Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36 
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Oct 30, 2017 12:38:06 GMT 1
"Shalia"
Shalia ox
10-vuotias arabialainen täysveritamma om. Charlotte Center
♥ Varusteväri vaaleansininen
♥ Rataeste- ja westernpainotteinen
♥ Erinomainen maastoratsu
♥ Kiltti ja virkku, saattaa joskus hermoilla
Omat sivut >>
Muuttanut Yläkokkoon 6.11.2017 |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 6, 2017 14:05:00 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 1 6.11.2017 Olin niin poikki, että näin pelkkää mustaa silmät aukikin. Olin nukkunut koko automatkan lentokentältä lähtien. Aikaero oli sekoittanut pääni pahemman kerran ja Suomeen saapuessa täällä näytti ulkona vellovan pimeyden perusteella olevan keskiyö. Olo oli niin pöllähtänyt ja epätodellinen, etten osannut edes jännittää tulevaa vaihtovuotta ja Shalian uutta tallia, jonne olimme parhaillaan matkalla. Kohottauduin istumaan suorempaan. Jalat olivat puuduksissa. ”Mitä kello on?” Rattia pitelevä mies vilkaisi minuun ja hymyili huomatessaan, että olin taas tajuissani. ”Melkein kahdeksan. Ei tästä enää ole kuin pieni ajomatka Yläkokkoon.” Siitä kulmasta, hämärässä autossa ajovalojen luodessa valjua valoaan, hän näytti ihan isältä. Lohdullista tavallaan. Olin jo unohtanut miehen nimen, joku Rafael se kai oli. En kehdannut kysyä. Mutta hassu yhteensattuma. Isä nimi kun oli Raicy. Käännyin penkillä ja katsoin taakse, muka tiiratakseni kuljetuskoppia. ”Se on ollut nyt tosi hiljaa”, mies sanoi ystävällisesti huomatessaan katseeni, joka kävi seuraavana sivupeilissä. "Varmaan väsähti viimein.” Nyökkäsin. Ja haukottelin. Toivottavasti Shalialla oli kaikki hyvin. Lennon jälkeen tamma oli ollut tosi kireä ja hätäkakannut monta kertaa, meillä oli ollut vaikeuksia saada sitä levon jälkeen uudelleen kyytiin – Shalia oli ollut sitä mieltä, että se ei matkusta enää koskaan. ”Onko se tottunut reissaaja?” Kohautin olkaa. ”Ollaan me joitain matkoja tehty, toissa kesänä lennettiin Englantiin, mutta ei se siitä tykkää yhtään.” ”Saako udella miten sinä tänne Kuhmosin sysimetsiin eksyit?” kysyi mies kohteliaasti. Auto kääntyi soratielle. Pientareilla oli muutamia matalia lumikasoja. Kauempana välkkyivät pienen kylän valot. Mietin mitä vastaisin. Kai kaikki oli alkanut isoveljen reppureissuista, sen äkillisestä tajuamisesta, että maailma on iso paikka. ”Halusin tutustua Suomeen paremmin”, sanoin. ”Puhut minun korvaani kyllä hyvää suomea”, mies jutteli. ”Joo, äiti on suomalainen. Hänelle oli tärkeää, että osaan senkin kielen kunnolla.” Muistin samalla, että olin luvannut lähettää äidille viestin heti, kun olisin päässyt Yläkokon tallille. Kaivoin kännykän esiin, mutta se olikin sammunut, akku loppunut. Mies sanoi jotain vieraalla kielellä. Kohotin hieman hämmentyneenä katsetta. ”Se oli tanskaa”, mies virnisti. ” ’Kielet ovat rikkaus, mutta äidinkieli rakkaus.’ Nääh, joku vanha sanonta vain, mistä lie joskus lukenut.” Hän nauroi. Vastaan ajavan auton valot häikäisivät hetkeksi ja siristin silmiä. Pistin puhelimen takaisin reppuun ja katselin puoleisestani ikkunasta ulos pimeyteen. Hermostuneisuuden kouraisut tuntuivat vatsassa, kuin uinunut mustekala olisi äkkiä herännyt. Helkkari, tässä sitä oltiin. Maapallon toisella puolella, yksin. Tai en ihan yksin. Olihan Shalia mukana. Ja kohta— ”Ollaan perillä”, mies sanoi jonkin aikaa kestäneen rauhallisen hiljaisuuden jälkeen, jonka olin ajatellut omiani. Auto ajoi tallipihaan, josta erotin ensimmäiseksi punaiset rakennukset. ”Tervetuloa Yläkokkoon”, sanoi mies reippaasti ja pysäytti auton tallipihaan. Irrotin turvavyön, kalusin repun jalkojen seasta ja aukaisin oven: pistävän kylmä ilma tuntui virkistävältä ruiskeelta, mutta kammetessani autosta ulos, huomasin jännityksen valuneen mahasta jalkoihin. Ne tuntuivat puurolta. ”Otetaas neiti ihan ensimmäiseksi pihalle”, mies sanoi ja kiersi trailerin luo avaamaan salpoja. Heilautin repun selkään ja menin auttamaan sillan laskemisessa. Shalian loimella peitelty takapuoli värisi ja häntä lekutti ylhäällä. Se oli sontinut pitkin traikun lattiaa. ”Hei, ei mitään hätää, minä tässä, nyt ollaan täällä”, puhuin sille lempeästi. Shalia yritti kääntää päätään ja kavahti, kun lastaussilta kolahti maahan. Mies kapusi kyytiin ja peruutti tamman pian alas – se tuli hirveän jännittyneesti tikittäen, mutta kuitenkin pysyen kiltisti kasassa. ”Noin. Hyvinhän se meni”, sanoi mies rauhallisesti ja ojensi narunpään käteeni. Hypistelin hellästi tamman turpaa, kun se katseli suurin silmin pääni yli ympärilleen sieraimet suurina. ”Hei… hei, Shallalaa, niin, missä me oikein ollaan?” Shalia hörähti ja päästi sitten pitkän, melkein kirkuvan hirnahduksen. Joku vastasi sille tallin tai tarhojen pimennosta. Shalia nosti häntää ja kakkasi taas. ”Vähän hermostuttaa. Joo, hieno tyttö”, mies taputti Shalian kaulaa ja lähdin kierrättämään sitä vierasta pihaa ympäri sillä välin, kun mies jäi nostamaan sillan takaisin ylös. ”Minä voin tuoda kamat ja viedä ne valmiiksi satulahuoneeseen. Laitatko sen sitten suoraan talliin yöksi vai ulos?” ”Varmaan talliin”, vastasin. Shalia saisi todennäköisesti paremmin rauhoituttua omassa rauhassaan, ja saattaisi näin kireänä tarhaan päästessään vain juosta itsensä vinksinvonksin. Huomenna se saisi sitten purkaa stressienergiat liikunnan muodossa. Vaalea nainen paksussa hupparissa lähestyi meitä tallin varjoista ja hymyili ystävällisesti. ”Olettehan te viimein perillä. Iida Hansen”, hän sanoi ehdittyään kättelyetäisyydelle. ”Charlotte. Tai Lotte vaan.” ”Hei, Shalia”, Iida – johon niin minä, kuin äitikin olimme olleet jo kuukausia ennen tätä päivää