Post by Milja on Mar 17, 2017 17:55:43 GMT 1
Talutin Raldon kahdeksan muun ratsukon sekaan tallipihalle. Ruunani katseli meneillään olevaa hyörintää ihmeissään, mutta näytti toisaalta samalla nauttivan hälinästä - olihan se entinen ratsastuskouluhevonen ja näin ollen tottunut mitä luultavammin melkoiseen meluun. Otin jakkaran kentän laidalta, ja hyppäsin korvat hörössä ympärilleen katselevan hevosen selkään. Taputin kevyesti klipattua kaulaa ja laitoin jalkani jalustimiin. Tarkistin vielä vyön kireyden ja olinkin just sopivasti valmis kun Angelika kysyi, voitaisiinko lähtee liikkeelle. Parin muuttujan jälkeen pääsimme lähtemään liikkeelle, Raldo vaikutti virkeeltä muta samalla iloiselta kun sai kerrankin liikkua suuressa joukossa.
Me oltiin jonossa Lydian ja Saanan välissä, eli molemmat olivat mustalleni tuttuja kavereita. Toisaalta en uskonut että uudet tuttavuudetkaan sitä olisi kauheasti järkyttänyt. Angelika kävi läpi säännöt, jonka jälkeen jatkoimme käynnissä polkua pitkin. Oli just sellanen joka hevoskuvan kuvailema kevätsää: satulat narisi, maa alkoi olla pikku hiljaa sulanut ja muutama hevonen pärskähteli tyytyväisenä. Raldo oli vähän jännittynyt kuten jokaisen maastoreissun alussa, mutta alkoi pikku hiljaa pehmetä niskastaan ja rentoutua. Meillekin saattaisi tehdä hyvää tälläinen rauhallinen käyntimaasto, me kun oltiin lähinnä maastoiltu vauhdilla nää viimeiset pari viikkoa..
Siirryimme polulle, missä tie ei ollut niin sulanut. Angelika jonon etummaisena varoitteli liukkaista kohdista, joten jarruttelin suosiolla energistä hevostani. En nimittäin kaivannut jalkapuolta puoliveristä, kun tarkoituksena olisi päästä mahdollisesti kisaamaan jo kesällä pienissä luokissa. R ei kyllä ollut tästä hidastelusta kuitenkaan samaa mieltä, vaan koetti nakella niskojaan mitä martingaali antoi ja korahteli tyytymättömänä. Tuntsareille tutuksi tullut laukkapätkä sai ne kiihtymään, jolloin Raldo lähti totta kai hösellykseen mukaan. Onneksi pellolle kääntyessämme oli hevoset jo edes suunnilleen rauhoittuneet.
”Haluatteko ottaa pienen ravipätkän?” kuului jonon etuosasta.
Muut huuteli myöntäviä vastauksia ja olin itsekin samaa mieltä. Niimpä me otimme maaston loppuun vähän ravia. Lenni edessämme tuntui innostuvan tästä pienestäkin pätkästä, eikä Raldo tahtonut tietenkään jäädä jälkeen. Niimpä jouduin itsekin hengittelemään rauhallisesti ja tekemään jatkuvasti puolipidätteitä, kunnes siirryimme jälleen käyntiin. Olin onneksi oppinut jo pikku hiljaa ratsastamaan villistä amerikanponista tälläistä herkempää puokkia, mutta toki avuissa olisi vielä paljon parannettavaa. Rino koettikin heitellä niskojaan muutaman kerran tyytymättömänä, kun tein liian kovan pidätteen.
Siirryimme käyntiin, ja Angelika tarkisti ajan. Reissussa oli mennyt noin tunti, ja aloimmekin lähestyä Yläkokon pihaa. Löysytin Raldolle pidempää ohjaa, ja se laskikin päänsä mieluusti vähän alemmas. Taputin sitä kevyesti kaulalle, tyytyväisenä siitä että ruuna oli alkanut tasoittua huomattavasti maastossa. Nyt se saattoi tosin johtua suuremmasta porukasta ja laukan poisjättämisestäkin.. Siitä huolimatta Raldo tuntui tänään tosi kivalta ja letkeältä. Ehkä mekin joskus vielä päästäis maastoilemaan ilman satulaa.
Me oltiin jonossa Lydian ja Saanan välissä, eli molemmat olivat mustalleni tuttuja kavereita. Toisaalta en uskonut että uudet tuttavuudetkaan sitä olisi kauheasti järkyttänyt. Angelika kävi läpi säännöt, jonka jälkeen jatkoimme käynnissä polkua pitkin. Oli just sellanen joka hevoskuvan kuvailema kevätsää: satulat narisi, maa alkoi olla pikku hiljaa sulanut ja muutama hevonen pärskähteli tyytyväisenä. Raldo oli vähän jännittynyt kuten jokaisen maastoreissun alussa, mutta alkoi pikku hiljaa pehmetä niskastaan ja rentoutua. Meillekin saattaisi tehdä hyvää tälläinen rauhallinen käyntimaasto, me kun oltiin lähinnä maastoiltu vauhdilla nää viimeiset pari viikkoa..
Siirryimme polulle, missä tie ei ollut niin sulanut. Angelika jonon etummaisena varoitteli liukkaista kohdista, joten jarruttelin suosiolla energistä hevostani. En nimittäin kaivannut jalkapuolta puoliveristä, kun tarkoituksena olisi päästä mahdollisesti kisaamaan jo kesällä pienissä luokissa. R ei kyllä ollut tästä hidastelusta kuitenkaan samaa mieltä, vaan koetti nakella niskojaan mitä martingaali antoi ja korahteli tyytymättömänä. Tuntsareille tutuksi tullut laukkapätkä sai ne kiihtymään, jolloin Raldo lähti totta kai hösellykseen mukaan. Onneksi pellolle kääntyessämme oli hevoset jo edes suunnilleen rauhoittuneet.
”Haluatteko ottaa pienen ravipätkän?” kuului jonon etuosasta.
Muut huuteli myöntäviä vastauksia ja olin itsekin samaa mieltä. Niimpä me otimme maaston loppuun vähän ravia. Lenni edessämme tuntui innostuvan tästä pienestäkin pätkästä, eikä Raldo tahtonut tietenkään jäädä jälkeen. Niimpä jouduin itsekin hengittelemään rauhallisesti ja tekemään jatkuvasti puolipidätteitä, kunnes siirryimme jälleen käyntiin. Olin onneksi oppinut jo pikku hiljaa ratsastamaan villistä amerikanponista tälläistä herkempää puokkia, mutta toki avuissa olisi vielä paljon parannettavaa. Rino koettikin heitellä niskojaan muutaman kerran tyytymättömänä, kun tein liian kovan pidätteen.
Siirryimme käyntiin, ja Angelika tarkisti ajan. Reissussa oli mennyt noin tunti, ja aloimmekin lähestyä Yläkokon pihaa. Löysytin Raldolle pidempää ohjaa, ja se laskikin päänsä mieluusti vähän alemmas. Taputin sitä kevyesti kaulalle, tyytyväisenä siitä että ruuna oli alkanut tasoittua huomattavasti maastossa. Nyt se saattoi tosin johtua suuremmasta porukasta ja laukan poisjättämisestäkin.. Siitä huolimatta Raldo tuntui tänään tosi kivalta ja letkeältä. Ehkä mekin joskus vielä päästäis maastoilemaan ilman satulaa.