla ratsastuskerrallas! Ei oo reilua, marmatin ja aloin puoliksi vitsillään masentuneena selaamaan snäpin mystoryjä. - No hei, et arvaa kuin hiki kypäräs tääl teen töitä. Ei oo kyl helppo poni! Koko ajan yrittää luistaa töistä, mut kun saa tekee jotain nii tosi mahti. Taidankin lopetella nyt jos käy, kun tää menee näin kivasti. - Juu, jos kävelet hetken ja tuut sit talliin? Mul kummiski kestää könkätä tallii, huokaisin ja Jemina nyökkäsi. Jätin ratsukon loppuverkkaamaan ja menin itse hitaasti yksäripuolelle. Kauaa en siellä kerennyt ollakaan, kun kavioiden kopina täytti ilman. Jemina tuli Alman kanssa talliin ja purimme yhdessä tamman pois. Vähän tuntui seisoskellessani ilman keppejä, mut voivoi. Pian heppa oli karsinassaan ja rouskutti tyytyväisenä makupalaansa. - Tuuks joku toinenkin kerta? kysäisin ja menimme ylös taukotupaan etsimään Meridaa. - Juu, voin mä. Alma oli aika kiva poni oikeestaa. Aika samantapanen ku Pella sillo ku se mulle tuli, Jemina kertoi meidän kivutessa portaita. Avasin taukotuvan huoneen ja huomasin yläkerrassa olevan melko täyttä. - Merida, saahaanks me kohta kyyti meille? kysäisin Topin vieressä istuskelevalta serkultani. - Nooo joo, pakko kai se on lähtee lukee psykologiaa jee. Sain kummiski juoksutettua jo Jemmun. Tuuks meille? hän vastasi osoittaen viimeisen lauseen poikaystävälleen. - Juu, hän vastasi ja me lähdimme Jeminan kanssa edeltä mautolle. Kun kaikki olimme parkkipaikalla, sullouduimme Merrun mautoon. Topi meni eteen serkkuni viereen, ja me ängättiin ahtaasti taakse Jeminan kanssa. Kajankoskilla hyppelimme kaverini kanssa yläkertaan huoneeseeni, ja aloimme mukamas lukemaan siihen terveystiedon kokeeseen. Oikeesti me vaa juoruiltiin ja puhuttiin pojista - varsinkin tota jälkimmäistä. // Sunki kannattais kokeilla mennä joku kerta kentällä maneesin sijaan, jos maneesissa on jotain mitä alma pelkää tai jotain, mut toisaalta jemina vaikutti osaavalta ja kokeneelta ratsastajalta joten ihmekös jos alma sen kaa kerta toimi. Niinku jemina sano nii mä uskon et kyl teki pääsette yhtä pitkälle ku se on päässy poninsa kanssa ei pidä luovuttaa, kunnon tsemppi vaa päälle ku jalka on toiminnassa ja kunnossa! Mut admit it et varmaa aika makee nähä kui hyvin oma heppa osaa liikkua 14v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Apr 28, 2016 16:43:15 GMT 1
8. Ennen kisoja
Istuin Mirkan kanssa olohuoneen sohvalla, molemmilla oli totta kai puhelimet käsissä. Merida valitti meille jostain samalla koulukirjojaan selaillen pöydän ääressä. - Hei pliis lopeta toi rääkyminen. Mua, enkä usko et Miljaakaa juuri pätkän vertaa kiinnostaa sun meuhkaaminen, Mirka huokaisi ja virnistäen vilkaisin silmiään pyörittelevää blondia. Mä ja Mirka oltii hitsauduttu aika hyvin yhteen, sil oli hyvät jutut ja se ymmärs munkin huumorin päälle. Merru kyl sano et johtu siitä, et me molemmat oltiin yhtä lapsellisella tasolla. Tiedä nyt sit. - No kyl suaki ärsyttäs jos poikaystäväs noi vaa häipyy. - Nii, kuukaudeks? Se kyl tulee sielt takas. Ollaa kuultu tää sama stoori jo viis kertaa, Mirka huokaisi. - No hyvähä se sun on sanoo, ku sul on vaa irtosuhteita, serkkuni tuhahti ja alkoi kirjoittaa jotain vihkoonsa. - Haittaakse? Sitä paitsi, kyl sä yhen kuukauden pärjäät haloo. Rykäisin kuuluvasti, nyt oli ukkosta tiedossa. Ei siis ulkona, vaan ihan tääl Kajankoskien talossa. - No entä jos se löytää sielt jonkun paremman ruottitytön? - Tai sä ite lankeet vaikka-, Mirka aloitti keksimättä nimeä. - Jerelle, kuiskasin hiljaa ja tyttö vieressäni toisti sanomani, lisäten listaan tupakan. - Sit kun rakkaas ei oo sua vahtimassa, blondi lisäsi itsevarmasti hymyillen. Merru oli selvästi sanomassa jotakin erittäin vihaisesti, mut mun puhelin alko onneks just pitää ääntä. "Ollaa iha just siin!" viestissä luki. Helpotuksesta huokaisten hyppelin eteiseen, puin ulkokamppeet ja pujahdin nopeasti ulos. Onneksi pääsin tosta kauhukammarista pois. Pian Jeminan perheen auto kaarsi pihaamme ja hyppäsin kyytiin. - Moi, tervehdin ja lähdimme kohti Yläkokkoa. Jemina oli halunnut mennä viimehetken treenin Almalla, sillä kisat oli aivan nurkan takana. - Moi, Jemina vastasi hymyillen auton lähtiessä liikkeelle. Pian saavuimme Yläkokkoon ja Jeminan äiti kaartoi pois pihasta. - Meetkö kentälle? kysyin hyppiessäni tytön perässä talliin. - Joo, voisin mä. Jemina nappasi pinkin riimunarun ja lähti hakemaan Almaa. Istahdin jo tutuksi käyneelle jakkaralle, jonka aina varustehuoneesta hain. Etsin puhelimeni käsiin ja aloin katsoa mulle tulleita viestejä. Parista randomista whatsapp-ryhmästä, ja kuvaviesti Oonaroosalta. - Apua, sanoin itsekseni hiljaa. "Oonko ees esitelly meillä pari kuukautta olleen neidin? Tullaan tän kanssa niihin Yläkokon kisoihin!" kuvan alla luki. Kuvassa oli huippusuloinen valkoinen hepan mitoissa oleva otus, jolla oli musta harja. Kavion äänet kopsahtelivat maata vasten ja pian kaverini talutti Alman käytävälle. - Kato, en kestä millanen söpöys tääki on, huokaisin haaveksivasti ja sain osakseni Jeminan naurahduksen. - Sä taidat olla aika ailahteleva tyyppi. Ennen Almaa haaveilit varmaan jostain huippuratoja kiertävästä estetykistä, sit tuli Alma, pari viikkoo sit oli se Ruudi ja nyt toi. - No mut Ruudia ei vissiin ees myydä, kun sille ei löydy sopivaa ostajaa. Ja Oonaroosa ei sitä suostunu ostaa. Mut toi näyttää tosi söpölle, oikeesti! vastasin ja näpyttelin kyselläkseni lisätietoja hevosesta. Jeminan alkaessa varustaa sainkin pian vastauksen. - Se on joku risteytysheppa, ja kututaan Roosaks. Helppo B, tosin nyt starttaa Yläkokossa ekan helpon A:nsa. Sit se hyppää jotain ysikymppii, mut sen isä on menny 130 et se varmaa viel kehittyy, luin ihan pilvissä. Kuulosti huippukivalle tammalle! Hitto kun tän jalan piti mennä tähä kuntoo, oisin samantien hilautunu tätini luo ratsastamaan! - Jaha, pinkkipää vaan kommentoi ja alkoi jo satuloimaan. Noin viiden minuutin kuluttua he olivat valmiita ja siirryimme kentälle. Topi ja Likka olivat myös treenaamassa koulua, ilmeisesti kisoja varten. Moikkasin serkkuni poikaystävälle rennosti hymyillen ja istuuduin sitten penkille. - Onks tää se kaikkien tallilaisten juoruuma Topi? lähemmäs kävellyt Jemina kysäisi. - On joo. Aika komee, mut totaha en voi sanoo juuri kellekkää äänee - Merruki löis mua varmaa turpaa! naurahdin ja seurasin kun Jemina hyppäsi Alman selkään. Pilkkuponi oli oppinut onneksi pysyttelemään lähes aina paikoillaan kun selkään noustiin, mutta lähti sen jälkeen usein ohjuksena liikkeelle. - Milja hyi sua, serkkus poikaystävä ja sä aattelet noin, Jemina virnisti peruutettuaan liikkeelle lähteneen tamman paikoilleen. - No äläs nyt. Tiiä vaik niille tulis ero täs joskus ku Merru on sellane vainoharhane draamaqueen ku sille päälle sattuu. - Tuskimpa, Jemina vastasi ja patisti Alman kävelemään. Olkiani kohauttaen aloin selata puhelintani ratsukon kävellessä alkukäyntejä. Noin kymmenen minuutin päästä Jemina otti ohjastuntuman ja alkoi tehdä pysähdyksiä. Alma oli pidätteitä vastaan ja nosti turpansa aina ylös. - Tää se jaksaa aina olla täs alus ärsyttävä! Jemina puuskahti päästäessään neidin kävelemään. - No oo tyytyväinen et se koettelee hermojas vaa alus, mulla nimittäi alusta asti, kerroin syvään huokaisten. Jemina sai pari kivempaa pysähdystä, ja lähti ravaamaan. Aluksi Alma näytti juoksevan pää taivaissa, mut kun se hetken oli tehnyt niin, Jemina ähkäisi: - Nyt tää on laiska pohkeelle! Onko tää tottakaan.. Poni, haloo! Hän käytti raippaa kerran taa, ja sai Alman nostamaan laukan. Se myös päästi pari mojovaa pukkia, jolloin Jemina horjahti satulan kaaren eteen. - Jemina! huusin Alman tehdessä äkkikaarroksen portin tullessa vastaan. Painovoiman lait päätti näyttäytyä sen verran, että kaverini lensi päin puulankkuja. - Jemina! Sattuko? henkäisin kauhistuneena. Ensin pinkkihiuksinen makasi maassa liikkumatta, ja lähdin hyppelehtimään häntä kohti. - Huh, ilmat lähti vähän pilalle mut ei pahemmin, hän pihisi nousten seisomaan. - Toi poni lähtee iha justiisa makkaraks, mutisin seuratessani tammaa joka oli mennyt häiritsemään Likkaa ja Topia. Jemina juoksi paikalle ja sai kavalasti napattua ohjista, ennen kuin Alma tajusi mitään. - Sori, hän pahoitteli ja palasi sitten naurusuin luokseni. - Paras ois, ettet tee mitää tollasta kisoissa! Tyttö meni uudelleen selkään ja siirtyi heti ravaamaan. Aika kului paljon hitaammin, kun ei itse päässyt ratsastamaan. Saatoin vain seurata, kuinka parivaljakko treenasi muunmuassa väistöjä, laukkaa erikokoisilla ympyröillä ja temmonmuutoksia. Heillä meni tosi hyvin ainakin näin tumpelon silmistä, ainakin poni