yhteyksissä sovittuamme majoitusjärjestelystä Yläkokossa – sanoi ja antoi rauhallisesti Shalian haistaa kämmenselkäänsä. ”Miten teidän matka sujui?” ”Hyvin… mutta kesti sikapitkään, olen aika uuvuksissa.” ”No, ihan varmaan. Autanko vähän, jos otetaan siltä loimea ja suojia pois?” Iida piti kiinni ja minä aloin kuoria Shaliaa pumpulista. Se ei malttanut olla laisinkaan aloillaan, vaan väistätteli ja teki sivuliikkeitä, kuikuillen jatkuvasti ympärilleen ja silloin tällöin hirnahdellen ja itsekseen pöristen kuin imuri. Muutama tuntiratsastaja kypärät kainaloissa kulki pihan poikki ja katsoi meitä suurella mielenkiinnolla. ”Mennään talliin, siellä on Shalialle jo kiva karsina valmiina paksulla puhtaalla pahnalla ja iso kasa heinää!” nainen hymyili iloisesti ja lähti näyttämään tietä. Tajusin jalkojeni vapisevan, kun talutin Shalian sisään lämpimästi valaistuun tallirakennukseen. ”Tämä on yksärisiipi, täällä on usein rauhallisempaa kuin tuolla tuntipuolella”, Iida sanoi ja näytti heti toista avointa karsinaa. Päästin Shalian sinne irti ja se käännähti heti nopeasti ympäri ja meinasi tulla takaisin käytävälle, mutta vetäisin ovea kiinnipäin. Shalia hörähti. Sitten hirnui taas. Se laittoi pään alas ja alkoi nuuhkia alusia, heiniään… ”Kyllä se siinä asettuu. Tule, näytän sinulle vähän mistä löydät mitäkin.” Tallikierroksen jälkeen (mikä onneksi meni ilman, että jouduin esittäytymään kenellekään muulle, sillä en ollut ihan edustavimmassa olotilassa) Iidan mies lupasi heittää minut ja matkatavarani vielä vuokra-asunnolleni. Huomenna tulisin paremmin tallille ja ”tuliaiskekkereihin”, kuten Iida silmää vilkuttaen vielä sanoi, kun kapusin takaisin autoon. Sain taistella lupsahtelevia silmäluomia vastaan. Onneksi olin aina ollut hyvä nukkuja ja tiesin jo nyt, että kunhan saisin laukut raahattua uuteen (omaan!!!) kämppään sisään, sammuisin saman tein, kun pääni tyynylle kallistaisin. Ja ehkäpä näkisin supisuomalaisia unia. // Näin eka on ihan pakko sanoa, että tosi kiva tarina, joka oli helposti kirjotettu ei raskas lukea vaan erittäin miellyttävä! Ja sitten siis isot isot isot tervetulotoivotukset vielä kertaalleen. Huhuh en voi muuta kuin ihailla sun rohkeutta lähteä 'uuteen' maahan tutustumaan ihan yksin, vaikka onhan sulla hyvät asemat kun suomea osaat hyvin, mä en yhtään tiiä mitä kylän asukkaat tykkäis kun sä ilmeistyisit sinne puhumaan englantia hyvä ku varmaan ainoostaan nuoret osaa sitä, kun vanhojahan täällä kuhmosissa asuu melkoisen paljon. Silti meillä pyörii hyvin ja kiivaana tuntitoiminta, kun tallivetää naapuripitäjistä ja -kaupungeista innokkaita ratsastajia joita ei matka haittaa. Shalia tuntui sitten illemmalla muiden tammojen tullessa sisälle jo rauhoittuneen, vaikka huutelihan se niille ja potkas pari kertaa seinää oikein urakalla, mutta aamulla se oli jo sitten paremmilla mielillä. 17v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 7, 2017 10:54:32 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 2 7.11.2017 En nähnyt sinä yönä unia. Aivot olivat offline-tilassa. Kello oli reippaasti iltapäivän puolella, kun viimein palasin takaisin tähän maailmaan. Tuijotin kauan selinmakuulta valkoista, tylsistä tylsintä betonikattoa, ja pientä pyöreän lättänää valaisinta sen keskellä. Näky oli outo. Sänky tuntui oudolta. Käänsin päätä sivulle ja näin viime iltana sekaisin lattialle jätetyt matkalaukut ja reput. En ollut Yläkokosta palattuani tehnyt muuta kuin kaivanut hammasharjan ja yöpaidan esiin ja kaatunut vuoteeseen. Mikä sotku. Hallittu sekamelska oli ok tallilla, mutta omassa huoneessani en sitä sietänyt. Pitäisi tyhjätä kassit ja laittaa kaikki paikoilleen… Kohottauduin hitaasti kyynärpäiden varaan ja siitä istumaan. Hieroin molemmin käsin silmiä ja haroin otsatukkaa aisoihin. Lihaksia kolotti vieraassa sängyssä makaaminen, kuten myös eiliset pitkät unet autonpenkillä. Heilautin peiton syrjään ja tartuin kännykkään. Koska puhelin oli illalla ollut sammuneena, en ollut laittanut herätystä. Ja koska olin ollut liian väsynyt, en ollut jaksanut pistää sitä latautumaan. Nyt ensimmäiseksi tein sen (etsittyäni ensin hiljaa kiroillen laturia noin vartin), ja sen jälkeen menin kylpyhuoneeseen. Kävin vain pikasuihkussa, en ruvennut pesemään hiuksia, sillä menisin joka tapauksessa tallille. Kouluaamut uudessa suomalaisessa lukiossa alkaisivat vasta torstaina, joten ehtisin hyvin nämä ensimmäiset päivät totutella ympäristöön. ”Hei, sitä ollaan Suomessa!” sanoin peilille vessakaapin ovessa, kun harjasin hampaita. Tulin huomautuksesta hyvälle tuulelle ja kun palasin makuuhuoneeseen etsimään sopivia vaatteita, tarkistin samalla kännykästä tulleet viestit. Äidiltä. ’Miten sujuu? Onko kaikki hyvin? Entä Shalia? Isältä terveisiä, hän on repiä hiuksiaan huolesta puolestasi, mutta minä sanoin, että kyllä sinä pärjäät vaikka Marsissa. Toivottavasti tykkäät toisesta kotimaastasi!’ Näpyttelin jotain vastaukseksi ja vedin vaatteet ylle. Olin kuolla nälkään, mutta jääkaappi loisti tyhjyydellään, joten nakkasin pieneen laukkuun lompakon, puhelimen ja avaimet. Onneksi olin vaihtanut osan dollareista euroiksi jo lentokentällä. Äiti soitti, kun tein lähtöä ulos. Halusi kuulemma vain kuulla ääneni, kun tekstiviesti ei riittänyt. Inasen pieni kotikaipuu välkähti sydämessä, kun lampsin kurjan näköiseltä kerrostalon pihalta. Ensivaikutelma Suomesta oli ollut musta ja pimeä, mutta en tiennyt oliko se parempi kuin näkymä päivänvalossa: rumaa, suoraan sanottuna. Olin saanut Rafaelilta (tai mikä sen tanskaa puhuneen miehen nimi sitten olikaan) jonkinlaiset ohjeet bussiyhteyksistä keskustan ja Yläkokon välillä, mutta haahuilin silti kaupungilla epämääräisesti kaupasta päästyäni. Ostin nopsaan vain jotain, mitä voisin syödä aamupalana lennosta, ja kävisin kunnolla ruokaostoksilla tallin jälkeen. Pakottava tarve nähdä Shalia voitti muut tarpeet! Olin varma, että valitsin ensin väärän linja-auton, kun se teki u-käännöksen keskellä ei-mitään. ”Jos tulet vielä takaisin päin, sinun täytyy ostaa uusi lippu”, kuljettaja sanoi. Olin ainoa matkustaja. ”Häh”, sanoin. ”Tämä linja lähtee nyt takaisin keskustaan.” ”Eikö tämä menekään Yläkokon ratsastuskoululle?” Kuljettaja katsoi minua taustapeilistä. ”Tästä pitää kävellä. Auto ei aja tämän pidemmälle.” Aha. Nousin vähän nolona penkistä, kiitin ja loikkasin ulos. Bussin ovet kolahtivat takanani kiinni ja auto kaasutti matkoihinsa takaisin isolle tielle jättäen minut hiekkatien alkuun, synkän metsän ja peltojen reunaan. Rafael oli tainnut unohtaa mainita tästä pienestä matkaseikasta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä kuinka pitkään tietä pitäisi kävellä, mutta taapersin vain eteenpäin. Kavionkuvat pientareella antoivat toivoa ja (kohtuuttoman) pitkän löntystelyn jälkeen näin vihdoin hevostarhoja ja punaisia rakennuksia. Vihdoin! Suuntasin suoraan talliin, samasta ovesta, josta tiesin yksäripuolelle pääsevän, mutta Shalian karsinan ovi oli auki ja hevonen poissa. Tuskin ehdin ihmetellä kieltämättä pettyneenä asiaa, kun ulkoa kuului rohinaa ja vaalea tyttö tuli sisään taluttaen aivan sairaan ihanaa pilkullista tammaa perässään pieni ja reipas ruskeantäplikäs varsa. Ohikiitäväksi hetkeksi katseemme kohtasivat, mutta kumpikaan ei ikään kuin kyennyt tervehtimään, ja tyttö käännytti hevoset sisään heti ensimmäiseen karsinaan Shalian paikan viereen. ”Moi. Vitsin hieno hevonen”, sanoin, kun tyttö kietaisi tamman karsinassa kiinni. Hän pälyili minua ja vastasi sitten hiljaa: ”Moi.” ”Saako sitä silittää?” kysyin tarkoittaen varsaa, joka napitti minua suurilla pitkäripsisillä silmillä kuin vasikanpoikanen. Tyttö ei vastannut, muttei kieltänytkään, ja ojensin rauhallisesti kämmensyrjää varsalle. Se nuuhkaisi sitä ja käänteli karvaisia korviaan. Emätamma tuli heti tyrkylle, kuin varmistaakseen, että olin turvallinen ja puhalsi pitkään kuumanlämmintä ilmaa sieraimistaan sormille. ”Me tultiin eilen, siis minä ja Shalia”, kerroin. ”Niin joo, olen Lotte.” Tyttö katseli minua vaivihkaa uteliaasti. ”Lydia”, hän lopulta sanoi. ”Sullakin on tosi nätti tamma.” Hymyilin. Olinpahan nyt ainakin tutustunut karsinanaapuriin. Jätin Lydian hoitamaan hevosiaan ja suuntasin itse pihalle. Jos Shalia ei kerran ollut sisällä, sen oli pakko olla jo jonkun viemänä pihalla. Olin ajatellut aloittaa sen kanssa vaikka vapaalla maneesissa ennen tarhaamista, mutta toisaalta olin vetänyt sikeitä niin pitkään, että ei olisi ollut reilua antaa Shalian seistä möllöttää minua odottamassa karsinassa koko päivää. Kiersin tallin ympäri ja tunnistin isommassa takatarhassa tuttuakin tutumman näyn: vaaleansiniseen loimeen kääräistyn ilmestyksen. Mieliala kohosi entisestään ja hymyilin vähän lisää. Pari likkaa, molemmat blondeja, oli tarha-aidalla, joten hidastin vauhtia ja jättäydyin vähän sivumpaan ilman, että minua huomattiin. ”Kato Sannia, se ei yhtään tykkää siittä.” ”Joo, mut Likka on ihan helvetin tyhmä, miks se menee väkisin takapuoleen kiinni, kun näkee, että jalka heilahtaa?” ”Haluu varmaan mustan silmän, tiekkö, vielä yhden läikän lisää.” ”Pitääkse pitää tollasessa paksussa paketissa, kun se on niin hieno arabi… Suomen talvi taitaa tulla ikävänä yllätyksenä.” ”Mut sehän on Kanadasta, onhan sielläkin kylmä.” ”Ai joo…” Tytöt lähtivät tarhalta ja poistuivat toista kautta. Odotin vähän aikaa ennen kuin puikahdin aidan ali. Maa oli roudassa, kovaa kuin kivi. Shalia seisoi ylhäisesti yksinään ja aina, kun uteliaan oloinen täpläponi yritti tulla liian lähelle, se huiskaisi häntää ja heitti päätään. ”Moi, miten menee? Sori, kun olen näin myöhässä…” Rapsutin Shalian otsaa, mutta se käänsi pään pois. Jaaha, neiti taisi vähän vihoitella. Kokeilin kädellä sen jalat, mutta kaikki vaikutti olevan hyvin. Yhtäkkiä Shalia spurttasi äkkiarvaamatta ja tulin tönäistyksi. Se laukkasi häntä ylhäällä liehuen toiseen päähän tarhaa ja hörisi äänekkäästi mennessään. Tarhakaverit sätkähtivät myös, mutta eivät tarttuneet uuden tulokkaan yllykkeeseen. Meikä taas oli nelinkontin maassa. Nousin seisomaan ja vilkaisin olan yli, ettei kukaan vain ollut nähnyt. Se ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt näin. Mieliala laski aika reilusti, kun katselin kurjana tamman levotonta tanssia. Se ei päästänyt lähelleen. Alku ei sittenkään tulisi olemaan liian ruusuinen… // Nukkuminen teki varmasti terää, vaikka sun asunto ehkä vähän rupunen eikä kotimainen ollutkaan, ei kai sitä muu auta kuin nukkua siellä missä voi jos oikeesti väsyttää, mä nukahdan kyllä kans melkein minne tahansa. Rafaeliksi voit kai hyvinkin Repeä kutsua, tuskin se pistää sitä pahakseen, onhan Reifr hankala sekä lausua että kirjottaa. Joo Shalia heitettiin heti pihalle aamuheinille ja tullaan aina tekemäänkin niin, eli jos haluat että se jää sisälle niin ilmoitathan ajoissa niin saan ilmoitettua työntekijöille. Kiva kun törmäsit Lydiaan, hän on todella mukava, kuten on myös Jetta ja ällösöpö varsuli (<3) Ja aluksi vähän kivikkoisen alun jälkeen alka tammatriosta muodostua jengi, vaikka Shalialle heitetään edelleen omat kasat heinää ihan vaan sovun ylläpitämiseksi, Likka ei kuitenkaan ole vielä oppinut pitämään uteliaisuuttaan rajoissa, mutta Shalia on luopunut potkimisesta ja tyytyy luimimaan. Se nyt ois ollut varmasti epäilyttävääkin jos alku olis ruusuinen ollut? 