Olipa kerran ja sen sellasta17. marraskuuta 2016 | Elaine ja Kleine saapuvat Yläkokkoon
Kleinen kasvattaja sai miettiä kerran jos toisenkin, että mitä helvettiä hän pisti joskus aikoinaan aluilleen. Okei no myönnetään, että Kleinen isä Alacazam oli huisin hieno estepainoitteinen GP- tason hevonen, joka hurmasi kaikki niin luonteellaan kuin ulkonäölläänkin. Ei siinä mitään, mutta tämän pikku pirun emä Why Not Me oli jotain aivan muuta, kuin olisi pitänyt olla. Tamma oli nimittäin luonteeltaan sellainen perseilijä, että sen olisi voinut laittaa suoraan monttuun - vaan mitä tekee kasvattaja? No totta kai teettää tuolla sekopäisellä tammallaan varsan
(koska Alacazam oli niin super hieno ja ihku, että siitä oli pakko saada varsa), jolloin pistetään hitosti rahaa peliin ja väen vängällä laitetaan aluille varsa ja toivotaan sitten sormet ja varpaat ristissä, että varsa perii ainakin isänsä luonteen, jos ei muuten.
No miten sitten loppujen lopuksi kävikään?
Varsa peri kaiken muun isästään, mutta luonteensa emältään. Tämän huomattuaan kasvattaja tajusi typerän mokansa ja myi kummatkin hevosensa pilkkahinnalla pois. Kleine päätyi onneksi eräälle kokeneelle hevosihmisille, joka ratsastuskoulutti varsan, mutta myi kuitenkin lopulta vähän kalliimmalla eteenpäin. Siitä Kleine päätyi eräälle naiselle, joka lähti kilpailemaan sillä ja siitä se alamäki sitten lähtikin. Kleine päätti keksiä nimittäin leikin: tiputetaan kaikki ratsastajat alas ja niin siinä lopulta kävi, että jokainen selkään nousija sai maistaa ennemmin tai myöhemmin kentän hiekkaa. Sitä nainen ei katsonut vaan myi Kleinen eteenpäin, jonka jälkeen se kierteli luultavasti useissa eri kodeissa ennen kuin tamma jätettiin seisoskelemaan toimettomana suureen pihattoon, jossa se sai virua peräti vuoden, jos toisenkin. Siellä Kleine keksi sitten omaksi ilokseen kaikkea jäynää ja alkoi mm. karkailemaan pihatosta, viemään taluttajaansa mukanaan, kiusaamaan muita hevosia, uhittelemaan, testailemaan muuten rajojaan ja olemalla suoraan sanottuna maailman typerin otus.
"Äiti kato, tää näyttää ihan kivalta. Kato sen päänmerkkiäkin ja silmää!", oli mun lause, kun näin joskus aikoinaan ensimmäisen kerran kuvan Kleinestä, joka oli sen myynti-ilmoituksessa. Silloin tamma seisoskeli apaattisen näköisenä suuressa pihatossa ja oli karmivan riuhtuneen ja takkuisen näköinen, kuin siihen ei olisi koskettu ollenkaan koko sinä aikana, kun se oli pihatossa, ja niinhän se taisi olla - lukuun ottamatta pakollisia toimenpiteitä.
"Se on aika rasavilli ja kuriton tapaus, näykkiikin vielä ja potkii", oli taas ensimmäinen lause, jonka kuulin Kleinen silloiselta omistajalta.
Koeratsastuksen aikana äiti oli saanut jonkin sortin paskahalvauksen, mutta minä hymyilin onnellisena vaikka olin vartin aikana tippunut jo toisen kerran tamman selästä.
(Mainittakoon muuten tähän väliin, että varustaessa Kleine oli kerennyt purra mua kädestä ja nosteli siihen nimeen koipiaan, että olisi voinut potkaistakin.) Kleine oli suoraan sanottuna siis hirveä, eikä kuunnellut ratsastaessa mitään. Minä olin sille vaan pieni hidaste, jonka se heitti aina turhautuneena alas selästään, ei sen kummempaa. Jo puolentunnin jälkeen äiti käski minut alas selästä ja sanoi, ettei tätä hevosta kyllä ainakaan oteta.
Ja mitä minä teen?
Parkuin ei-niin-hevosihmisäidilleni, että kyllä siitä vielä jotain tulee, kunhan sitä koulutetaan, käydään valmennuksissa ja näytetään sille kaapin paikka. Minä latelin selityksiä ja yritin suostutella äitiäni ostamaan Kleinen, tamman entisen omistajansa vain nyökytellessään aurinkolasiensa takaa, että niinhän se on ja että tyttö on oikeassa.