alkoi jo pyöristyä. - Jokohan riittäs tälle päivälle, niiiii, Jemina leperteli pärskivälle neidolle. Hän asettui kaartoon ja hyppäsi alas selästä. Lähdimme kohti tallia ja Jemina vei Alman karsinaansa. Minä toimin varusteiden paikoilleen viejänä, joten suhtkoht nopeasti Jemina pääsi viemään Almaa tarhaansa. Sinne se oli kuulemma jäänyt loikkimaan pukkeja. - Siivotaanko viel toi karsina, ehdotin ja kaverini nyökkäsi. Hän haki kottarit ja pian lapoimmekin ne täyteen lantaa. Kun saimme työn valmiiksi, kävi Jemina kippaamassa kottarit lantalaan. Sen jälkeen tyttö soitti äitinsä hakemaan ja menimme ulos ihanaan säähän odottamaan. - Oonko ylipukeutunu, jos laitan kisatakin ja -housut? Jemina kysyi. - En usko, on tääl monel muullaki. - Toivottavasti se poni osaa käyttäytyä, hän vielä lisäsi ja nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi: - Ei se mulla ainakaa oo näiden parien kisojen aikana oo ku pari pukkia päästäny. Verkas se voi olla kyl oma normaali possu-Alma, mut radal yleesä helpottaa. - Haluun ainaki uskoo nii, Jemina hymähti meidän lähtiessä kohti pihaan tulevaa autoa. // Ei jessus, perkeleen alma kui se jeminanki selästään päin laitoja meni heittään, onneks sille ei käynyt mitenkään ja almakaan ei muualle mennyt kuin kiusaamaan likkaa, onneks se on suopee poni eikä äkäinen niin ei tammatappelua tullu. No sentää paremmi meni jeminalla lopussa mikä on tietty vaa parempi mut toivotaan kyl kaikki et kisoissa se ei tee mitää temppuja ja jos tekee nii verkassa mut et jättäis kaiken kiusanteon pois valkosten aitojen sisältä. noooh, kyllähän sitä voi aina aatella et joku o komee vaik sitä ei olis viemässä keltään vaik varatusta voi aatella kuha pitää ne ajatuksina... 16v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on May 5, 2016 20:54:22 GMT 1
9. Sweet sixteen well, not yet
Koska elämässä oli ollut nyt niin paljon kaikkea muuta, en ollut edes muistanut lähentyviä synttäreitäni. Olin havahtunut nykyhetkeen vasta pari viikkoa sitten, kun isäni Ruotsin puolelta oli soittanut ja kysellyt mitä haluan lahjaksi. Tällä viikolla olin sen vihdoin keksinyt: halusin edistyä Alman kanssa, joten mikäs sen parempaa kun pyytää valmentaja katsomaan menoamme. Isä oli samantien maksanut mulle viisi valkkakertaa jollekin Hanna-nimiselle valmentajalle. Tänään meidän oli määrä pitää ensimmäinen valkkamme, ja kokeilla hyppäämistä maltillisesti, kun tätä hyppytaukoa oli kertynyt jalkani vuoksi. Koulutreenit meillä oli mennyt mun mielestä oikein mahtavasti. Jemina oli selvästikin saanut jotain älliä tamman päähän, ja se oli paljon kivempi ratsastaa. Toki ennen jokaista juttua oli pakko testata olinko skarppina, mutta usein sen jälkeen Alma sitten tottelikin. Tänään valkassamme hyppäisimme siis ensimmäistä kertaa sitten kolmeen viikkoon, joten kieltämättä vähän jännitti. Meridakin oli saanut mautonsa kuntoon, joten pääsimme sillä Yläkokkoon. - Aivan järkyttävän kuuma! puuhkaisin siristellen silmiäni aurinkoa vasten. - Jep. Onks teil siis se valkka kentällä? aurinkolasit päässään ajava tyttö kysyi kääntyen viimeisestä risteyksestä oikealle. - Joo, se on sillee hyvä mut toisaalt paha. Hyvä sillee et maneesiin läkähtys ja en jaksa muutenkaa pienemmäs tilas himmailla, mut kentäl Alma varmaa vetää kauheet katapulttailut ku on sitä taukooki ny ollu ku oon ite liikuttanut enkä nii ollen hypyyttänyt sitä. Ois pitäny pari päivää si kuhtuu Jemina hyppää sillä, marmatin ja avasin pihaan saapuessamme turvavyön. - No eiköhä se hyvin mee. Ettehän te vissiin ees kovin korkeeta hyppää? kesäisesti toppiin ja farkkushortseihin pukeutunut serkkuni kysyi astuessaan pihalle. - Ei, se sano et pidetää korkeus matalana ja haetaa ennemminki tekniikkaa, totesin ja ihmettelin sitten ääneen mustahiuksisen asuvalintaa. - Aattelin vaa mennä ilman satulaa, ja tääl kuolee kuumuteen, hän perusteli astellessamme kohti tarhoja. Alma veti nassuunsa aidan ali kurotellen vähän kasvamaan alkanutta ruohoa. - Äläpäs läskeile siel, nyt mennään töihin! komensin puikahtaen sisälle aitaukseen. Alma nosti päänsä ja katsoi muhun kyllästyneenä. - Aina yhtä iloisesti lähdössä töihin, huokaisin ja huomasin Merrun jo vievän suokkia kohti tallia. Antaispa pilkkuponiniki aina noin helposti kiinni, tuumasin lähtiessäni astelemaan sitä kohti. Ihmetyksekseni se luimisti pahasti, mutta pysyi paikallaan. - Hyvä tyttö! kehuin ja rapsuttelin sitä hetken säästä. Sen jälkeen avasin portin ja tallustelimme kohti tallia. Merida tuli kuitenkin ovella vastaan, narunpäässään Jemmu ja sen punainen pakki. Toisessa kädessään hänellä oli Alman pakki. - Mennäänkö tohon ulos varustaa? On nii kiva sää! serkkuni intoili. Oli hän selvästi jo paremmalla mielellä eikä vain murehtinut Topia, mut nyt mua ei enää huolettanut tytön surumielisyys. Nyt mua mietitytti, milloin tuo tulisi repsahtamaan röökiin. Toivottavasti ei koskaan, mut se oli nyt kyllä ollu kummallisen hyväntuulinen. - Mennään vaan, vastasin ja tein tamman kanssa täyskäännöksen. Talutimme tammat pieneen varjoon ja kiinnitimme ne. Molemmat saivat pienesti kuroteltua tallin edustalla kasvavaan vihreään, joten ne seisoskelivat sopuisasti vierekkäin. Karvaa vain tuntui irtoavan aina lisää ja lisää. Alma huitoi kärsimättömänä hännällään, kun hinkkasin sen peppua varmaan kolmatta minuuttia. - Millonkohan tää karvanlähtökin vois loppua? tuskailin ja luovutin lopulta. Aloin putsata kavioita ja ihme kyllä neiti käyttäytyi, kun keskittyi niin kovasti ruohon saamiseen. - Käydäänkö sit sun valkan jälkeen tossa sivussa syöttelee näitä hetki? Possut näyttää niin haluavan tota vihreää, Merru naurahti sivuuttaen kysymykseni. - Sopii. Aiotko tulla siihen toiselle puolelle kenttää? kysäisin ja laskin viimeisen jalan alas. - Varmaankin. Voin sit samalla aina kattoo, miten teil menee. Nyökkäsin ja aloin sitten asetella pinkkiä huopaa selkään. Alma luimisti tyytymättömänä samalla kun sen suu jauhoi ruohoa, mutta sen mielenkiinto ei riittänyt alkaa kiukuttelemaan. Pistin jalkoihin jännesuojat ja sen jälkeen aloin tunkea kuolaimia sen suuhun. - Nyt loppuu syönti, komensin ja huomasin samassa Hannan astelevan meitä kohti. - Eikä, mun pitää varmaan käydä kattoo ja rakentaa sen kaa esteet! Merru, voitko laittaa nää suitset loppuun ja tulla sit taluttelee tohon kentälle, pliiis? - Okei, serkkuni huokaisi ja tuli tilalleni kiristämään solkia. Laitoin nopeasti kypärän päähän ja hanskat käteen, jonka jälkeen kävelin naista vastaan. - Säkös oot Milja? Hanna kysyi esitellen sitten itsensä. - Käydääs sit laittaa noi esteet, hän jatkoi meidän astellessa kentälle. Huomasin Merrun tulevan Alman kanssa kentälle, kun me aloimme kantaa puomeja. Pian kentällä oli neljä estettä: sarja halkaisijalla jonka jälkimmäinen osa oli portti, normipysty, okseri ja laine. - Alotellaas näillä. Toi on vissiinkin Alma? aurinkoinen nainen kysyi osoittaen ponia. - Joo, sanoin vähän jännittyneenä ja kipitin hakemaan ratsuani. - Tuun kuolemaan, piipitin Merrun painaessa toisella puolella jalustimesta. - Etkä, tsemppiä nyt vaan. Hyvin se menee! Me tullaan koht Jemmun kaa taustajoukoiks, serkku sanoi hymyillen ja päästi meidät sitten kävelemään kohti Hannaa. - Alma ilmeisesti sai tossa jo äsken verrytellä käynnissä, niin voit ottaa ohjat tuntumalle ja kävellä aluksi ihan vain näiden kartioiden sisäpuolella. Ne tulee nyt tän valkan ajan muodostamaan meille kentän uran. Voisit alkuun kertoa vähän teidän ongelmakohdista, Hanna sanoi kävellen meidän vierellä uraa pitkin. - No siis en oo hypänny täl kolmeen viikkoo ainakaa ku tuli pikku äksidentti ja jalka kävi paketissa, nyt oon viikon verra palaillu selkää ja menny vaa koulua. Esteillä ongelmana on lähinnä ollu se et Alma ei kuuntele, vaa pinkoo satane lasissa eteenpäi eikä kuuntele ollenkaan, totesin ja näin ponin korvien liikkuvan tiuhaan tahtiin. Se kuunteli, ja oli ehkä vähän hämilläänkin tilanteesta. - Okei, eli tänään keskitytään siihen et Alma kuuntelee sua. Voit nyt jatkaa yksinäs tätä uraa pitkin ja ratsastaa aina kulmat tosi tiukasti. Pitkillä sivuilla teet pysähdyksen ja katot, et se lähtee liikkeelle vasta kun sä annat luvan, Hanna ohjeisti jääden seisomaan keskelle kenttää. Yritin tosissani keskittyä ratsastukseen, ja sainkin tamman melko hyvin kulmaan. - Se on tosi jännittynyt, hengitä itse ja älä oo niin kova käden kanssa. Hengitin kerran syvään ja tein pitkälle sivulle pysähdyksen. Alma teki sen hyvin, mut lähti sit omia aikojaan liikkeelle. Nykäisin ohjasta saadakseni pilkkuponin samalle paikalle, kun missä se äsken oli. - Ihan hyvä ratkaisu peruuttaa se samalla paikalle, mut tee se