16v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 12, 2017 20:37:38 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 3 12.11.2017 ” How has it been?” ”Mmmh…” ” Hmh?” ”I—” Puristin kännykkää, ”—don’t like it here.” Se oli hyvin neutraalisti ilmaistu. Mutta ehkä Gillian näki totuuden ilmeestäni, sillä punapään katse puhelimen näytöllä oli vähän liiankin sympaattinen. Rehellisesti sanottuna, olisin ollut valmis lähtemään kotiin heti huomisen lennolla. Hetken oli hiljaista, ikään kuin odottaen jatkoa, mutta sitten Gillianin pehmeä ääni sanoi yrittäen kuulostaa lohdulliselta: ” But… you’ve been there for just a week, Lotte.” Viikon, joka tuntui vuodelta. Makasin selällään sängyllä, jonka olin viimeisten öiden jälkeen todennut patjastaan jotenkin muhkuraiseksi ja sen takia sain niska- ja päänsäryn miltei joka aamu, ja tuijotin kännykän yli tuota tylsää valkoista kattoa, joka oli alkanut jo etoa. Tutut kasvot ja ääni merten takaa oli nostanut kosteuden silmiin, mutta purin itsepäisesti huulta ja toivoin, ettei Gillian huomaisi videopuhelun aikana herkkää olotilaani. ”Shaliasta on tullut täällä ihan perse”, purskautin äkkiä suustani. ”Putosin jo kerran satulasta ja tietysti juuri silloin, kun jotain tyhmiä tallityttöjä oli katsomassa ja nauramassa.” ” Nauroivatko he tosiaan?” ”Ihan takuulla”, sanoin marttyyrisesti, vaikka en ollutkaan varma, sillä olin hävennyt Shalian pukkisarjaa niin pahasti, että välttelin putoamisen jälkeen katsomasta yhtään kehenkään päin. En edes tallilla ollut puhunut kenellekään, paitsi henkilökunnalle. Shalia ei yleensä ikinä pukitellut! Vielä epätavallisempaa oli, etten ollut saanut sitä takaisin aisoihin. Näin pahasti meillä ei ollut hevoseni kanssa mennyt sukset ristiin koskaan. ”Ja se on jopa luiminut minulle monta kertaa. En tajua, mikä sitä rassaa.” ” Silläkin on varmaan koti-ikävä.” Räpyttelin silmiä. En ollut halunnut myöntää edes itselleni sitä, että koti-ikävä kalvoi joka yö. Jotenkin olin pettynyt itseeni. Vaihtovuodesta piti tulla huippu, jännittävä seikkailu, johon heittäydyin rohkeasti ja innolla. Kaiken piti mennä hienosti, Suomen piti olla mahtava (ainakin äidin juttujen perusteella), mutta juuri nyt kaduin tätä päätöstä enemmän kuin mitään. Oli täysin mahdotonta, että muka vielä viime viikolla olin ollut Kanadassa suomatta ihastelevaa katsetta vuoristomaisemalle tai rapsuttamatta Zeniä oikein pitkään leuan alta tai ilahtumatta Executorin kiekaisusta aamutuimaan tai tuntematta syvää onnea siitä, että mummi hyräili keittiössä paistaessaan pannukakkuja vaahterasiirapin kera. Miten olin saattanut elää elämääni kotitilalla arvostamatta tarpeeksi kaikkea sitä, mitä siellä oli!! Miten ikinä selviäisin täällä sysipajulan Suomessa kahdeksan kuukautta… ” Anna sille aikaa totutella uuteen paikkaan ja muihin… kyllä se siitä vielä kääntyy paremmaksi, varmasti.” Gillianin lohdunsanat eivät olleet tarkoitetut pelkästään Shalialle. ”Täällä oli tänään isänpäiväkin…”, mutisin ja suutuin itselleni siitä, että ääni narahti. Tiesin Gillianin herkkävaistoiseksi ja niinpä niin, huokaisuani seurannut äänetön sävy Gillianin sanomattomissa sanoissa oli entistä myötätuntoisempi ja lempeämpi, mikä vain pahensi oloani. Välttelin katsomasta häntä ja sen sijaan luistelin silmillä pitkin seinänrajaa. ”Meninpä siis kutsumaan yhtä miestä isäksi.” Gillianin kulmat nousivat kysyvästi. Muisto eiliseltä nolotti vieläkin. ”No, kun täällä on yksi mies… Rafael, Ragnar… joku sellainen… ja se näyttää vähän isältä, niin yhdessä vaiheessa, kun pyysin siltä apua, sanoin vahingossa ’hei iskä…’” Vino hymy. ” That’s cute.” ”No, Gills, it’s not. It was embarrassing!” Gillian nauroi. Kerroin myös ensimmäisistä päivistä suomalaisessa lukiossa. Siitä, kuinka suomalaiset olivat tunnilla tosi hiljaa ja oikeita hikipinkoja, mutta välituntisin sitten polttivat tupakkaa ja sähköröökiä ja viikonloput kännäsivät. Kanadassa ei ollut sellaista. Siellä opettajille puhuttiin asiallisemmin eikä niin tuttavallisesti mitä täällä, eivätkä kuin erityisen huonomaineiset tehneet jotain tyhmää koulun nurkilla. Täällä se tuntui olevan enemmän sääntö, kuin poikkeus ihan tavalliseltakin vaikuttavien keskuudessa. Tai ehkä olin päätynyt junttikouluun. Vastaanotto ei ollut varsinaisesti ollut mikään maailman lämpimin. Suomalaiset olivat jäykkiä ja tylyjä. Olin tosin saanut kutsun tulla juhlimaan perjantaita jonkun jengin mukaan, ja olin lähtenyt, koska en halunnut jäädä heti alusta alkaen porukasta ulkopuolelle. Olin kuvitellut, että menisimme jonkun luon ja pelaisimme lautapelejä tai menisimme jonnekin tekemään jotain, kuten keilaamaan tai mitä ikinä suomalaiset sitten harrastivatkaan viikonloppuna. Mutta meno olikin ollut jotain ihan muuta... siis sellaista, että olin poistunut jo alkuillasta. Gillian oli aika järkyttynyt kuulemastaan. ” So Finns really are a bit… madcap.” ”More like stupid crazy. Ja tiedätkö, kaikki käyttää tabletteja ja läppäreitä koulussa opiskeluun.” ” Ihanko totta?” Gillianin taustalla aurinko paistoi ja serkun hengitys nousi huuruna talviseen ilmaan. Täällä kämppäni ikkunan toisella puolella oli jälleen säkkipimeää, oli myöhä ilta. Suomessa päivän, siis valoisan ajan, kesto oli noin kymmenen minuuttia. Ihan oikeasti. Se olikin seuraava valituksen aiheeni. Gillian käänteli päätään katsoen ympärilleen Kanadan päässä ja käänsi sitten kännykän kameraa niin, että saatoin nähdä ratsastuskentälle ja sen takana mäellä olevalle tuulimyllylle. ” Yes, today it’s really beautiful, but cold. Can you see what Dewn did to the mill? They started to decorate it for the wedding. And oh, look how pretty the new horse, Dragon, is!” Kentällä vaaleanruunikko hevonen näytti olevan parhaillaan Kittyn