"ONKO TÄÄ NYT VARMASTI SE PONI JONKA HALUAT?"
maanantai 5.12.2016
Eilen sain ehkä yhen mun elämän ihanimmista tekstiviesteistä.
"Moi! Meillä olis yks karsinapaikka vapaana päätallin yksäripuolelta. Pistetäänkö teille varaukseen? Terveisin Iida".
Yläkokko oli viimeinen talli koko pirun paikkakunnalta, minne en ollut vielä viestiä laittanut ennen eilistä. En siis mitenkään tietoisesti Yläkokkoa ollut vältellyt, mutta jotenkin vasta eilen löysin sen nettisivut. Kun sain ton yllämainitun myönteisen vastauksen tallin omistajalta ilta yhdeksän aikoihin, ryntäsin ilmoittamaan mun vanhemmille et nyt se joulu- ja syntymäpäivälahja olis ihan mahdollinen hankinta. Sen ne oli mulle luvannut jo vuoden alussa, joten niiden ei auttanut vastaan sanoa kun mä näpyttelin Avan omistajalle tekstarin:
"Moi, onhan Ava vielä myynnissä? Sain hommattua nyt karsinapaikan ja olisin halukas ostamaan sen!"
No totta kai se olisi, on ollut viimeisen vuoden. Kuka nyt Avaa olisi tahtonut? Niin siis mun lisäksi. Ei varmaan kukaan nykyratsastajien keskuudessa.
Loppuilta meni valvoessa, kun odotin vain Avan omistajalta vastausta. Ei sitä kuulunut ainakaan ennen kolmea yöllä, jonka jälkeen sitten nukahdin. Aamulla mulle kuitenkin oli tullut vastaus, että "hae pois, vaikka tänään jos kerkeät!". Innosta hyppien kävin ilmoittamassa mun vanhemmille, et tänään käytäis hakemassa mun 18-vuotissynttärilahja ja ennakkopaketti jouluun.
"Onko tää nyt varmasti se poni jonka haluat? Kannattaa valita huolella, se on kuitenkin seuraavien vuosien suurin raha- että aikareikä", mun äiti Enna kysyi meidän tuijottaessa ponia pihaton perällä.
Iso maha, söpöin ikinä näkemäni otus ja utelias mutta samalla ilkikurinen katse.
"On on. Tätähän mä oon kattonu jo helmikuusta lähtien", selitin hymy huulilla. Ava huiskautti laiskasti häntäänsä ja astui askeleen lähemmäs heinäkasaa, jota para-aikaa söi.
"Kaipa Felicia tietää, eihän me näiden hevosten päälle ymmärretä", isä kohautti olkiaan ja lisäsi:
"On tuo ainakin ihan komean värinen."
Samassa rinnallemme asteli ponin toistaiseksi omistava nainen, Salla.
"No niin, löytyhän nämä päitset. Ei olla hetkeen käytetty, niin jääneet tuonne tallin perukoille lojumaan. Haluaakos tuleva omistaja pyydystää Avan vai kuinka?" Salla kysyi ojentaen sinistä riimua ja narua mulle;
"Se osaa olla vähän hankala, että ota vaikka tämä leipä mukaan."
Nyökkäsin ja otin narun, päitset sekä leivän naiselta. Pujahdin ränsistyneiden puulankkujen ali pihaton puolelle, jolloin Ava nosti päänsä heinistä. Se käänsi söpöt, pörröiset korvansa höröön samalla suun jauhaessa heinänrippeitä. Mun hymy leveni entisestään lähestyessäni takkuturkkista kaviokasta. Olin noin metrin päässä, valmiina pistämään päitset päähän, kun nopealla liikkeellä tamma pinkaisi laukalle niin että heinämaha hölskyi. Se pysähtyi suunnilleen viiden metrin päähän leikkisä katse silmissään mun jäädyttyä paikoilleen.
"Joo, noin se tuuppaa tekemään. Ei varmaan huomannut sitä leipää sulla, kyllä se yleensä herkulla jää helposti kiinni", Salla huikkasi aidan takaa.
Kutsuin kaunista ponitammaa nimeltä ja heiluttelin leipää kädessäni. Ava höristi korvansa uudelleen ja hörähti pienesti, lähtien sitten kulkeutumaan luokseni.
"Laita reippaasti ne päitset, ettei kerkeä napata herkkua ja lähteä matkoihinsa", Salla naureskeli.
Tällä kertaa sainkin sinisen riimun talvikarvan vuoksi pörheään päähän. Napsautin narun päitsiin kiinni ja lähdin kävelemään porttia kohti. Naru välissämme kuitenkin pysäytti mut pian, sillä se ei tuon enempää venynyt.
"Maiskauta vaan vähän ja hoputa, se on niin laiska ettei viittiis liikkua edes", Salla hymähti mun maiskauttaessa.
Lopulta sitten sainkin neidin liikkeelle, ja vein sen portin luo.
Salla etsi tallin perukoilta jonkun ylisuuren loimen Avan päälle, sopivat kuljetussuojat sentään löytyi.