rauhallisemmin. Älä oo niin hätänen! Hanna neuvoi. Seuraavan pysähdyksen aikana Alma lähti taas liikkeelle ja nyt tosissani yritin olla hidasliikkeinen. - Hyvä! Nyt voit ratsastaa kulmat normaalisti ja jätetään pysähdykset pois. Heti kun se tekee jotain oikein, niin ei enää pyydetä samaa. Huomasin sivusilmällä Merrun taluttavan suokin kentän toiselle puolelle, ja hyppäävän jakkaran avulla selkään. Hanna antoi seuraavaksi tehtäväksi ratsastaa lyhyet sivut käynnissä ja pitkät sivut ravaten. Vaikka kyseessä oli niinkin yksinkertaisia tehtäviä, tuotti ne alkuun ongelmia. - Rento käsi, myötää siirtymisissä! Hanna ohjeisti. Onneksi tamma ei saanut päähänsä kilahtaa mistään, vaan ravasi kiltisti eteenpäin. Se oli kylläkin aika jäykkä niskastaan eikä lähtenyt oikein päätyihin lisätyissä käyntivolteissakaan taipumaan. - Nyt näyttää paremmalle, hyvä, hae parit temmonmuutokset pitkälle sivulle ja tule sitten nää kiemurauralla olevat puomit. Katse edessä, kääntävät avut äläkä jää vetämään vaan yhdestä avusta! sain neuvoja. Alma tuntui tosi hyvältä, vaikka sen ilme olikin vähän nyrpeä. Hanna kuitenkin sanoi sen johtuvan lähinnä siitä, että neiti joutui töihin. Parilla ekalla kerralla Alma kolisutteli puomeihin, mutta näytti sitten tajuavan et hei, eihän tää ollukkaan tylsä koulu-, vaan estevalkka! Silloin se alkoi kiihdytellä aina ennen puomeja ja oli pari kertaa kompastuakin. - Heihei, tommonen vedättäminen ei ole sallittua! Nyt jos se tekee noin, niin otat peruutusta rangaistukseksi! Tämä auttoikin, ja amerikanponi alkoi kulkea vähän rauhallisemmin. Toki saatoin selkään tuntea sen innostuksen ja pienen paineen kädessäni, mut tempo oli sopiva. Teimme samoja juttuja vielä toiseenkin suuntaan. Seuraavaksi lähdimme ottamaan laukkaa. Hanna käski tehdä suuren pääty-ympyrän, ratsastaa kolme neljäsosaa käynnissä ja nostaa sitten laukan. Jos tamma lähtisi kipittämään hirveää kyytiä tai keksisi jotain päänmenokseni ( mainitessani että sillä oli sellaiseen taipumusta ), piti mun kääntää se mahdollisimman äkkiä pienelle voltille. Jos se taas etenisi nätisti ja hallitusti, saisi se kulkea uralla. Ensimmäinen nosto meni totta kai sähellykseksi, mutta toisella yrittämällä pääsimme laukkaan. Kulmaan asti Alma laukkasi nätisti, kunnes uralla oli purra kuolaimeen ja päästi pari pukitusta. - Voltille! Hanna komensi ja muistutti ulkoavuista. Olin jo ennen hyppäämistä ihan hikinen! Käänsin Alman voltille ja poni siirtyi raville. - Ylläpidä laukka! Näppäisin kerran raipalla ja homma jatkui. Kierroksen jälkeen tein taas ympyrän kautta laukannoston, ja nyt pääsimme hyvin koko kierroksen. - Hienoa! Nyt siirrytään hyppäämään. Ensin voisit tulla tämän 40-senttisen laineen alkuhypyiksi. Nyökkäsin ja annoin laukka-avut. - Jos se kiihdyttää, niin voit kerran tehdä vähän ronskimmankin pidätteen. Kun se siihen vastaa, niin hölläät ja kiität paljon etkä toista samaa, Hanna ohjeisti tehdessäni ympyrän ennen suoristamista laineelle. Nähdessään esteen Alma vingahti innosta ja kaviot vain rummuttivat maata. Tein kerran niinsanotusti ruman pidätteen, jolloin Alma näytti jopa vähän hämmästyvän. - Kiitä, ja myötää esteelle! Ylitimme laineen ihan okei, askeleet menivät vähän sekaisin kun ponini jäi ihmettelemään kun käskinkin kunnolla. Tulimme saman heti uudestaan, tällä kertaa Alman korvat kääntyili vinhaan tahtiin sen kuunnellessa mitä keksisin sen päänmenoksi. Pieni este ylittyi kuitenkin kovaa ja korkealta. - Nyt oli parempi, sais olla kyllä vielä rauhallisempi tempo näin pienelle esteelle. Kokeillaas nyt et kääntäsit laineen jälkeen tolla pienelle okserille, Hanna keksi ja lähdimme suorittamaan tehtävää. - Tasainen, mut hellä käsi! Alma nostil laukan ja näytti jo vähän kyllästyneeltä hypätessään saman laineen. Se kuitenkin alkoi polkea takasillaan taas paremmin tajutessaan, että jatkoimmekin rataa. Hyppy okserille tuli isosti, enkä ollut pysyä mukana. Tulimme saman uudestaan vähän paremmalla menestyksellä. - Nostan tän sarjan esteet 50- ja 60-senttiin, niin tuut ensin laineen ja sitten tämän. Siirryimme laukkaan ja lähdin ratsastamaan kohti lainetta. - Sen tempo hiipuu, kuumuus ja työnteko alkaa vaatia verojaan. Pidät kumminkin hyvän temmon, käytä raippaa! Se ei saa tempoa valita, Hanna komensi ja näppäisin raipalla taakse. Alma pukitti ja hyppäsi suurella loikalla laineen ylitse. Esteen jälkeen tamma luuli homman olevan ohitse ja siirtyi raville. Hanna käski heti nostaa laukan ja käyttää taas pienestä raippaa, jolloin Alma heräsi uudestaan ja ampaisi sarjan pystylle. Se pukitti keskellä niin että takajalat oli kohti taivasta, jolloin tasapainoni kerääntyi eteen. Siitä syystä pilkkuponi teki stopin porttiesteelle. Maan vetovoima pakotti vauhdin loppuessa kuin seinään mut maahan, ja sain maistella hiekkaa. Onnekseni ohjat pysyi käsissä, eikä amerikanponi päässyt juoksemaan valtoimenaan. Mä olin uudelleen selässä ja seisoimme paikoillamme. Alma seisoi ylväästi paikoillaan ja katseli ympärilleen valppaana. - Okei, mitäs tossa nyt susta kävi? valmentaja pyysi analysoimaan. - Tää laiskistu ja otti sit nokkiinsa raipasta. Sit mun tasapaino petti ja oltas varmaa lennetty nokallemme, jos tää ois hypänny. - Nojoo, suurinpiirtein. Kokeiles nyt tulla toi sama juttu, pidät pohkeen kiinni ja jos se pukittaa, niin käytät jämäkästi pohjetta, Hanna neuvoi. Nostin laukan ja lähdin kohti lainetta, tällä kertaa pääsimme sen yli jopa normaalisti. Sain muistutukset käyttää ulkoapuja, ja onnistuimme kääntyä sarjalle. A - osa sujui mutkattomasti, B:lle Alma vähän epäröi ja oli kieltää. Käytin pohjetta ja pääsimme portistakin yli. - Hyvä! Tuolta sen kuuluisi näyttää. Hyvin ratkaistu, kun Alma olisi jälleen halunnut stopata. Tullaan loppuun 60 - sentin rata, ja sit aika alkaakin tältä erää loppua, Hanna tuumasi katsoen kädessään olevaa rannekelloa. Nainen nosti esteitä ja kertoi sitten järjestyksen: laine, sarja, pysty ja viimeiseksi okseri. Ihan uupuneena siirryimme jälleen laukkaan ja suuntasimme tutuksi tulleelle laineelle. Alma ponnisti korvat hörössä, ja salamana painoin ulkopohkeen kiinni. Tamma kiihdytti turhan paljon sarjalle, jolloin väliin tuli ahdasta ja B - osalle loikka tuli pohjaan. Jatkoimme kuitenkin pystylle joka sujui hyvin, viimeisenä ylitimme okserin minkä ratsu ponkaisi suurella loikalla. - Jatka samalla loikalla sarjalle, tuu se vielä kerran! Tällä kertaa tein pari puolipidätettä ennen hyppyä, jolloin askeleet sopivat ja ylitimme esteet kivasti. - Hienoa! Nyt voitkin loppuverkkailla itsenäisesti, sovitaan sitten vaikka puhelimitse seuraava kerta. Mieluusti tähän saman kuukauden sisään, niin asiat ei pääse unohtumaan täysin. Tältä kerralta voisin kommentiksi sanoa, et ihan kivastihan teillä meni. Ponilla vain selvästikin on aivot joita se mieluummin tottelee kun sun. Sun pitää kans ite olla kylmänviilee, eikä lähtee sen mukana vipeltää. Mutta joo, sovitaan sit seuraava kerta myöhemmin! Hanna huikkasi ja lähti kohti autoaan. Mä vielä ravailin puolipitkällä ohjalla ja Alma tuntui tosi uneliaalta. Merru ja Jemmu astelivat lähemmäs meitä kävelemään. - Teillähän meni ihan hyvin! Eihän siihen jalkaan sattunu, kun tipuit? serkkuni kysyi. - Ei onneks. Ootan jo ens kertaa, koska on kivaa mennä välillä valvovan silmän alla! totesin ja annoin vähän laiskahkon neidin siirtyä kävelemään. Kävelytimme ylläpitohevosiamme hetken, jonka jälkeen nakkasin Alman satulan pois. Vaihdoimme serkkuni kanssa suitset päitsiin ja menimme syöttelemään. Alma pärski iloisena ja oli selvästi tyytyväinen päästessään syömään, tyhmä. Olin kaikenkaikkiaan tyytyväinen ekaan valkaamme, sillä olihan meillä paljon hyviäkin pätkiä. Nyt vain toivoin, että ensi kerralla voisin pysyä selässä koko valkan ajan. Vartin ajan kävimme tapahtumia läpi serkkuni kanssa, jonka jälkeen vein Alman kylmään suihkuun. - Sähän oot ihan kunnolla hionnu! Alma oli myös lopussa ekaa kertaa kunnolla laiska, naurahdin. Merida paapoi Jemmua herkuilla karsinassaan, ilmeisesti suokkikin oli mennyt ihan kivasti. - Yritän kesään mennessä päästä jonkinnäköseen yhteistyöhön, nii voitas käydä parit ulkopuoliset estekisat, elättelin toivoa kuivatessani karvan vielä lopuksi. - Eiköhän se ainakin kesän loppuun mennessä onnistu, jos noin rankasti treenaatte, kuului serkkuni ääni karsinasta. - Jep, totesin ja talutin Alman sen karsinaan. Heitin kuppiin pari leipää, jotka se söi heti parempiin suihin. Veimme ylläpitohevoset tarhoihinsa, putsasimme karsinat ja lähdimme sitten Merrun mautolla kohti Kajankoskia. Ihanaa, kun kesä tuli! Jospa meilläkin alkaisi tästä eteenpäin Alman kanssa luistamaan.