läpiratsastuksessa. Gillianin punaposkiset kasvot ilmestyivät taas näyttöön. Hänellä oli yhtäkkiä mielenkiintoinen ilme. ” You know, Crid, he’s been asking about you…” Pää löi tyhjää. ”Who?” ” Crid… Dragonin hoitaja”, Gillian jatkoi englanniksi ja katsoi minua jostain syystä läpitunkevasti, ” se poika, joka—” ”Jaa se rillipää, jolla on oranssi tukka?” Gillian nipisti huuliaan. ” Niin.” Sitten hän taas hymyili. ” He seems to be very interested about you.” ” How interesting”, tokaisin sarkastisesti. ” Ketään kiinnostavaa siellä päin?” ”Nope”, sanoin. Mielikuva pojasta, jolla oli siistit tummanruskeat hiukset ja itseriittoisen tietäväinen katse, häälyi mieleeni. Lucas. Olisin äkkiä halunnut ravistella kiukkuisena päätä. Miksi… oi, miksi?! Gillian uskoi vastaukseni ja alkoi sitten kertoa mitä kotona oli ehtinyt tapahtua viikon aikana. Hän vei minua digikierrokselle, mutta vaikka oli ihana nähdä tutut kulmat ja karsinat ja jopa lankkuaidat, joista aina joskus valitin, koska ne olivat rumat, en kyennyt kunnolla eläytymään. Se kaikki tuntui niin kaukaiselta, täysin toiselta maailmalta. Koin olevani loukussa täällä. Ajatukseni harhailivat päivään Yläkokossa, jolloin talliporukka oli järjestänyt meille tervetuliaiskekkerit tallituvassa. Olin sekä kammonnut sitä, että ollut ihan otettu. Tietysti jouduin esittäytymään niin lopulle henkilökuntaa, kuin vähän muillekin tyypeille, joista en edelleenkään pysty yhdistämään nimeä ja naamaa toisiinsa. Joukossa oli ollut poika, joka oli hyvin nopeasti tullut koputtamaan olalle ja tokaissut leveästi virnuillen: ”Whazap, girl!” Poika oli nojautunut salaliittolaismaisesti lähemmäs (minä nojauduin kauemmas). Hän puhui englantia hieman erilaisella korostuksella, kuin muutama muu joka oli minulle yrittänyt sanella, ennen kuin olin itse vaihtanut suomeen. ”So, they say you’re from Canada. Tell me now… did you ride here on a polar bear?” Tuijotin tätä hämmentyneesti ja epäkohteliaasti, jolloin poika oli nauranut, iskenyt silmää ja kävellyt tiehensä toisten tyttöjen seuraan. Se oli ilmeisesti hänen käsityksensä ensivaikutelman luomisesta. Inhosin juuri tuollaisia pellejä. Kaikista, kaikista, pahinta oli, että pojan nimi oli Lucas. Lucas!!!
Tämä ei oikeasti voinut olla todellista. [Lisätietoa Lucas-yhteensattumasta Lotten kaapista kohdasta ”Oh no!”] Hyvästelin Gillianin yli tunnin kestäneen puhelun päätteeksi, mutten laskenut kännykkää. Hain isän soittoluettelosta ja painoin soita. Ehkä oli korkea aika alkaa arvostamaan sitä, mikä elämässäni oli hyvin. // siis mä en kestä miten hauskasti kirjotat, mä vaan myhäilen sellasella sekopään ilveellä näyttöön ku luin tätäkin  vaikka sun olo ei niin hyvä ollutkaan. Tosi kurjaa. Kuhmoinen ei kyllä ehkä anna sitä parhainta kuvaa suomesta, ollessaan pieni kyläpahainen, parine kaupponeen ja lukion sekä muitten koulujen kera. Mutta onhan tälläsellä ihanalla maalaiskylällä puolensa, sen huomaat kun kevät koittaa ja alkaa valjeta. Nyt on tosiaan ihan perseestä kun on pimeää aamulla kun herää ja pimeää on jo noin neljältä. Hyi. Reifr mainitsikin tästä vahingosta, että kutsuit häntä isäksi, mutta eipä se miestä haitannut. Eli et sillä kantilla ittees nolannut, vaikka ehkä tuntuu siltä. Tutustu ihmeessä muihin tallilaisiin niin voit alkaa koulussakin hengata paremmissa porukoissa, ei kai kaikki voi noin pahoja olla  14v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 13, 2017 13:27:04 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 4 13.11.2017 Shalia on ruvennut hankalaksi tarhasta haettaessa.
Sen uusi "hurmaava" tyyli on antaa hakijan tulla mahdollisimman lähelle ja
viime hetkellä ennen kuin käsi ehtii riimun ja narun kanssa liian liki,
pyöräyttää piruetin ja ravaa tai laukkaa kevyesti karkuun. Aaagh! // söpö kuva, Sannikin päässyt siihen jee! Meki ollaan huomattu tää ihana tyyli, ja löydettiin siihen heti helpotus, ettei mee aina vaan pelleilyks sisälle haku. Likka ja Sanni eka sisälle ja kun shalian jättää viimeseks nii muuttuu ääni kellossa eikä sitä tee mieli lähtä karauttaan muualle kuin portille! Mutta miten lie toi helpottaa sua kun hepat on pitkään pihalla jos tuut päivällä, hmm. 7v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 16, 2017 11:18:37 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 5 16.11.2017 Kiitos Suomen rauhasta ja hiljaisuudesta. Kiitos puhtaasta ilmasta. Kiitos, että maa on sentään roudassa, vaikkei lunta vielä juuri ole, joten me ei tultu keskelle pahinta kurakautta. Ja kiitos siitä, että osaan tätä kieltä, koska täällä olisi paljon enemmän perseestä olla, jos en tajuaisi mistään mitään. Kotona Kanadassa meillä on eräs epätavallinen musta mies, omanlaisensa hippi kai tavallaan, joka on opettanut minua jo pitkään suhtautumaan elämään positiivisemmin. Auttanut pääsemään yli pessimismitaipumuksestani. Yksi hänen harjoituksistaan on kiitollisuusharjoitus; tehtävä listata asioita, joista on kiitollinen ja iloinen. Luettelo jäi vähän lyhyeksi, mutta keksinpähän sentään jotain. Lättäsin päiväkirjan kiinni ja aloin valmistautua tallille. Kiitos, että Shalia sai täältä tallipaikan läheltä vaihtokouluani.Mikään ei sinänsä ollut muuttunut. Olin edelleen sitä mieltä, että olisin mieluummin takaisin kotitilalla, mutta toisaalta yritin – ihan oikeasti yritin – säilyttää myönteisen asenteen ja vain jatkaa päivä kerrallaan, kuten äiti oli lohdutellut. En ollut kunnolla päässyt juttelemaan vielä kenenkään yläkokkolaisen kanssa talliomistajaa ja tämän miestä lukuunottamatta (jonka nimi muuten on Reifr, kävi ilmi, mutta päätin silti kutsua häntä Rafaeliksi). Vaihdoin muutaman sanan silloin tällöin satunnaisen henkilön kanssa, kun sellainen tilanne