"Tosiaan tuo satulan, suitset ja pari harjaa lähtee mukaan. Niin ja toki tuo päällä oleva loimi, suojat ja päitset naruineen. Ihan kauheena ei olla sille tavaraa hommattu, kun eihän se käytössäkään koko kopukka oo ollu", Salla jutteli ojennellen tavaroita mun vanhemmille.
"Koppiin en tosiaan tiedä millon viimeks laitettu, oisko sillon kun meille aikoinaan tuli? Joo, silloin se tais olla."
Huomasin Ennan ja Harrin vaihtavan epäluuloisia katseita, mut ei ne mitään sanonut.
"Ainiin, on sillä se yks huopa! Mäpä käyn sen hakemassa", Salla sanoi poistuen sisälle pieneen punaiseen talliin meidän seisoskellessa pihalla.
"Meidän pitää sit käydä joku päivä varusteliikkees", totesin vanhemmilleni, jotka pysyttelivät vaiti.
Niistä alko ehkä tuntua, ettei tää oman ponin lupaaminen ollutkaan niin hyvä idea.
"Nonni! Laitetaanko sit poni koppiin ja nimet paperiin? Etkös sä ollu just se joka joskus koeratsasti Avan? Et sen puoleen ei pitäs tulla yllätyksiä", Salla palasi paikalle ja ojensi isälleni vielä yhden huovan kannettavaksi.
"Joo", vastasin yhä hymy huulilla, vaikka sitä kertaa muistellessa ei varmaan pitäisi.
Olin just ostamassa omakseni ponia, jonka koeratsastuksen aikana vaativin suorittamamme temppu oli varmaan yksi pohkeenväistöaskel. Kyllä Avalta löytyi pari kisatulosta helpon B:nkin luokasta, mut se oli ennen ruohonleikkuriks joutumista. Nyt sen taso oli luultavammin joku puska Ö.
Enna ja Harri pisti kamat auton takapenkille, jonka aikana Salla avas kopin luukun. Avan sieraimet levis suureksi ja se katteli pimeää kammiota aika pelokkaan olosena. Taputin karvaista kaulaa rohkaisevasti ja lähdin sitten taluttamaan ramppia kohden. Kaikkien yllätykseksi neiti kipittikin suoraan sisälle mukisematta, vaikka alkoikin sen jälkeen käännellä korviaan tiuhaan tahtiin. Salla sulki luukun takana, ja mä sidoin narun kiinni trailerin eteen.
Kun nimet oli paperissa ja kaikki muukin kunnossa, hyppäsin automme kyytiin. Siitä alkoi matka Yläkokkoon, joka oli Avan entisestä kodista noin 20 minuuttia pitkä. Musta se tuntu kuitenkin ikuisuudelta. Ajatella, ensimmäinen ikioma poni oli nyt kyydissämme ja me oltiin matkalla kohti meidän tulevaa kotitallia. Olin kyllä kuullut, et Yläkokossa opetus oli tasokasta ja siellä ei paljoa puskaponeiltu. Kai sinne silti yks sellainen ratsukko mukaan mahtuis?
Lopulta käännyimme Yläkokon pihaan. Tarhoissa näytti olevan hirveä määrä hevosia, lähinnä suokkeja, puokkeja ja russeja. Kyllä siellä pari muutakin näytti olevan. Isä pysäytti automme pihan sivuun, ja hyppäsinkin samantien ulos kyydistä. Patistin isäni avaamaan trailerin takaluukun, jonka aikana itse menin irroittamaan hermostuneen Avan irti puomista. Kun luukku oli auki, lähdin peruuttamaan korisevaa ponitammaa alas. Pian olimme lumisella maaperällä kiivaana ilmaa henkäilevän risteytysponin kanssa.
"Onkohan se Iida missä?" kysyin katsellen ympärilleni.
Näin hieman kauempana kävelemässä bruneten ja blondin tännepäin. Päätin odottaa että tytöt olivat lähempänä, jonka jälkeen kysyin:
"Hei tota, tiedättekö missä Iida on?"
Ava peruutti pari askelta, jonka jälkeen jäi taas tarkkailemaan ympärilleen valppaana.
"Se on varmaan tallissa uskoisin. Käydäänks me hakee se?" brunette kysyi roikottaen käsissään jonkun riimua.
Ennen kuin kerkesin vastata, alkoi blondi hihkua:
"Eikä, tuleeks tää tänne asuu? Tää on varmaa se poni joka tulee siihe mun entiseen karsinaan. Apua, ihana!"
"Öööh, kiitti. Siis joo johonkin tyhjään karsinaan tää tulee. Ja olisin kiitolline jos hakisitte Iidan", naurahdin pienesti kaksikolle tuntien sisälläni pientä ylpeyttä. Sentään jostakusta muustakin Ava oli söpö. Tytöt nyökkäsivät ja lähtivät ilmeisestikin tallirakennusta kohti.
Päätin taluttaa Avaa pienellä alueella Iidaa odotellessani. Pian nainen tulikin luoksemme, bruneten ja blondin kulkiessa jälleen ohitsemme tarhoja kohti.