// Sulle alkaa kai jo toi hiekan maku olla jo tuttu, ku oot useesti alas tullut, onneks täl kertaa ei pahemmin sattunu ja jalka pysyi kunnossa koko valmennuksen. Hanna vaikutti oikein mukavalta tyypiltä mitä se vastaan tuli lähtiessään kentältä, se saa varmasti teille vakautta esteille. En ihmettele Merrun asuvalintaa pihallahan hikoo ilman suurempia töitäkään, huhuh. Kyllä mä maneesia suosin lämpimillä säillä ku se on sisällä niin ei aurinko pääse itseensä polttaan eikä tuu niin hikeen. Ihanaa että vihreetä alkaa olla maassa, suosittelen kyl totutteleen heppoja jo ruohoon ennen ku ne pääsee kesäkuus laitsalle. 22v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on May 28, 2016 20:57:46 GMT 1
10. Sileätreeniä pitkästä aikaa
Merrulla ei juurikaan tunteja enää ollut, kun taas meitä yläasteikäisiä pidettiin minuutilleen sama aika koulussa kun aina ennenkin. Tänäänkin serkkuni oli päässyt jo kolme tuntia sitten kotiin, kun meillä koulu loppui kolmelta. Pakkasin enkun kirjat reppuun tylsistyneenä, ja astelin koulun eteen parkkeerattuun mautoon. - Moi! Mennää nyt suoraa tallille, otin sun kamppeet jo mukaan, Merru puhkui intoa. Se oli nykyään koko ajan sellane ilopilleri, kun ne oli saanu asiat juteltua Topin kanssa. - Kui me näi aikasi? huokaisin kiinnittäen turvavyön. - No me mennää sit Topin luo, ja meen sille yöks, mustahiuksinen selitti niin että letit heilui. - Aa. Mitkä ratsastushousut muute otit mulle? kysyin liikkeelle lähdön jälkeen. Niitä housujahan ei nimittäin mulle ollut kertynyt kuin noin kymmenet... Merru käänsi hitaasti päänsä muhun päin ja nosti toisen kätensä suun eteen: - Ei hitto! Ne unohtu! No mut sullahan on noi addut, ei me enää käännytä. Kyl sä nyt yhen ratsastuksen voit niil mennä. Huokaisten pyöräyttelin silmiäni, mutta tyydyin olemaan hiljaa. Ehkä nää addut tosiaan menisi yhden ratsastuksen. Tallilla suuntasin ensimmäiseksi putsaamaan karsinan. Alma oli onneksi niin paljon ulkona, ettei siivottavaa juuri ollut. Noin viiden minuutin ahkeroinnin jälkeen lähdin kävelemään tamman tarhalle. Siellä se mussutti vielä päiväheinien rippeitä, eikä juurikaan kiinnittänyt minuun huomiota pujahtaessani tarhaan. Kiertelin tarhaa ympäri ämpäri ja huomasin nyt neidin tuijottavan minua syömisen lomasta. Alma oli kyllä tässä mielessä parantanut tapojaan, ettei enää ainakaan ruoan äärellä juossut karkuun. Nappasin nopeasti päitsistä ja kiinnitin narun niihin. Vastahakoisesti poni lähti seuraamaan minua kohti tallia, jossa jätin sen käytävälle. Meridakin oli hakenut Jemmun sisälle, ja näytti laittavan estekamppeet päälle. - Hyppäätkö tänään? utelin alkaessani harjata pilkukasta ponia. - Eei, me mennään maastoon. Angelika lupautu seuraks Coran kanssa, Merru hymähti putsatessaan kaviot. - Aa okei. Aloin varustaa Almaa, ja päätin laittaa sivuapuohjat. Ei oltu hetkeen menty niinsanotusti kunnolla koulua, oltiin vain höntsäilty ilman satulaa ja hypätty. - Lopeta, kielsin kun neiti koetti näykkäistä vyötä kiristäessäni. Pistin vielä suitset ja itselleni kypärän päähän, jonka jälkeen lähdimme kentälle. Kentällä Linda oli ratsastamassa Tumpulla, joten pääsin ketterästi selkään Alman tuijotellessa ravaavaa ratsukkoa. Pidensin jalustimia kahdella reiällä ja hoputin tamman kävelemään. Alma käyttäytyi oikein esimerkillisesti alkukäyntien ajan, eikä ottanut kertaakaan lähtöjä. Tyytyväisenä keräsin ohjastuntuman ja aloitin tekemällä päätyihin ympyrät. Pitkille sivuille ratsatin askeleenpidennystä parhaani mukaan. Alma oli aluksi aika kovan tuntuinen suustaan, eikä yhtään myödännyt niskastaan. Se tepasteli jännittyneenä eteenpäin ja kyttäsi Tumppua, joka oli Lindan johdolla siirtynyt jo loppukäynteihin. Ympyröillä sain mielestäni asetettua ihan hyvin, mutta Alma jäkitti vielä aika-ajoin pahasti vastaan. - Kannattaa rentouttaa sisäkäsi ja käyttää ulkoapuja aktiivisemmin, huomaamattani lähemmäs astellut Linda totesi. Nyökkäsin keskittyväisenä ja koetin noudattaa neuvoja. - Sen pitäs koko ajan kävellä samaa tahtii, annat sen ympyröillä hidastaa sen verukkeel et se vähän alkaa myötää niskast, sain lisäohjeita. Yleisesti ottaen oon luonteeltani sellanen, et en tykkää ohjeist jos en niitä oo pyytänyt. Nyt kuuntelin niitä kuitenkin mielelläni, sillä hetki hetkeltä Alma tuntui paremmalta. Siirryin ravaamaan ja jatkoin samaa ympyrätyöskentelyä. Pitkille sivuille otin paljon temmonmuutoksia: ensin eteen, sitten tempo takaisin. Linda oli tuupannut Tumpun jollekin aidalla norkoilleelle tuntilaiselle ja jäi itse seisoskelemaan portille. Nyt se vaikutti olevan ihan hyvällä päällä, kun yleensä siltä sai osakseen vain pitkiä katseita. - Ja myötää kun se kuuntelee pidätteitä! Vaihdoin suuntaa ja tein nyt pitkille sivuille vain kokoavia apuja. Alma oli mielestäni tosi rento, ehkä parempi kun koskaan ennen. - Se on nyt ihan kivannäkönen, Linda kuitenkin vain totesi vaatimattomasti. Vaikka no, meidän kahden välillä on ehkä pienoinen katsomusero, että milloin se hevonen menee hyvin. Lähdin liittämään hommaan laukkaa: ravissa ympyrä, laukannosto ja laukkaa pitkä sivu. Päätyyn laukkaympyrä, raville ja pitkä sivu ravia kooten. Lindalle iski selvästi joku opettamisvimma, sillä vaikka mä olin jo jossain vaiheessa tyytymässä hyvään suoritukseen, antoi nainen vielä ohjeita jotka paranti menoamme entisestään. Lopulta nainen vain sanoi että itse lopettaisi ratsastuksen, kun meno oli nyt ihan hyvää. - Kiitti vinkeistä! huusin naisen perään, joka lähti kävelemään kohti ratsastuskoulua. Löysytin Almalle pitkät ohjat ja taputtelin hikeentynyttä kaulaa. Itselläkin oli tajuton kuuma. Käyntien aikana Merru ilmestyi aidalle: - Vitsi teil meni nyt hyvin, en oo ennen nähny et olis menny noin kivasti! Ja hei, sä pysyit viel selässäki! Hän räpsi meistä pari kuvaa kamera kädessä, oltiin varmaan tosi nätti näky nääntyneinä. Siirryin kaartoon ja vyötä löysätessäni sain ajatuksen syötellä Almaa hetken pihassa kiitokseksi supertyöskentelystä. Merru vei kypäräni, satulan ja suitset pois, tuoden tilalle päitset ja narun. - Tää oli niin hieno! Saatoin hetken aikaa tajuta, miks jaksat aina hinkata sitä koulua, hehkutin. - Hahhah. Se on tosi hikinen, Merru totesi ja nyökkäsin vastaukseksi. Silloin sainkin loistoidean. - Käyn viel nopeeta kahluuttaa tos sillal, sä tuut taluttaa ton matkan! Ja otat sit kuvia! hihkuin, jolloin serkkuni suostui huokaisten. - Kaikkee säkin keksit hullu. Mun ei oikeesti ollu ees tarkotus lähtee ilman kypärää, mut hoksasin sen puuttumisen vasta kun Alma meni ryntäitä myöten vilvoittelemaan veteen. - Hieno tyttö! Kahlaa nyt, ei olla kauaa kun se kypärä jäi, virnistin tamman pärskiessä innoissaan. Merru räpsi kuvia ihan innoissaan, aurinkokin oli alkanut tässä kuuden maissa jo vähän laskemaan. Noin viiden minuutin päästä lähdimme, ja matkalla tallille Salome juoksi takaa meidät kiinni. - Uittamassako olitte? kuulokkeet päässä kävelemään siirtynyt punapää kysyi. - Jep. Kypärä jäi, niin ei kauaa kehannut olla. Köpöttelimme kolmestaan matkan Yläkokkoon, jonka jälkeen Salome lähti hakemaan Biaa tarhasta. Mä purin Almalta kamppeet, ja vein sen sitten nauttimaan tarhaan aurinkoisesta loppupäivästä. Poni päätti heti mennä maate ja piehataroida kunnolla. Me keräsimme Meridan kanssa kamppeemme ja lähdimme kotiin, kun serkullani oli niin tulenpalava kiire rakkaansa luo.. // Herran jestas! linda antamassa neuvoja ilman vittuilua. vou. Kyllä te alman kanssa alatte jo toimia hyvin yhteen, sääkin saattaa vaikuttaa tamman yhteistyökykyyn eihän kukaan täysjärkinen liiku ylimäärästä kuumalla säällä. Ehkä sillä meni sitten tosi hyvin tumpun kanssa, joka oli kyllä hikinen kuin mikä. Niinku Almakin, kiva idea mennä uittaan sitä, mutta mä nyt nipotan siitä joka kerta, että aijai se kypärä murr, mut onneks serkkus viitsi taluttaa almaa, ettette lähteny kiitämään pitkin maita ja mantuja. Nohnoh, sä ymmärrät kyllä merrrua sitte ku sä löydät ittelles rakkaan, ehkä jopa kesäheilan täksi kesäksi, vielä ei ole liian myöhästä 17v€ -iida
|
|
|
Post by Milja on Jun 16, 2016 21:59:51 GMT 1
11. Hippaleikkejä