vastaan tuli. Viimeksi jonkun pinkkitukkaisen tytön, joka kyllä vaikutti ihan mukavalta ja oli sanonut ohimennen jotain kohteliasta Shaliasta. Itse tosin en keksinyt mitään kivaa Shalia-saatanasta, joka jälleen kerran laukkasi häntä korkealla karkuun, kun lähestyin sitä naru kädessä tarhassa. Nyt oli pirun vaikeaa pysyä positiivisena. ”Fine”, ärähdin. Käännyin ja kävelin valkoisen tamman luo, joka oli ottamassa iltapäivätorkkuja toinen takajalka kevyesti levossa. Sanni raotti silmiään ja käänsi korvaansa minua kohti. ”Minä vien tämän sitten ja sinä saat jäädä vetämään pierurallia!” huusin Shalialle, joka pärski aidan vierustalla. Pilkullinen poni nosti päänsä heinäkasasta ja katseli sen touhuja kiinnostuneena. Rapsuttelin Sannia, mutta kohta se kyllästyi, kun en vienytkään sitä mihinkään ja kääntyi poispäin. Silittelin myös Likkaa tovin välittämättä Shaliasta, ja niinhän siinä kävi, että se hivuttautui pikkuhiljaa lähemmäs. Tunsin lämpimän henkäyksen niskassa ja käännyin erittäin hitaasti pukemaan riimun sen päähän. ”Olisi tosi kiva, jos joka kerta ei tarvitsisi käyttää näin paljon aikaa vain tähän”, mutisin sille. Shalian silmät olivat kirkkaat ja se näytti viattomuuden perikuvalta. Mokoma petkuttaja. Yksärisiivessä ei ollut ketään. Harjailin Shaliaa karsinassa napit korvilla, joten toivon mukaan kukaan ohi mennyt ei tervehtinyt tai kysynyt jotain, sillä olin täydellisesti muissa maailmoissa. Oopperarokki täytti korvat ja kohta aivotkin, ja olin hätkähtää satulahuoneeseen mennessä, että siellähän oli ihmisiä. Tuntiratsastajia parveili pälättämässä ja noukkimassa satuloita telineiltä. Muutama vilkaisi minuun päin, mutta pidin katseen maassa ja kävin Shalian kaapilla mahdollisimman olemattomasti. Noukin satulan ja suitset nopeasti kainaloon ja livahdin takaisin karsinalle. Viime tiistain tunnilla Shalia ei ollut ollut kovin yhteistyökykyinen, mutta ajattelin tänään mennä vain metsään vähän kävelemään. Se voisi olla joko erittäin hyvä ajatus ja rauhoittaa tammaa, tai sitten olla erittäin huono idea ja saada sen sätkyilemään ja säikkymään joka pikkulintua entistä enemmän. Otan sen riskin, ajattelin, kun talutin Shalian täysissä varusteissa tallipihalle ja ponnistin satulaan. ”Moi.” Nostin katseen jalustinhihnasta. Tummapiirteinen ja kiharatukkainen poika käveli ohi koira kannoillaan ja hymyili epävarmasti. ”Moi”, vastasin hiukan myöhässä, enkä ehtinyt hymyillä takaisin, sillä poika oli jo luonut katseen muualle ja tilanne meni ohi ennen kuin olin ehtinyt siihen mukaan. En muistanut pojan nimeä, mutta ainakaan se ei ollut se sama ärsyttävä Lucas. Urgh. Aina, kun ajattelin tuota Lucasia, sisäelimet alkoivat kiehua. Miten tänään olikin niin kamalan vaikeaa pysyä myönteisellä tuulella! Kannustin Shaliaa turhan reippaasti käyntiin ja se ikään kuin pompahti liikkeelle. Yritin muistaa hengittää syvään ja hitaasti. Otin itselleni tavoitteen, että tämän lenkin aikana tyhjäisin mieleni ja siihen mennessä, että tulisin takaisin tallille, olisin keksinyt kymmenen uutta syytä olla kiitollinen. // onneks sä oot kans löytänyt tavan millä saada shalia kiinni, vaikka siihen aikaa meneekin. parempi myöhään ku ei milloinkaan eiks nii. Varo vaan kun sannaan alat törmätä saattaa sun tallipäivät pitkittyä ja joudut jopa ehkä puhumaan muille ihmisillekin, mikä tuskin tekee huonoa, seurassa on usein kivempaa ja ehkä sä löydät siten lisää positiivisia asioita tähän seikkailuun, joka on vasta alussa. Kuuntele kandalaista hippiä and stay positive. Hyvä valinta lähteä maastoon, vaikka mä oisin tykännyt jos sulla olis siellä ollut seuraa näyttämässä reittejä sun muita, ettet eksy tai ettei käy mitään, mutta toistaseks ootte ehjiä sekä sä että saatana-shalia, joka on meille ollut suht vieraskorea. Lucas saa kyllä tosiaan yhden jos toisenkin mielen kiehumaan raivosta tai jostain muusta, mutta unohda luca ja tutustu sua moikanneeseen poikaan? 15v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 27, 2017 20:38:15 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA
Osa 6
27.11.2017
Hiljaiset lumihiutaleet leijailivat katulampun valokeilassa kuin estradilla, näyttämön ainoan parrasvalon loisteessa, ympärillään läpitunkematon pimeys kuin verho, joka kätki muun maailman. Se oli kuin balettia, tanssia Vivaldin viehkein sävelin, Chopinin lauhkein nuotein— ” …attention all you rule-breakers, you misfits and troublemakers…” Nostin kuulokkeet korvilta ja siirsin katseen mustasta ikkunasta, josta olin tuijotellut jo pitkään ulos rauhalliseen lumisateeseen. Puhelin oli alkanut vilkkua ja soida katkaisten seesteisen yksinolon hetkeni. Laitoin Mozartin pauselle ja nostin kännykkää. ” Hi there, sis”, Dewnin pehmeä ääni tervehti maapallon toiselta puolelta. Sitten hän vaihtoi suomeen. ” Miten menee?” ”Hyvin”, vastasin ja kerrankin myös tarkoitin sitä. Jopa koulussa oli tänään ollut okei päivä. En siellä pahemmin ollut törmännyt samanhenkisiin, joten keskityin vain opiskeluun, mutta tallilla Shalia oli pitkästä aikaa hypännyt superkivasti ja olin jutellut vähän enemmän muutaman tallilaisen, ainakin Miljan (jota kuvittelin ensin aika pissikseksi, mutta jonka kanssa ennakkoluuloistani huolimatta klikkasi hyvin: meillä on paljon yhteistä, kuten sama syntymävuosi—jee vuosituhannen lapset!