"No niin, sä oot ilmeisesti Felicia Hytönen? Ja tämä tässä Ava?" Iida päätteli kätellen ensin mua ja ojentaen sitten kämmenensä ponille tutkittavaksi;
"Nelly ja Milja ainakin kävivät äsken hihkumassa 'miten söpö poni tuolla pihalla on'."
Nyökkäsin hymynkare kasvoillani.
"Joo. Mihin karsinaan tää siis tulee, ja mihin noita kamppeita voi laittaa?" kysyin seuraten kuinka vanhempani alkoivat kaivaa autosta esille neitini varusteita.
"Avalle olis karsina tuol päätallissa yksäripuolella, karsina viis. Ja mä voin samalla näyttää noille varusteille paikan", Iida selitti ja lähti kävelemään rakennuksen ovea kohti. Luulin Avan jäävän juntturoimaan paikoilleen, mutta ilmeisesti sitä kyllästytti paikoillaan seisoskelu. Niimpä se lähti kiltisti perääni kohti tulevaa kotikarsinaansa.
Päästettyäni tamman omaan karsinaansa, seurasimme koko poppoo Iidaa varustehuoneeseen. Siellä jutteli ryhmä tyttöjä, joiden keskustelu kuitenkin stoppasi meidän ilmestyessä paikalle.
"Eli tohon telineeseen satula, ja tuohon koukkuun suitset. Sitten jos pakin hommaat sille niin tuohon hyllylle voit vaikka laittaa. Loimet sunmuut sitten siihen karsinan edustalla olevalle tangolle", Iida selitti mun vanhempien pistäessä kamppeet käsistään paikoilleen.
"Käydään sit viel mun toimistossa ihan perusjuttuja läpi", blondi nainen sanoi kun varusteet oli kutakuinkin omilla paikoillaan.
Seurasin Iidaa vanhemmat perässäni pois varustehuoneesta, missä kuulin jonkun tytön kuiskaavan meidän astuttua oven toiselle puolelle:
"Onks tänne tullu taas joku uus heppa?"
Reilun kymmenen minuutin päästä olin perillä tallin säännöistä ja tavoista, samoten Iida siitä mitä yksilöllisiä ohjeita Avan hoitoon halusin antaa. En mä niitä kyllä tässä vajaan puolen tunnin sisällä ollut juurikaan kerennyt miettimään, kun oli niin paljon kaikkea muuta. Iida kuitenkin sano, et voisin jälkeenpäinkin tulla sanomaan jos jotain olis.
"Eli ei sitten muuta. Toivottavasti viihdytte Avan kanssa täällä Yläkokossa", Iida hymyili meidän noustessa penkeiltä.
"Eiköhän me", hymähdin jonka jälkeen menin yksäripuolelle vanhemmat vanavedessä.
"Onks nyt kaikki sit tältä osin kunnossa, et joko lähdetään pikku hiljaa kotiin?" äiti kysyi mun avatessa Avan karsinan oven.
Ponitamma katsoi mua korvat hörössä, karsinan perällä nököttäen.
"Juu, sanon vielä Avalle moikat", sanoin vanhemmille jotka ilmoittivat menevänsä jo autoon odottamaan.
Kävelin Avan luo, joka tutki käteni herkkujen varalta.
"Ehei, sä et tohon mahaan paljoo ylimääräsiä herkkuja tarttee", naurahdin taputtaen ponia kaulalle ja laskeutuen kyykkyyn Avan tasolle.
"Meist tulee hyviä kavereita, eiks nii?" hymähdin suloisuutta rapsutellen, sitten nousten suorille jaloille.
Annoin kaviokkaalle pikaisen halin, ja poistuin käytävälle. Suljin karsinan oven perässäni ja haluttomana poistuin ovesta ulos. Toivon mukaan tutustuisin muihinkin tallilaisiin piakkoin, niin ei tarvitsisi viettää aikaa niin paljon yksin. Tosin alussa mun pitäisi kyllä tutustua ihan ensimmäiseksi Avaan, mun nimissä olevaan ponimukseen.
// Ääk miten söpö pieni ja paksu Ava on :3 Vähän kuin takku, silloin kun se meille tuli. Paksu ja huonokuntoinen, hieman kuriton... Ja joo on kai meitä paikkakunnan tiukkis talliksikin kutsuttu, mistä lie sellainen väite, köh. Mutta tottakai me otetaan teidät avosylin vastaan, vaikka olisitte puskaponiratsukko. Kyllä meillä silti varmasti seuraa löytyy, maastoon ja kentälle. Maneesi on aikalailla täysbuukattu näin talvisin, kun tunnit pyörii siellä 16-20, mutta viikonloppuisin on tyhjempää, jos tekee mieli tuuppailla. Mä ajattelin, että avan vois laittaa ponitarhaan monen muun ponin seuraksi, jos se tulee siis muiden kanssa toimeen hyvin, mutta yksin/parin kanssa tarhaus onnistuu myös. Vielä kerran tervetuloa siis ja toivotaan, että teillä olisi suht mutkaton yhteinen taival. 16v€ -Iida