Alma oli kunnon läskiponi. Merru ja nää oli mennyt viikoksi Helsinkiin sukulaisten luo, mut mä en menny mukaan. Okei, olihan ne tavallaan mullekin sukua mut ei me mun perheen kanssa oltu pidetty niihin yhteyttä vuosiin. Siksipä mä olin mennyt koko viikoksi yöksi Pinjalle, ja Alma oli samalla saanut läskistyä viikon - enhän mä sieltä käsin ollut jaksanut lähteä tallille esimerkiksi pyöräilemällä. Nyt Merida oli kuitenkin tullu takas, ja olimme menossa Yläkokkoon. - Mitä aiot tehä tänään? kysyin ohimennen katsoessani mulle tulleita snäppejä. Merru nosti aurinkolasit otsalleen kaartaen samalla juuri tallin pihaan. - En mitään. - Häh? Jemmuhan on varmaa vähintäänkin yhtä lihava, kun Alma! ihmettelin hypäten poutaiseen ulkoilmaan. - Ei oo. Enkö oo muka sanonu sulle mitää? Oonaroosa kävi hyppään sillä pari kertaa, ja meni sillä eilen Ratapihan tallil estekisat. Ja arvaas miten niil meni? Merida hymyili kävellessämme vieretysten kohti tallia. Katsoin serkkuani kysyvällä katseella, jolloin mustahiuksinen vastasi: - Ne meni 80 ja olivat kakkosia! Mä oon nii huipputyytyväinen tammaan, et aion tänään vaa lökötellä ilman satulaa. Nyökkäsin ja menin nakkaamaan kamppeeni Alman karsinan eteen. - Ja siis Iida menee Sannilla 130 sentin luokan, aattele. Sanni ei kummiskaa oo menny ku metrikahtakymmentä. Mut kyl ne saa varmaa treenattuu siihen mennes, Salome selitti Lunalla poninsa karsinasta. Punapää huomasi meidän tulevan, ja huikkasi meille ohimennen tervehdyksen. - Ai missä menee 130 luokan? ihmettelin. - Tääl on ens kuus estekisat, Salome vastasi mulle satuloiden Biancaa. - Aijaa, mitä luokkia ja millon? Tyttö vastasi jälleen kysymyksiini, mutta sai minulta vain tympääntyneen irveen. - Just. Oon tuolloin menos kaverin kaa Ruotsiin! Mut Merru hei, sähän voisit mennä Jemmun kanssa! Serkkuni kääntyi järkyttyneenä puoleeni: - No ei varmana! Pienin luokka oli 80 senttiä! Katsoin tyttöön virnistäen, ja sanoin: - Niinhän sä luulet. Mä ku koutsaan teit hetken nii menee sellaset radat iha helposti! Merru jäi katsomaan vähän epäluuloisena, kun menin edeltä ulos. Nyt haettaisiin ne pallot töihin! Tallustimme tarhoille ja löysimme ylläpitoheppamme tarhaamasta. - Jemmuu! Merru huusi ja sai osakseen iloisen hörähdyksen. Päätin siis koettaa samaa: - Almaa! Ok. Ei reaktiota. Huokaisin turhautuneena ja pujahdin langan ali kohti pilkukasta persettä. Poni käänsi päätään hiukan minuun päin, mutta turpa ei kyllä irronnut maasta hetkeksikään. - Etkö sä oo vielkää saanu tarpeekses ruuasta? ihmettelin lähestyessäni ponia. - Millon nä muka sais! Merida naurahti taluttaen jo omaa polleaan kohti porttia. Menin päättäväisesti lähemmäs Almaa, kunnes se viime hetkellä lähtikin villisti pukitellen karkuun. - Perkele! murahdin turhautuneena seuratessani pinkkipäitsisen menoa. Se sai myös Cayan ja Accen mukaansa pelleilyyn. - Saatanan villi poni. - Sun hermot on tainnu kutistua tän miniloman aikana, Merru sai sanottua naurunsa seasta. No olihan sillä hauskaa, kun ratsu tuli laitsaltakin koiranpennun lailla vastaan.. Noin vartin kuluttua Merida hoksasi, että hänellä oli taskussaan heppanameja. Loistavaa aivojen käyttöä, serkkuni.. Niillä sain kuitenkin vihdoin ja viimein otettua Alman kiinni ( tosin samalla olisi tullut koko heppalauma - heppanamit herätti kiinnostusta! ). Tallissa vein Alman karsinaansa ja huomasin myös Topin tulleen tallille. Tai no, miten sitä ei voinut nähdä kun rakastavaiset kaulailivat ainakin vartin käytävällä. - Merru, mä sit laitan jo suojia, sanoin hitaasti. - Aijaa oho! tyttö naurahti ja irrottautui pojasta vielä yhden pitkän suudelman annettuaan. - Mäpä pistän vauhtia! Noin kymmenen minuutin päästä olimme valmiita, ja raahauduimme kohti kenttää. Oli vielä sen verran aikaista, ettei tunnit ihan vielä olleet alkaneet. Kentälle seisoskelemaan tullut Topi joutui heti orjatöihin, nimittäin ensin pitämään Almaa ja sen jälkeen punttaamaan Merrun. - Uusavuton! Jotenki kummasti oot aina ennen päässy hyppäämällä sinne selkään, vaan et nyt, pyöräyttelin silmiäni ottaessani kaarrossa ohjastuntuman. - No miks rasittaa itteään kun voi päästä helpommallakin, Merida vaan hymähti lähtien tallustamaan kenttää ympäri. Alma vaikutti melko valppaalta, mut kuitenkin laiskalta liikkumaan. - Tää on taas tällänen potkittava-Alma, pelleilin alkaessani tehdä pysähdyksiä. - Kiva. Tääki on vähä laiska, mut ihmekös tuo kun hyppäs nii hienosti! Merida oli yhtä hymyä. - Oona on kisannu sil aika paljon täs lähi-aikoina, musta ainakin epäilyttävän paljon, totesin siirtyen sitten raviin. Alman ravi pomputti, varsinkin kun neiti tuntui nyt löytäneen sisäisen moottorinsa. - Miten nii epäilyttävän? Mikäs siin jos haluaa pitää upeen heppansa kisavirees, ite kun en oo mikää kisahirmu, Merida perusteli huolettomasti. - Ettei vaan haluis koht takas itelleen, sanoin vitsillä mutta huomasin Merrun kuitenkin vakavoituvan. - No.. En usko, hän tuhahti. Tein ravissa paljon pidätteitä. Alma oli ihan uskomaton tuuliviiri. Äsken ei käynnissä voinut edes pysähyksestä liikkeelle lähteä, ja nyt se kipitti päätään nykien ravissa. - Poni, lopeta.. Tää sivuaskellus ei tiedä hyvää.. Ja se oli sitten siinä, kun Angelika saapui maastosta Coran kanssa. Alma hirnahti kuuluvasti ja lähti sitten laukalla pomppivaa askellusta. Nojasin taaksepäin ja tein aika rumiakin pidätteitä, mutta se tuotti tulosta. Aikamme apinoituamme sain Alman raviin ja siitä käyntiin. - Pitäsköhän teidän alkaa mennä aina ilman satulaa, kun sillon pysyt nois loikissa ja satulalla et? Merida kysyi kikattaen ja päästi suokkinsa taas kävelemään. - Just. Oikeesti syy on vaan siinä, et tää ei tehny niin pahoja hyppyjä kun vois. Eikä ees pukitellu! Maha on varmaa nii iso ettei onnistu, vastasin. - Sori, en aatellu et kentäl joku vois säikähtää! Angelika huusi päästyään Coran kanssa lähemmäksi kenttää. - Ei mitään. Osashan Jemmukin olla, et toi oli ennemminki tän ponin luonteesta kii, sanoin huitaisten kädelläni. - Okei, no hyvä ettei sattunu mitää! nainen huusi vielä taluttaessaan sitten poninsa kohti tallia. Ratsastuksen jälkeen olimme hiukan märkiä. Osittain hiestä ja myös siksi, että loppuun päätti iskeä pieni sadekuuro. Veimme Jemmun ja Alman talliin, purimme ne ja pistin sitten ponin laidunnuskuntoon. - Tää ei oikeen tykkää täst hupusta, totesin tamman yrittäessä näykkiä mua. - Ei siel kyl varmaa nyt juuri ötököitä oo, kun sataa, Merida totesi ollessaan jo valmis. - Sit ku sade loppuu, nii ötököit kyl taas riittää. Pian olin valmis ja veimme innokkaasti hölkkäilevät hevoset takaisin tarhaan. Alma ja Jemmu alkoivatkin samantien vetää rallia laitumen päästä päähän, saaden lähes kaikki muutkin mukaan pelleilyyn. Me palasimme Merrun kanssa tallille. Serkkuni soitti tädillemme ja kysyi ilmottaisiko hänet joillain hevosilla estekisoihin, ja jotenkin saimme painostettua samalla Oonan kanssa Merrun menemään siihen 80 senttiin Jemmulla. Kieltämättä kotimatkalla pelotti pysyisimmekö edes tiellä, kun mustahiuksinen koko ajan hysteerisesti vannoi kuristavansa mut, kun saimme Oonan kanssa hänet kirjoittamaan nimensä siihen osallistujalistaan.. Alman hippaleikit ennen tallille tuloa.. // Ahahah voi hyvinki olla että Alma ei jaksanut pukitella kun se on oikeesti kasvattanut aikamoisen masun parin viikon aikana... iha säälittää sun puolesta, jos vyö ei anna periksi nii satulahuoneessa on laatikko, jossa on vöitä ja kaikkee muuta sälää joita ei just tarvii nii sieltä voi löytyä kesäävarten ostettuja vöitä :') Alma on muutenki muinakin päivinä juossut ympäri tarhaa muiden kanssa, ihanan leikkisä, paitsi jos sitä koittaa hakee... Kiukkuponit on tosiaan viihtynyt toistensa kanssa laitumella, hassua. Söpö toi Alman huppu, sopii teijän teemaväreihin se on niinku heti kun kun näkeekin mitään pinkkiä tallissa nii sen jotenki yhdistää teihin heti! 16v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Jul 2, 2016 21:48:21 GMT 1
12. Lyhyt liikutus ja mekkokuvia
Nyt oli taas vaihteeksi tullut paahtavan kuumat ilmat. Mua se ei sinänsä haitannut, paitsi ehkä näinä hetkinä kun koetit saada ponia tarhasta kiinni. Lihavaksi lipsahtanut tamma osoitti selvästi mieltään kun oli joutunut laidunkauden jälkeen tarhaan. - Ihan turhaan kiukuttelet. Tolla mahalla oli ihan hyvä lähtee jo sieltä, puuskahdin hikisenä nojaten tarhan porttiin. Ohitseni kulkeva Linda talutti narun päässään Minoa ja huikkasi Alman pukitellessa villisti: - Ettei vaan pelkäis tota sun tukkaa! Käännyin katsomaan naista huvittuneena, vaikka letkautuksen oli varmaan tarkoitus olla loukkaus. No, mä otin sen ihan vitsinä. - Voi olla, vastasin ja kiristin automaattisesti poninhäntääni. Olin saanut tässä pari päivää sitten älynväläyksen, jota edes Merja ei voinut estää - eihän se mun huoltaja ollut. Isälle Ruotsista käsin taas oli ihan se ja sama et mitä mä tääl touhusin. Niimpä Merida sai värjätä mun hiukset ja miksipä muuksi kun tattadaa - ei, ei pinkiks jos sitä jo epäilitte. Jotenkin mua vaan houkutti kokeilla pastellinsinistä, ja nyt se väri oli mun päässä. Olin ihan suhteellisen tyytyväinen ja tää oli vaan sävyttävää, eli ei kovin kauaa pysyisi. Ellen värjäisi uudelleen. Tänään suunnitelmissa olisi mennä kevyesti koulua ehkä noin puoli tuntia, miten nyt jaksaisi tapella ponin kanssa. Sen jälkeen Merida tulisi tallille mekkoni ja muiden tarvitsemieni romppeiden kanssa. Menisimme jonnekin kivalle paikalle ottamaan yhteiskuvia koska miksi ei: olin juuri värjännyt hiukseni, ja pari kuukautta sitten tilaamani mekko tuli eilen. Merida taas oli aina innokkaana kuvaamassa, olipahan kyse mistä tahansa. Lopulta kyllästyin hippaleikkiin ja nappasin tien laidasta ruohoa, jolloin punkero hölkkäsi luokseni höristen. - Onhan se kiva ku hörähtelet mulle, pelleilin vaikka oikeasti tiesin itsekin ruoan olevan päävaikuttaja tässä asiassa. Napsautin lukon päitsiin kiinni tamman mutustaessa ruohoaan. Sen jälkeen käppäilimme yksäripuolelle, missä ei ollut tällä hetkellä ketään. Jätin pilkukkaan ponin käytävälle ja aloitin hoitamisen. Almassa oli reippaasti ötököiden purempia ja niiden jälkeen tehtyjä raaputusjälkiä. Se venyttikin huultaan kattoa kohti nautinnollisesti minun rapsutellessa pistoskohtia. Teki melkein mieli mennä ilman satulaa koska a) oli niin kuuma ja b) arvatkaa kuka idiootti unohti vaihtaa ratsastushousut ja oleili nyt tallilla shortsit jalassa. Alma heitti tarhassa kuitenkin sen verran railakkaita pukkeja suuresta mahastaan huolimatta, että oli ehkä minunkin etu laittaa satula, vaikka jalat sitten voisivatkin hiertyä auki. Hain siis satulan varustehuoneesta ja palasin se käsissäni kuopivan tamman luo. - Lopeta, komensin läppäisten ihan vain kevyesti etujalkaa saadakseni sen laskeutumaan. Satulavyön kiristys teki jonkun verran tiukkaa, mutta juuri ja juuri se meni toisiin reikiin. Sen jälkeen hain vielä pinkit