—ja suomalainen äiti, mutta toisenmaalainen isä) sekä Nadjan kanssa. ” Ajattelin soitella ja kysyä… joko olet miettinyt sitä musavalikoimaa?” Vilkaisin läppärillä olevaa soittolistaa. Olin kuunnellut koko illan pelkkää klassista. Dewn oli pyytänyt minua hoitamaan häihinsä musiikkitarjonnan, toisin sanoen luovutti minulle vastuun valita mikä soisi niin häämarssina, taustamusiikkina kuin villeissä jälkibileissäkin. Häävalssin hän oli tosin lyönyt jo etukäteen lukkoon: Emrysin Cloud – isoveljeni suosikki. ”Joo, jotain listaa.” Vetäisin muistivihkosen eteeni. ”Käykö alttarikävelyyn Beethoven?” ” Ei”, sanoi Dewn heti. ” Unohdin mainita, ei Beethovenia. Mischa ei oikein… diggaa.” ”Ok.” Vetäisin viivan Ludwigin yli. ” Eikä se sitä paitsi ole mikään ’alttarikävely’. Ne on talvihäät pihalla. Ei alttaria.” ”Tiedän. No, laitan viestillä nämä mitä olen ajatellut.” ” Hieno homma. Luotan kyllä valintoihisi”, Dewn ilmoitti maireasti. ”Me luotamme valintoihisi. Milloin muuten olet tulossa?” ”Sillä jouluviikolla, mutten aatoksi. Täällä on yksi maastoratsastusreissu, johon lupasin osallistua Shalian kanssa.” Dewn nauroi. ” Taas huomaa, että ollaan hevosperheestä. Kopukat menee ihmisten edelle.” ”Eeei se nyt ihan niin mennyt. En saanut aiempaa lentoa muutenkaan”, puolustauduin, mutta Dewn vain naureskeli. Sydäntäni sykähdytti ajatus siitä, että enää kuukausi, ja pääsisin kotiin. Edes käymään. ” Ei, ei mitään hätää. Tai siis, ellet itse panikoi sitä, että jää harjoittelut vähän vähiin. Ehkä juuri ja juuri ehdit kenraaliin”, hän vitsaili. Ääh, ajattelin. Olin myös lupautunut Mischan morsiusneidoksi yhdessä tämän sisaren kanssa. 'Miten suloista, meiltä molemmilta pikkusiskot morsiusneitoina!' Enkä ollut yhtään innoissani. Dewn puhalsi luuriin. ” No, ei tässä kai mitään muuta. Kunhan varmistelin, missä mennään.” ”Joko jännittää?” kysyin ovelasti samalla, kun piirsin kukkasta vihon reunaan. Kuulin Dewnin tuhahduksen tapaisen, mutta sitä oli vaikea tulkita näkemättä ilmettä. ” Hyvää päivänjatkoa, systeri.” ”Päivän? Nyt on ilta, melkein yö.” ” No, hyvää yötä sitten. Kauniita unia, oman kullan kuvia—ai hups, eihän sinulla sellaista olekaan.” ”Heko heko.” Hymyilin. Olo oli kodikas, kun sai kuunnella Dewnin lämminhenkistä naljailua ja naurua. Tietysti paljon mieluummin olisin ollut kotona. ”Silitä Lucasia puolestani!” huudahdin vielä ennen kuin yhteys ehtisi katketa. ” Sure”, tuli vakuutus, ja sitten puhelu loppui. Laskin sen korvaltani, mutta sen sijaan, että mielessäni olisi ollut ihana mielikuva pehmeästä pitkäkarvaisesta kissastani, sen tuli pilaamaan vääristynyt kasvokuva tummapiirteisestä pojasta, joka iski kiusaavasti silmää. Murahdin ääneen. *
Sinä yönä näin oikeaa sekamelskaunta. Joulupukki oli vienyt Shalian, koska tarvitsi sitä vetämään rekeään yhden poronsa sairastuttua. Valitin Yläkokon tallilla Iidalle, kuinka he olivat saattaneet antaa sen tapahtua, ja samaan aikaan joku heitteli riisiä pitkin tallikäytävää – liukastuin riisiin ja kaaduin ja kuulin kuinka joku nauroi – poika varjoissa nauroi ja heitteli lisää riisiä, ja sitten kuulin Miljan äänen: ” Ne sanoo, että häämarssi pitää laittaa nyt soimaan!” Ja kaikkialla raikui Beethoven ja minua talutettiin väkisin takaperin satulahuoneeseen, missä tuleva sulhaseni odotti – mutta ennen kuin ehdin edes kunnolla nähdä kuka tämä oli, heräsin jo uuteen aamuun muistamatta unesta yhtään mitään. // Oi koti-ikävä, se paha paha, mutta onneks pääset käymään kotona joulun tienoilla, vaikka et aattoa pääsekään viettämään perheesi kanssa. Nää on nää meidän perinteet, aattoratsastus, siitä huolimatta ettet saanut lentoa aatoksi kotiin, kiva että osallistuit. Luo yhteishenkeä ja sitä joulukiireiden ja stressin aikana tarvitaan. Jännittäviä hääsuunnitelmia, mä en koskaan ollut hääihmisiä, joten ihan pienessä tapahtumassa mentiin Repen kanssa naimisiin. Jokaisella tapansa. Mutta jopas oli outo uni, mitäköhän se mahtaa ennakoida? 10v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Nov 28, 2017 20:11:57 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA
Osa 7
28.11.2017 Talvifiilistelyä. Shalia oli kerrankin taas kultamussukka ja tiistain tuntikin meni buenosti. // on kyllä ihanan fiiliksinen, leppoisa kuva <3 kiva että tuutte taas Shalian kanssa toimeen! Repe teitä menikin jo kehumaan kuinka hyvin teiltä onnistuikaan pohkeenväistöt eikä laukkakaan ollut nykivää kuten aiemmilla tunneilla, tosi kiva mun mielestä, kehitystä on tapahtunut ihan selkeesti, hyvä te! 7v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Jan 12, 2018 16:13:33 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 8 12.1.2018 Perjantaina koulun jälkeen ei olisi millään kiinnostanut lähteä tallille, vaikka olin jättänyt välistä jo muutaman päivän sairastelun takia. Viime viikonlopun kilpailutkin olivat menneet ihan penkin alle juuri sen takia, että olin sunnuntaina ratsastanut rataa lievässä kuumeessa. Olin edelleen räkäinen, mutta olisi pakko mennä tsekkaamaan Shalia. Sen lisäksi pakkanen oli vain kiristynyt, pihalla oli pimeää ja illalla takaisin kämpälle ehdittyä odottaisi vino pino läksyjä – vaikka tässä oltiin vaihtovuotta viettämässä, kyseessä oli myös viimeinen lukiovuoteni ja se taas merkitsi ihan pirusti opiskeltavaa. Suomen ja Kanadan opintoni menivät eri tahtia ja jonkin verran reippaasti myös ristiin, joten jouduin tekemään kaksinkertaisen työn lukiessani sekä kotipuolen viimeisen kevätkauden opintoja, että toisella silmällä täällä Suomen opetussuunnitelman mukaista materiaalia. Graah! Ei auttanut valittaa, vaan suuntasin Yläkokkoon vain nopean asuntovisiitin jälkeen heitettyäni sinne repun ja syötyäni pikaisesti jotain. Laitoin musiikin soimaan kuulokkeista ja istuin bussimatkan täysin melodioihin uppoutuneena, huurteisesta ikkunasta ulos katsellen. Jäätyäni bussista ja kävellessäni loppumatkan kohti talleja, Iida köpötteli heijastinliivissä ja ratsastuspeitteeseen käärityn mustankimon ruunan kanssa lumisella maantiellä vastaan. Ajattelin tervehtiä vain ohimennen, mutta Iidan suu kävi ja käsi pyörähti