Loppujen lopuksi me ostettiin Kleine.
Alkukankeutta oli alkuun vaikka millä mitalla, mutta vuoden jälkeen alkoi kaikki sujumaan paremmin - varsinkin sen jälkeen, kun Kleinen kanssa käytiin jonkin sortin ongelma hevosen kouluttajalla. Myös kunnon ruokinnan, ahkeran ja monipuolisen liikutuksen jälkeen riuhtunut ulkokuori sai muutosta ja Kleinestä tuli aika upea ilmestys vaikka luonne olikin mitä oli. Se oli kuitenkin jo tuolloin minulle super tärkeä vaikka olinkin saanut hampaista, kavioista, olin saanut tuntea miltä tuntuu, kun kuusisataakiloinen hevonen jyrää ylitseni ja olin maistanut lukuisia kertoja hiekkaa, soraa, mutaa kuin luntakin. Se oli kuitenkin täydellinen hevonen minulle. Missään vaiheessa en luovuttanut, eikä kyllä luovuttanut Kleinekään. Lopussaan yhteistyö alkoi kuitenkin sujumaan ja tässä sitä nyt ollaan. Paljon on kuitenkin vielä matkaa, mutta paljon ollaan myös saavutettu.
Mutta niin, entäs sitten se meidän muuttopäivä?
Minä olin ollut kerrankin fiksu lapsi ja olin pakannut kaiken jo valmiiksi. Kleineä tarhasta metsästäessäni tamma päätti karauttaa läpi aidan ja laukkailla pitkin tallipihoja ennen kuin sain sen kauraämpärin kanssa kiinni. Siitä sitten loimitus, kuljetussuojat jalkaan, hevonen traileriin ja menoksi.. Eikun? Traileriin meno olikin sitten vähän kinkkisempi juttu ja apukäsiä tarvittiin monta, koska Kleine oli sitä mieltä, että hänhän ei traileriin. Siinä tammaa yritettiin saada valehtelematta tunti traileriin, kunnes se päättikin yhtäkkiä kävellä kiltisti sinne itsestään. Silloin kuului jo monia sopimattomia sanoja sekä minun kuin muidenkin suusta.
Automatka Yläkokkoon sujui onneksi hyvissä tunnelmissa vaikka loppu matkasta mua jännittikin ihan hirveästi. Kun oltiin saavuttu Yläkokon tallipihalle, niin meitä vastassa oli Iida, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi. Hetken aikaa juteltiin, mutta koska Kleine nosti heti auton pysähdyttyä kauhean metelin ja traileri alkoi heilua siihen nimeen, että tuo pienisuuri mosterihevonen olisi syöksynyt sieltä varmasti läpi, ellei se olisi päässyt seuraavissa minuuteissa sieltä pois, niin meidän piti sitten rientää ottamaan sitä pois sieltä. Kleine tuli melkoisella vauhdilla pois trailerista ja jäi sitten hetkeksi ihmettelemään uutta ympäristöään, kunnes se alkoi huudella muille tarhassa oleville hevosille. Päätettiin loppujen lopuksi viedä se karsinaan rauhoittumaan, jonne se sitten sai myös jäädä. Me taas mentiin tutustumaan talliin, ympäristöön, purkamaan tavarat, täyttämään tarvittavat paperit ja rauhoittumaan kahvikupin äärelle. Ennen lähtöäni kävin vielä katsomassa Kleineä. Se oli syönyt hyvin, juonut ja tuntui olevan nyt melko rauhallinen
(lue: väsynyt) hevoslapsi, joten hissukseen siitä sitten myös poistuinkin, jolloin oli aika lähteä kotiin.
Elaine & Kleine #1
// Nojaa tervetuloa vielä kerran myös sulle mutta enimmäkseen Kleinelle, joka on ainakin vielä käyttäytynyt ihan okeisti, vaikka tomerahan sen kanssa saa olla ulos vietäessä. Sulla on tosi kiva tyyli kirjoittaa ja mukana pysyi helposti. Ja tää oli oikein kiva eka tarina niin sai vähän tietää kleinen taustasta ja hauskahan tätä oli lukea. Super! Onhan se melkoinen kiusankappale, mutta niihin ollaan onneksi totuttu sillä tamma ei ole meidän ainoa sellainen, joten toimeen ollaan onneksi siis tultu!
14v€ -Iida
Apr 5, 2017 15:52:30 GMT 1
*
Kesälomalla viimeistään on paljon aikaa ja toivottavasti inspistäkin!
Apr 16, 2017 12:22:40 GMT 1
Jan 16, 2018 11:24:58 GMT 1