suitset ja kypärän päähän pistettyäni suuntasin kentälle. No voihan perkele. Tamma oli palauttanut laitumella muistiinsa samat vanhat vinkeet, ja pyöri kun väkkyrä kaarrossa. Hiki otsaa pitkin valuen komensin ponia minkä kerkesin, mutta neiti vain pyöri ympyrää korvat luimussa. - Tartteeks apua? Angelika kysyi käppäillessään kentän toisesta päädystä hikisen oloisen Coran kanssa. - Joo, voisin kyl tarteta, huokaisin. Angelika nyökkäsi ja hyppäsi alas selästä, jolloin pääsi pitämään Alman ohjista kiinni. Nopeasti hypähdin selkään ja otin ohjastuntuman. Kiitettyäni naista alkoi hän nostaa jalustimia ylös connemaransa satulasta. - Joko liikutit Lupun? kysäisin koettaessani vielä kiristää vyötä - tuloksetta. - Äh, en. Oikeestaan lopetin sen hoitamisen, Angelika vastasi. - Aijaa, miks? ihmettelin yrittäen pidätellä Almaa. - Haluun panostaa enemmän Coraan, hän selitti, jolloin vain vastasin ymmärtäväni. - Mut mä meen nyt, kun tää sekoo, naurahdin ja patistin ylläpitoponini liikkeelle. Pian Angelika ja Cora katosivatkin siirtotalliin. Jätin oikeastaan alkukäynnit välistä, sillä jos olisin löysyttänyt ohjaa niin tamma olisi varmaan lähtenyt kun nato-ohjus. Siksipä vaan alotin suoraan käyntityöskentelyllä. Merida olisi kyllä saanut olla neuvomassa täällä.. Jotan ympyröitä ja voltteja yritin tehdä, Alma tosin oli eri mieltä. Se otti jatkuvasti lähtöjä ja kun tuntsareita alettiin hakea laitumilta tunteja varten, niin Alma hirnahteli hullunlailla. Jos yritin kääntää sitä jatkamaan tehtävää, pilkkuponi vain kääntyi puoliksi etujalkojensa varassa takaisin tallin suuntaan. - Sä oot toivoton! murahdin käyttäen kerran raippaa taakse. Silloin Alma kyllä kääntyi haluamaani suuntaan, tosin siirtyi suoraan laukalle ja pomppi kuin aropupu vuoroin pukitellen sekä päätään alas nykien. - Alma! huusin yrittäen nojata taaksepäin, mutta tarpeeksi kun tasapainoani menetin niin onnistuin lentämään maahan hiekan pöllytessä. Luojalle kiitos ohjat pysyi käsissäni, joten kipusin vain kentän laidalla olevasta penkistä nopeasti selkään ennen kuin Alma kerkesi protestoida. - Nyt kunnolla! Siirsin Alman raviin ja aloin asettaa sitä pienellä ravivoltilla. Hetken ajan meidän edessämme siinsi jo toivon pilkahdus hyvästä käytöksestä, kunnes Merru hurjasteli mautollaan pihaan. Se ei nyt sinällään ollut vielä pelottava kokemus Almalle, mutta sitten jostain syystä idioottiserkkuni painoi tööttiä, siinä parkkipaikalla pysäköitynä?! Silloin Alma otti hepulit ja rynnisti silmävalkuaiset välkkyen kenttää ympäri. Saatoin tuntea, kuinka satula hiersi ihoani ja toisi mukavat palovammat. Suuri pukitus sai minut lentämään voltilla alas, tosin nytkin ohjat jäivät käteen. Hetken tunsin kuinka henkeä ahdisti, eli toisin sanoen ilmat lähti pihalle. Se puristus meni kuitenkin ohi ja raivostuneena suunnistin kohti mautoa poni perässäni. Ratissa istui serkkuni ja pelkääjän paikalla totta kai Topi. Tämä tallin aivan ihana pariskunta nuoleskeli niin että ei mitään rajaa, mutta päätin imelän kohtauksen koputtamalla jopa turhan kovaa ikkunaan. Merida hypähti säikähtäneenä kauemmas, kunnes kasvoille levisi hymy kun hän näki ilmeisesti hiekan pölyttämät kasvoni. - No, tulitko alas? - No arvaa! Yks hullu painaa tööttiä täällä tallin pihassa! Voi saatana, kato mun jalkojakin! murisin näyttäen punoittavia jalkojani. Meridan kasvoille ilmestyi sentään edes vähän katuvampi ilme. - Ai sori.. Siis kun mun kyynerpää vahingossa paino sitä tai jotai. Miksei sul oo ratsastushousuja? - Unohtu, kuittasin lyhyesti ja irvistin kun kokeilin kädelläni nahkaani. - Olisit sanonu et mä tuon, oisin voinu samal tuua kun ton mekon, Merida mutisi jolloin huiskautin vaan kädelläni. - No jaa. Mä nyt irtojuoksutan tätä kun en kyllä selkäänkään voi enää mennä näiden jalkojen kanssa, tuut sit kuvaamaan, sanoin ja lähdin hakemaan tallista liinaa. Alma pukitteli laukassa sellaista kyytiä, ettei ihmekään jos sieltä kaksi kertaa olin lentänyt. Koska tammalla oli innosta huolimatta huono kunto, otin vain kaikki askellajit molempiin suuntiin ja suuntasin sitten tallille. - Onneks et kerenny hikeentyä, puuskahdin. Olisipa kuvistakin tullut tosi nättejä, kun Alma olisi ollut ihan hikinen. Harjasin sen kuitenkin kentän pölystä pois ja vaihdoin sitten vessassa mekon päälle. Siistin myös itseäni vähän, sillä en ollut ihan täydessä hohdossa kahesti kentällä möyrittyäni. Nämä toimenpiteet tehtyäni menin hätyyttelemään Merrua mautosta. - Juu mä tuun kun saan tän kameran täält, hän vain vastasi alkaen kaivella kameralaukkuaan. Itse hain seiniä paukuttavan Alman ulos ja odotin Merrun saapumista. Pian tyttö ilmestyikin luoksemme. - Kokeillaanko mennä jonnekki sinne laitsojen lähelle? - Kokeillaa vaa, vastasin ja lähdin taluttamaan ponia laitsoille päin. Ja tää kuvausessiohan oli yksi katastrofi. Alma luuli pääsevänsä laitsalle, joten steppaili vierelläni korskuen. Kun sitten käänsinkin sen vain tylysti porteilla toisinpäin, alkoi neiti näykkiä ja luimi tyytymättömänä. - Alma älä viiti! komensin kun mekkoni oli mennä osasiksi jo alkumetreillä. - Jos laittas vaik kuulumaan hevosen hirnuntaa? mukaan tullut Topi ehdotti. Hyvä ehdotus siltä kerrankin.. No ok ei mulla mitään Topia vastaan ollut, mut tällä hetkellä ärsytti kaikki. - No yritetään, puuskahdin kun Alma alkoi kuopia etusellaan. Ihme ja kumma se toimi, saimme ainakin pari edustavaa kuvaa. Suurimassa osassa kyllä ötökät kiusasi tai jompi kumpi häsläsi omiaan, mutta pari kivaa siellä oli. - Nonii, eiköhä se ollu tässä! Syöttelin palkkioksi tammaa hetken laitsojen vieressä, kunnes palautin Alman tarhaansa. Sen jälkeen lähdin parantelemaan Kajankoskille ihanan punoittavia haavaumia.. // Musta tuntuu ihan kauheelle kun mä täällä naureskelen ja tyrskin teille, mutta pistetään se sun osuvien sanavalintojen piikkiin:DD sä osaat kyl hyvin valita sanat mitä käytät ja ne tuo väriä sun tarinoihin jo ihan sen takia! Alma on kyl aikamoinen pullukka, pakko myöntää ja niiiiiin raukka kun se yksi tarhaa ja katselee haikeena laitumelle juosten välillä tarhassaan huudellen kavereille. Se näkee onneks hyvin laitumelle niin ei tunne oloaan kauheen yksinäiseksi, ja jemmukin kun tarhaa niin onhan niillä toisensa vaikka ei samassa tarhassa ookaan. Mua alkaa säkin säälittää kun alma heittelee sua kun mitäkin räsynukkea, sä oot varmaan tehnyt jo ennätyksen tippumisissa #poormilja Ja makee tukka, ihme kun ei ollu vaaleenpunane, mut ehkä se olis jo ollu sit liikaa :DD 19v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Jul 8, 2016 9:35:31 GMT 1
13. Tippuminen part 111
Tallilla oli kuulemani mukaan ollut hetken aikaa apaattinen meininki, kun Bianca oli jouduttu lopettamaan. Mut ei hätää, me oltiin Alman kanssa palattu Hailuodon esteteholeiriltä, ja oltiin täällä jälleen riekkumassa. Jemina oli pitkästä aikaa tullut mukanani Yläkokkoon ja lupautunut pitämään "estetunnin". Kävelimme kohti Alman tarhaa, jossa neiti jo tuijotteli lähestymistämme. - Voi kun se on suloinen. En oo kyl täälläkää hetkee käyny, Jemina hymähti jääden portinavaajaksi. - Joo, onhan se söpö mut ulkonäkö kyl pettää, naurahdin lähestyen ponia. Alma oli jotenkin hämmentynyt kun paikalle oli tullut joku oudompi ihminen, ja jäikin ihmeen kiltisti kiinni. Nappasin pehmopäitsistä kiinni ja napsautin narun kiinni. Lähdimme kävelemään kohti yksäripuolta Alman pöllöillessä vihreitä miehiä puskista. Tallissa jätin ponin suoraan käytävälle. Jemina haki pinkin pakin, jonka jälkeen aloimme harjaamaan molemmat omilta puoliltamme. - Vieläks kankkuu kivistää? Jemina hihitti minun irvistäessä kyykistyen harjaamaan jalkoja. Olin onnistunut leirillä tippumaan parikin kertaa Almalta, yhdesti leikki- ja toisen kerran koulutunnilla. Joo, koulutunnilla. Pirun tamma otti kuitenkin sellaset lähdöt joihin en ollut yhtään varautunut, joten no sieltähän tultiin voltin kera alas. - Vähäsen, ei nii pahasti ku leiril, selitin nousten ylös selvittämään harjaa. - Mikset menis tänääki ilman satulaa? Sillee kato kerran kiellon päälle, Jemina nauroi alkaen jo putsata kavioita. - No emmä oikeen tiiä, kummiski hypätään tänää. Ja haluun mennä ainaski jotain kasikymppii. - Sitte? - Hei tää ei oo mikää Pella, huokaisin viitaten Jeminan kisaponiin, joka oli ennen tytön perheelle tultuaan ollut tosi samanlainen ongelmaponi kun Alma. Nyt he kuitenkin kisasivat yhdessä helpon B:n ja metrin luokkia. - No verkkaat vaik satulan kaa ja meet si ilman satulaa. Ei sun oo järkee mennä satulal ku kerta lähit tallille vaa noil lökäreil, siel on vaa liukkaampaa pysyy satulan kaa! Vai eks uskalla? Katsoin blondiin toinen kulmakarvani koholla: - Uskalla? No mennään sit, alusta loppuun ilman satulaa! Enhän mä nyt hullun mainettani halunnut menettää.. Jemina oli mennyt jo kasaamaan esteitä minun varustaessa Alma loppuun. Talutin häntäänsä huiskuttelevan ponin kentälle kaartoon. - Puntaa mut selkään, pyysin ja Jemina sai minut äkkiä selkään ennen kuin ratsuni pinkaisisi minne sattuu. - No nii, eli tässä on mun rakennelmat. Mentii tätä viime valkas Pellan kaa. Tos linjal tollane portti, pitkäl sivul normipysty, ja toisel pitkäl sivul linja, Jemina esitteli hymyillen ottaen samalla pyynnöstäni tennarit pois jaloistani. - Okei, ei vaikuta vaikeelle, totesin Alman kipittäessä innosta piukeana uraa pitkin. - Ei se pointti ookkaa nää esteet ja niitten paikat, vaan miten ja mistä niille tullaan, Jemina sanoi salaperäisesti. Kohautin olkiani pitäen ohjastuntuman, ja aloinkin tekemään parit voltit asetellen. - Älä jää vetämään sisäohjasta! Teimme minusta ärsyttävän pitkään käyntityöskentelyä, mutta toisaalta Alma tuntui sitten olevan normaalia enemmän kuulolla ravissa. Raviaskeleet on aina yhtä inhottavat istua, laukka oli käynnin kanssa paljon miellyttävämpää. Ratsuni nyökytteli päällään innoissaan siksi, että pääsi hyppäämään ja toisekseen siksi ettei sillä ollut martingaalia. - Tuu nää ravipuomit pari kertaa, eli ensin nää linjan a-osan, sit käännyt melko tiukasti tolle lävistäjälle. Mut suoristat sit kanssa! Täähän meni sit aivan päin persettä. Tai no, mikä ei meillä menisi. Joka tapauksessa, Alma siirtyi aina laukalle kesken puomien, joten eihän me tietenkään raviaskelein mitatuista väleistä hyvin voitu päästä. - Teet voltin ennen lävistäjäpuomeja, siinä sun pitää saada se raviin. Teet nii monta, et se rauhottuu ja sit tasanen käsi ettei se luule et teet puolipidätteen, Jemina selitti minun valuessa hikeä. Pikku hiljaa sain Almaa taas kontrolliin, ja saimme tehtävän pari kertaa läpi ilman sähellystä. Hyvä me! - Ei oteta nyt laukkapuomeja, kun pääsitte ne ravissa kunnialla. Lähetääks hyppää? Jemina kysyi virnistäen. - Juu käy, sanoin yllättävän tyytyväisenä alkuverkan kulkuun. Oli se vaan eriä, kun joku oli kommentoimassa ja ohjeistamassa ratsastusta. - No niin, otetaaks verkka hypyt vaik niin et laitan tälle linjan a-osalle vaan yhen puomin maahan ja sit tohon b-osaan 40 sentin ristikko. Kato et totut sen hyppyyn ilman satulaa, Jemina selitti nähdessään multa vähän nyrpeän ilmeen. Mutta onneksi tottelin tyttöä, sillä empä kehuisi tuotostamme. Puomille Alma lähti hyppäämään, enhän mä sellaiseen ollut varautunut ja jäin aivan jälkeen. B:llä olin jo skarpimpi, ja pääsimme itse asiassa ihan hyvin esteen yli. - Hyvä! Muistat sit vaa myödätä kunnol niil isommillaki. - Tullaan seuraavaks sillee et nostan molemmat linjan esteet vaik 50 senttii, ja jatkat tolle punapuomiselle pystylle. Laitan sen vaikka 50 kans ekaks, katotaa mite Alma kuuntelee sua, Jemina jatkoi. Kun esteet oli nostettu, nostin laukan ja lähdin linjalle. Ennen hyppyä Alma kiihdytti, joten askeleet eivät sopineet hyvin. Lähdimme tosi pohjasta, mutta välissä sain rauhoitettua menoa edes vähän joten toinen loikka lähti paremmin. Oli vain tosi häiritsevää, kun Alma heitteli koko ajan niskojaan innoissaan. - Joo ihan hyvä, vois olla rauhallisempi tempo. Suorista pystylle, myötää - hyvä! Taputin tammaa kaulalle, joka ei ollut vielä kertaakaan vetänyt stoppeja, pukittanut tai tehnyt muuta tyhmää. Seuraavaksi tehtäväksi Jemina sanoi tulla saman tien kun alkuverryttelyssä, mutta nyt puomien tilalla oli 50 ja 60 senttiset pystyt. - Muistat ulkoavut, mut tuu vaan nyt. Nostin laukan ja Alma päästikin tunnin ensimmäisen pukituksen kuumuneena. - Woou, rauhallinen käsi! Ja kato estettä, Jemina seurasi menoamme. Linjan a-osalla koetin jo näyttää katseella ja ohjalla käännöstä lävistäjälle. No mut sinne tuli totta kai sitten ensimmäinen kielto. - Just kun pääsin ajatuksissani kehumaan tätä! parahdin käyttäen tamman esteen edessä. - Toi oli musta vähän jo viitseliäisyyden puutetta Almalta, sä suoristit kivasti etkä roikkunu suussa tai tuupannu. Kunhan aatteli et kappas este nous nii en jaksa, Jemina diagnosoi meille. - Just, murahdin nostaen uudelleen laukan. Tällä kertaa pääsimme molemmista esteistä yli. - Hyvä, ja nyt jatkat tosta sinne punaselle pystylle! Nyökkäsin ja aloitin tehtävän kertaalleen alusta. Jemina tosin korotti a-osan 60 senttiin, ja pysty oli 70 senttiä. Lävistäjän este pysyi samana. Alkurata sujui hyvin, mutta se punainen pysty. Sille Alma sitten kielsi. - Nousiko muka liian korkeeks? tuhahdin käyttäen kevyesti raippaa esteen edessä. Alma vingahti tammamaisesti ja potkaisi takasellaan. - Tuu kerraan yksittäisenä toi pysty! Niin me tulimme ja nyt Alma raipasta sisuuntuneena loikkasi suurella hypyllä yli. - Hienosti! Jemina kehui. - Nyt se äskeinen rata. Vaihdoimme rataa jossain vaiheessa: linja, uran kautta lävistäjäeste ja sitten pysty. Teiden helpottuessa korkeus nousi: linjan esteet 60 ja 70 senttiä, lävistäjä 70 ja pysty kasikymppinen. Nostin jälleen kerran laukan ja Alma aloitti heti niskan nakkelun. Eka este meni helposti, mutta linjan välissä tamma kiihdytteli pois hallinnasta ja loikkasi b-osan oudolla loikalla. Valuin vähän sivulle, mutta sain lävistäjään mennessä itseni hyvin selkään. - Pohkeet kiinni! Älä tuuppaa! Lävistäjän jälkeen kuumunut Alma nosti turvan kohti taivasta ja nyki ohjaa, oikaisten reilun matkaa pystylle. - Milja! Mikä toi reitti oli! Jemina huokaisi katsoen holtitonta menoa. - EI OO PONI IHAN HALLINNASSA, kiljaisin nähdessäni sen 80 sentin pystyn ihan liian aikaisin edessämme. Ja eihän Alma sitä hypännyt. Teki stopit siitä kovasta vauhdista ja minä pääsin jälleen maistelemaan hiekkaa. Ohjien irrotessa käsistäni lähti Alma kiitämään kenttää ympäri pukkeja päästellen. Se näytti itseensä oikein tyytyväiseltä hypellessään linjan esteitä yksinään. - Milja, sattuko? Jemina huusi tullen luokseni. - No... Ei.. Sillee, ilmat vissii meni, sanoin ääni kähisten. - Se näytti aika pahalta.. Kannattaaks sun enää mennä selkään? - No ei sille kyllä voi luovuttaakkaa ja päästää tallin kautta tarhaan, puhisin nousten seisomaan. - Mä voin hypätä sillä? Käännyin katsomaan blondia ihmeissäni. - Joku haluaa vapaaehtoisesti hypätä Almalla, viel ilman satulaa? Jemina nyökkäsi ja muisteli ettei ollut tainnutkaan päästä vielä hyppäämään Almalla. - Siitä vaan, huokaisin ojentaen kypäräni ja raippani kaverilleni. Hän lähti hakemaan kentän reunalle ruohoa syömään mennyttä ponia. Jemina meni vielä samaa rataa kun oli meille neuvonut, ja he jopa pääsivät sen kunnialla loppuun. Almaa tosin ärsytti kun joutui töihin, ja heitti persettä varmana enemmän kun minulla oli koko aikanaan tehnyt. - Vähän itsepäinen! Jemina ähkäisi heidän ylittäessä sen pirun 80 sentin pystyn. - Vähä joo, mutisin. Ei minuun enää edes satuttanut, mut vitutti vähän. Millonkohan olin viimeks menny ratsastuksen niin, etten tippunut Almalta? Okei, viimeksi sillä leirillä joku estetunti, mutta sekin varmaan ihan tuurilla. - Mä lopettelen. Vai haluuks sä tulla loppuverkkaa? Pudistin päätäni katsoen ratsukon loppuverkkaa. Alma kulki korvat luimussa, kunnes alkoi pikku hiljaa rentoutua ja myötäsi niskastaan. - Voi ku olisit aina tollane, naurahdin kepeästi katsoen kun pilkkuponi alkoi hakea käden tukea tosissaan. Pian he lopettivat ja veimme hionneen tamman talliin. Talli tuntui tositosi tyhjältä, siellä majaili nyt vain Likka ja Jemmu Alman lisäksi, nytkin molemmat olivat tarhaamassa. Purimme Almalta suitset ja suojat, jonka jälkeen kylmäsimme neidin jalat. Päätin jättää Alman yhteen tyhjään karsinaan lepäämään siksi aikaa kun putsasin Alman karsinan. Tämä tamma oli kyllä karsinakäyttäytymiseltään tosi likainen, eikä se ainakaan voinut paskantaa yhteen paikkaan.. Ja vaikka se tekisikin niin, levittäisi se kikkareet ympäriinsä myllätessään hermostuneena. Kun karsina oli valmis, palautin kottarit ja vein Alman tarhaan. Me päätettiin vaan suoraan lähtee meille, kun oltiin siivottu jälkemme yksäripuolelta. Olo oli jo parempi, enkä uskonut että pudotuksesta seuraisi muuta kun se ilmojen pihalle lähtö. // woah, sä oot kans yks helkutin Sitkeä-Sissi. Ja toi tippuminen näytti varsin pahalta sul kävi onni ku se ei ollu ku ilmat pihalle. että sä oot yllytyshullu kun jemina sai sut noin vaa hyppään ilman satulaa, hetken aikaa mä kyl aattelin et almahan on ihan hyvällä tuulella ja sitte se kielsi noin pahasti, eihän ne edelliset ollu ees mitää vaa tamman omaa pilailua... Jemina vaikuttaa hyvältä ratsastajalta, ota se ihmees useemminki katteleen sun ja alman menoa, kun tuntuu että se on löytäny siitä ponista oikeet nappulat. Alman karsina on kyl yksäripuolen likaisin ei mitään mahollisuutta että kukaan muu vois ees kilpailla siinä sitä vastaan:D 19v€ -Iida
|
|
|
Post by Milja on Jul 17, 2016 19:14:43 GMT 1
14. Kun joskus joku onnistuu
Mä olin eilen ilmottanut mut ja Alman jollekki koulutunnille, ku Merru ei jaksanu raahata ahteriisa Yläkokkoon ylläpitoheppojensa vapaapäivänä. Me Alman kaa kummiski tartettais pitkästä aikaa valvovan silmän alla ratsastusta, ku siit oli nyt tullu hetkeks taukoo. Siis jos ei lasketa Jeminan pitämii "tunteja", mut tutun ihmisen kaa ratsastus tahto välil mennä pelleilyks eikä ohjeita kuunnellut nii tarkasti. Siksipä siis irtotunnille. Tunti oli määritelty Yläkokon sivuil heikoks helpoks B:ks, eli aikalailla meidän tasoo. Tai jos Alma oli hyvällä päällä niin sillon, muuten me oltiin siellä puska Ö:ssä.. Merru oli nakannut mut tallille 45 minuuttii ennen tunnin alkua, ja olin käynyt tsekkaamassa ratsastuskoulupuolelta sitä tuntilistaa. Paperin mukaan Sanna piti tunnin, ja kuulemani mukaa naisen tunneilla sit kans joutu töihi. Sopi kyl meille, tai poni kerkeis keksiä jotain omia temppujaan. Meidän tunnilla oli mun lisäks viisi muuta ratsastajaa. Sain parilta muulta listan luo kerääntyneeltä tytöltä pitkiä katseita, tiedä sitten miksi: oliko ne nää hiukset, mun harva näkyminen ratsastuskoulupuolella vai mun nimi siinä listassa. Huomasin aikaa kuluneen jo 30 minuuttia siitä, kun tallille tulin. Siihen siis mun onneksi sisälty myös Alman sisälle hakemiseen kulunut aika. Aikaa tunnin alkuun oli nimittäin enää 15 minuuttia. Tällä kertaa poni sais luvan käyttäytyä karsinassa, en kyllä enää alkais ottaa sitä käytävälle. Etenkään nyt, kun Linda oli ottanu Hildan siihen. - Säki sit menit tuntiratsastajan tasolle, nainen naurahti satuloidessaan tammaa käytävällä. - Pakko kun Jeminal oli tänään valkka ja Merru ei voinu tulla helppaa, ähkäisin putsatessani takasta. Alma veteli jalkaansa vähänväliä pois ja kalisutteli kalteria hampaillaan. - Aha. Onkse muute totta et serkullas ja Topilla on taas jotai säätöö? Laskin kavion alas ja taputin pilkukasta ponia kiitokseksi. Mistä hyvästä, sitä en kyl tienny. Tuli vaa automaattisesti. Nopeasti aloin nostamaan satulaa Alman selkään. - Njää, emmä uskalla sanoo juuta tai jaata. Enkä oikee oo itekkää perillä. Merida oli kyl pari päivää sit epäilyttävän pirtee ku Topi oli meil yötä ja- - Täh? Onks ne ollu toistesa luona yötäki? Oho. Nyt taisin paljastaa liikaa. No mitä sitä enää jarrutteleen. - Joo, mut kummiksi se oli sen jälkee hetken tosi ilone. Nyt se taas o menkkasempi ja mun kysyessä miks, sanoo se vaa yleesä jotai et "vituttaa tää säätämine" tai "se oli ehk virhe". En kyl sit tiiä et mikä. - Eli niil on säätöö? Hah, arvasin! - Älä kauheen ala le- Tallin ovi kävi, ja Topi tuli sisälle Likka narun päässä. Yksäripuolelle tuli kuoleman hiljasta, ja poika katsoikin meitä kumpaakin vuorotellen ihmettelevä katse kasvoillaan: - Mikäs juorukerho tääl oli? - Ei mikää, kerkesin sanomaan ennen Lindan suurta suuta. Sen jälkeen laitoin nopeasti Almalle suitset ja itselle ratsastuskamppeet, jonka jälkeen kello olikin pykälässään ja pääsin karkaamaan kuulustelusta. Menin ovesta ratsastuskoulupuolelle, missä Alma sai parit iloiset hörähdykset. Tyhmä poni kattokin lajitovereitaan sieraimet suurina, eipä ollu tainnu ennen edes käydä täällä. - Mennäänks? joku tuntilainen kysyi ja lähti sitten vetämään letkaa kohti kenttää. Saavuimme kentälle ja asetuimme kaartoon. Tunnilla oli meidän lisäksi Miina, Dana, Edi, Lupu ja Kämpe sekä heidän ratsastajansa. Alma steppaili kärsimättömänä minun yrittäessä päästä selkään. Kun sitten istuin satulassa, hermostui neiti kun Lupu vierestä lähti ennen meitä kävelee. - Pruuut, vyötä pitää kiristää, murahdin nykäisten vähän ohjasta. Saatuani vyön tiukemmalle päästin hätähousun muiden tavoin kulkemaan uraa pitkin. Sanna saapuikin paikalle noin kymmenen minuutin kuluttua. Hän tarkitsi kaikilta vyöt, ja meidän ollessa naisen kohdalla alkoi Alma totta kai peruutella ja hamuilla naisen takkia näykkäisytarkoituksessa. - Jaaha, tääkö oli se Accekakkonen? Selvästikin, Sanna totesi läppäisten turvan kauemmaksi iholta. Alma nosti päänsä kavahtaen taivaalle päin ja katseli vaaleahiuksista naista silmävalkuaiset pyörien. - No, jouduitko komennukseen? Sanna sanoi lopulta hymyillen ja taputti tammaa kaulalle tarkistettuaan vyön. Hoputin Alman eteenpäin ja totesin vain mielessä että voihan perkele, ei kovin lupaavasti lähtenyt tämä liikkeelle. - No niin, alotellaan. Ottakaa ohjat tuntumalle! Siiri, heti alkuun tiukempi ohjastuntuma. Muuten Edi valuu etupainoiseksi. Milja rentoutat jalan ihan alas! Sanna aloitti huutelemalla vinkkejä. Tää kouluratsastajan asento tuntu ihmiselle ihan luonnottomalta.. Voi kyl johtua siitäkin, etten ollut tottunu siihen - olin nyt pari vuotta humputellut menee vähän niin ja näin. Tunti alotettii tekemäl kiemurauria pitkille sivuille, ja kaikki kulmat piti ratsastaa oikein sisäpohkeen ympäri. Eka Alma häsläs, juos avuilta pois, juntturoi hidastelemalla, nyki ohjaa ja kaikkea muuta mitä nyt voitte kuvitellakaan. - Milja, jalka alas! Tasainen ohjastuntuma! Pohje kiinni! Katse eteenpäin, pidä ryhti! Sanna huuteli mulle jatkuvasti ohjeita, ja eka se vitutti. Sit aloin kuitenkin tajuta niiden tärkeyden, ja tamma allani alkoi kuunnella. Ensin ihan pätkissä ja pienesti, mutta sit aina vaa paremmin. Pitkän käyntiverkan jälkeen me lähdettiin ravaamaan. Kaikilta katottiin tempo oikeeksi, jonka jälkeen piti istua alas harkkaraviin. Pompin hullunlailla saaden Almankin jännittymään, kunnes Sannan suu alkoi taas käydä kun papupata: - Rento käsi! Kantapää tasasena, älä laita liian alas. Hyyyvä, myötäät sen voltin aikana kiemuralla. Hiki virtas jo alkuverkassa, mut Alma oli tajuttoman hyvä. Vaihdettiin suuntaa, minne neiti oli luonnollisestikin eka jäykkä. Sit se lähti taas vertyy ja kuuntelee. - Nonii, lähetäs nostaa laukkaa. Kestääks kaikkien kunto vielä? No ei kyllä kestäny, mut emmä sitä kehdannu myöntääkää ku kaikki muut nyökkäili innoissaan - Hyvä. Eli laukka päädystä, teette ympyrän, sit kulman läpi viel laukassa ja ekan kiemuran kaaren jälkeen raville. Ravissa se voltti uralle päin taas tossa keskimmäisellä kaarella, ja ravilla pois tehtävästä. Helppoo, eiks? Mä lähdin suorittamaan tehtävää toisena. Alma pyöristyi niskastaan hyvin, ja Sannan mukaan takasetkin alko olla töissä. - Vielä kun pääsisit ite tosta etukenosta pois, nii aika hyvä! Laukassa Alma pääsi hetkeks kontrollista lähtien pois ympyrältä, mut jo toisella kerralla se ympyrä onnistu kun ulkopohje piti kiinni. Eka laukka sai tamman villiks, joten se ei enää malttanu olla nii nätisti kiemuroilla. Toisella yrittämällä se oli jo tasasempi ja kuunteli mua niinkuin koko alkutunnin. - Hyvinhän tää menee kaikilta. Tullaan lopuks vähä viel ravissa harjoitusravia ilman jalustimia, ja muuttelette tempoo sitä mukaa kun mä sanon. Kaikki ymmärs? Sanna huuteli saaden nyökkäyksiä. - Aloitetaan! Nostin jalustimet satulan eteen ristiin ja jatkoin sitten käynnissä Alman liikutellessaan korviaan suloisesti. Oliko allani ees oikee Alma, vai oliks tä vaihettu ulkonäöllisesti samaan mut luonteeltaan täydellisempään poniin? - Raviin, ja eka normi tempo kaikilla! Tän lopputunnin ravit oli ehkä parhaimmat ikinä. Me ei oltu saatu varmaan tähän mennessä näin kivoja pätkiä ollenkaan. - Hyvä Milja, kiität Almaa kun se asettuu hyvin.. Voitte vähän ravailla pidemmällä ohjalla loppuun.. Ja noin viiden minuutin päästä siirryimme kävelemään loppukäyntejä. Sanna alko kyselee kaikilta lopuks fiiliksiä omasta ratsastuksesta: - No oon tosi tyytyväinen. Alma oli sika kiva, kerranki kuunteli ja oli herkkä, selitin voimatta hehkuttaa pilkkuponia. - Joo, munki mielestä teillä meni tosi hyvin. Mun mielestä ei kummiskaan tekis pahaa vaikka alkasitte käymään useemminkin koulutunneilla. Tällä pienellä tsempillä kummiskin eteenpäin treeneissä. Nyökkäsin rapsutellen hikoontunutta karvaa kaulalla Alman pärskiessä. - Entä Jenni? Käännyin muinamiehinä katteleen seuraavan puhujan puoleen, kunnes pääni alko raksuttaa liikaa todennäköisyyksiä. Hetkonen, eiks tänään ollu torstai? Ja Jenni, eiks se poikien puhuma Jenni ratsastanut torstaisi? Ei voinu enää olla vaa sattumaa, et tällä tunnilla oleva Jenni oli kuvailujen mukaan blondi. Kyllä ton vaan oli pakko olla sama tyyppi. Mua ei kyllä sinäsä kiinnostanu, mut Merru voiski olla enemmä kiinnostunu. Vein Alman tunnin jälkeen talliin, jossa aloin purkaa sitä. Pestessäni sienellä hionnutta karvaa tuli myös Topi Likan kanssa talliin. Musta vähän tuntu et poika luuli mulla olevan jotain sitä vastaan, mut ei mulla ollu. En mä täs niitten kiistassa ollu kummankaa puolella, tai jos niil yleesäkkää oli enää mitää kinaa. Must oli vaa iha kiva, ku Yläkokos oli draamaa. Nakkasin Almalle pari leipää ja jäin sitten kasaamaan kamppeitani karsinan edustalle. - Eiks Merida tullu tallille? Likalle loimea laittava Topi kysyi huoleton ilme kasvoillaan. - Eip. Oisko pitäny? virnistin jolloin Topi pudisti päätään. - Muut mielessä? kysyin viitaten omassa mielessäni Jenniin. - Emmä tiiä. Ajatukset on aika sekavat vielki. Nyökättyäni välillemme tuli hiljaisuus. Ei vaa ollu mitää puhuttavaa. Pian poika ilmoitti lähtevänsä, jolloin vain sanoin moikat ja vein pakin varustehuoneeseen. Soitin myös Merrun hakemaan mut viiden minuutin sisään. Pian olin itsekin valmis lähtemään, Alma sai jäädä tältä illalta jo sisälle. Avasin yksäripäädyn ja näinkin mustan mauton parkkipaikalla. Huomasin kummiskin myös ratsastuskoulupuolen ovilla juttelevan Topin ja Jennin. Draamaa tiedossa? Pieni naurua pidättelevä hymy menin kaksikon ohi mautolle ja hyppäsin kyytiin. - Miltäs näyttää? kysäisin virne päällä nähdessäni tummatukkaisen tiukan katseen. - Ei miltää. Topiha o sinkku, Merida sanoi käynnistäen mautonsa. - Justiisa joo, sun kaipuunha näkyy kilometrien päähä, hihkaisin kaivaen puhelimeni esille. - No eihä. - Kyllähä. - Iha mite vaa. Ne suudelmatki oli pelkkiä virheitä, Merida lipsautti laittaen sitten kätensä suunsa eteen. - Tai siis- - Ahaa, tätä et oo voinu kertoo. No hei, Yläkokko on sellane juorupesä et ei kauaa toikaa juttu pysy salassa. Mut hei, ette te varmaa kauan oo otsikois ku aletaa juoruu et Topil on uus kierrossa. Merru ryhistäydys ja eti itelles uus jätkä, ei Topikaa sua enää haikaile, annoin vuorostani elämänohjeita serkkuni lähtiessä ajamaan hiljaa kotiin. // No mutta mikä mukava yllätys että sä päätit ottaa irtotunnin! Sanna kertoi mulle iltatallissa et sä olit tullu vierailevaksi tähdeksi tunnille ja et alma oli jopa näyttänyt kouluponin elkeitä ehkä sulla on monitoimiponi? Tohon sannan pitämälle tunnille mahtuisit sä useemminkin jos haluttaa, kun yks niistä vakkareista vaihtaa haastavampaan ryhmään, et olis niinku Miljan ja Alman kokonen paikka täytettävänä. Jennipä hyvinkin, se on kehittynyt hurjin harppauksin tunnilla ja ooussut tuntilaisten omassa arvohierarkiassa sitten Topin kanssa juttelun jälkeen. Mutta siihen tuijotteluun, ehkä susta oli juoru liikkeellä, kaikkea kun sitä kuulee tunteja ennen... 16v€ -Iida
|
|