ilmassa elehtien selittelyä jostakin asiasta, joten jouduin pysähtymään ja irrottamaan napin korvasta voidakseni kommunikoida. ”Jaa mitä?” ”Niin, että kiva nähdä taas... Joko olet tervehtynyt?” ”No, en ihan kokonaan, mutta tuli Shaliaa ikävä.” Iida hymyili sympaattisesti. ”Et ole tainnut nähdäkään, siellä on uusi poni. Tuli pari päivää sitten.” ”Aijaa?” ”Juu, Balett! Käy moikkaamassa”, Iida huudahti vielä jatkettuaan jo käynnissä matkaansa. Olin kyllä poikennut tallilla jo aiemmin viikosta ja nähnyt uuden russin, mutta Iida ei sitä varmaan muistanut. Shalia oli Sannin ja Likan kanssa heinäkasan äärellä tarhassa vaaleansinisessä toppaloimessaan. En kuitenkaan mennyt heti sen luo, vaan suuntasin sisälle ja taukotupaan vaihtaakseni ensin tallivaatteisiin. ”Moi”, Milja sanoi laiskasti puhelimensa yli istuessaan sohvalla selaamassa somea. ”Moi”, vastasin ja yskäisin pari kertaa mennessäni kaapille. ”Ootsä kipee?” ”Joo, edelleen vähän.” Kaivelin kaapista tallikengät ja kypärän. Pohdin hetken, mutta laitoinkin kypärän takaisin hyllylle. En taidakaan tänään käydä selässä... ”Ootsä nähnyt jo sen Nadjan uuden hevosen? Tai ei se vielä virallisesti sen oo, koeajalla vasta, mutta kuitenkin”, blondi kysyi sohvannurkasta. ”Näin vilaukselta tallissa. Aika iso.” ”Joo, Nadja on ihan seittemännessä taivaassa.” Milja virnisti. Tallituvan ovi paukahti yhtäkkiä auki ja Lucas pelmahti räväkästi sisään. Hänen katseensa kiersi nopeasti melko tyhjän huoneen, viipyillen jonkin aikaa Miljassa, joka mulkaisi poikaa pinkin puhelimensa yli, ja pysähtyen sitten myös hetkeksi minuun – tosin vain lyhyeksi, ja erittäin selvästi epäkiinnostuneeksi hetkiseksi. ”Sillä lailla rytinällä sisään, on siinä ovikin.” ”Ovestahan mä tulin”, Lucas vastasi kohottaen toista kulmaansa. Milja pyöritti silmiään. ”Se oli kuvainnollista.” ”Ootko nähny Meridaa?” Lucas kysyi ivailusta välittämättä. Hänen sivusilmäyksensä kävi taas minun suunnallani, mutta teeskentelin keskittyväni tunkemaan villasukkaa kenkään heistä välittämättä. Silti kasvoja jostain syystä kuumotti inhottavasti. ”Ehkä oon, ehkä en, ja ehkä en kerro sulle”, Milja tuumasi ovelasti hymyillen ja kohotti kännykkää. ”Sulla on tukka hienosti, saako ottaa kuvan?” Noiden kahden sanaillessa, nostin vapaana roikkuneen napin korvalle ja vajosin taas omaan musiikin säestämään maailmaani. Poistuin tallituvasta, nappasin narut matkaan ja kävin hakemassa Shaliaa tarhoilta. Tamma tuli kiltisti ja oli oikein sievästi, kun hoidin sen vähän puolihuolimattomasti karsinassa (kuumeinen olo alkoi siinä vaiheessa taas nousta, ei ihme, että päätä kuumotti) ja vein sitten maneesille liinan kera. Ajattelin juoksuttaa Shalialta ylimääräisiä energioita, kun en jaksanut ratsastaa, mutta tamman säyseää menoa katsellessa näytti siltä, että ei se kovin levottomalla päällä kyllä liikuntatauosta huolimatta ollut. No, olipahan saanut rentoutua kisojen jälkeen. Tämän päivän jälkeen rentoutus kelpaisi kyllä tähänkin osoitteeseen. Ehkä sitä voisi illalla lukea koulukirjoja vaikka vaahtokylvyssä… // Ai mitä luxusta sulla on kylpyamme, eipä taida monessa kämpässä sellasta löytyä, lucky you! No kuitenkin läksyt vei kyllä paljon aikaa joten en ihmettele ettei sitten aina huvittaisikaan pimeellä lähteä tallille ja kylmäkin on mutta kiva että kuitenkin tulit ja liikutit Shalian. Se on ollut aika rauhaisa toisaan ei se pihallekaan enää kiirehdi niin ja tarhassakaan ei juoksentele ihan hulluna. Ihanan aidon eläväisesti kirjotat muiden tallilaisten kohtaamisesta, me like. 13v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Jan 18, 2018 17:24:51 GMT 1
HOX! Varsaa pukkaa ! Shalia on astutettu 18.1. oriilla Harr Shabt ja varsa (tamma) syntyy maaliskuussa. Onneksi v-maailmassa kaikki on mahdollista, koska vähän nopsalla aikataululla tuli tämä tilarivarsa-asia, ja Shalia on helmikuussakin ilmoitettu vielä treenileirille... ohupsii. No, ei se mitään! Eli Yläkokkoon on arabibeibiä sitten tiedossa tässä alkukeväästä  |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Feb 2, 2018 11:07:07 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 9
2.2.2018 Tämä jäi vähän lyhykäiseksi, koska kirjoittelin puhelimella aikani kuluksi Maastossa oli niin kaunista, että se korvasi aamuväsymyksen kyllä ihan täysin. Olin herännyt superaikaisin ehtiäkseni käymään talleilla ennen koulua, ja onneksi olin. Paitsi että Yläkokossa oli rauhallista ja hiljaista eikä ketään missään, talvisessa metsässä oli maagista timanttisen lumen roikkuessa oksistoissa ja taivaan raotellessa hentoa roosansävyä. Shalia taplasi korvat höröllä ja hyvällä mielellä niin kuin reipas hevoseni yleensäkin. Lumi narskahteli ja olimme molemmat kuin pikku Puffeja hönkäisyjen höyrystyessä ilmaan. Odotin jo innolla helmikuun koululeiriä DS Valmennustallilla sekä tietysti kevään kohokohtaa - Shalian kolmatta varsaa. "Shalia astutetaan", äiti oli sanonut silloin, kun olin ollut kotona käymässä veljeni häiden takia. "Mahdollisimman pian, orikin on valittu." "Mutta Shalia on Suomessa", ihmettelin. "Ei se haittaa, varsa sitten vain syntyy siellä. Sovin Yläkokon Iidan kanssa kyllä asiasta." Selvä sitten, eipä minulla siihen ollut paljoa muuta sanottavaa. My horse, but mom's the boss. Ja olihan se nyt tietysti aina ihanaa, kun syntyi uusia varsoja - Shalia oli tähän mennessä osoittanut olevansa kelpo äiti. Hiljaisessa maastossa usvaisen pellon reunassa meitä odotti kaunis näky: viisi peuraa seisoi tuijottamassa, kunnes pomppivat aukean yli omille teilleen. Niiden menoa oli hauska seurata ja Shalia pörisi, kuin kehräävä kissa. Mielentilani siinä yksin ratsastellessa oli sees... ja oikeastaan suorastaan onnellinen, eri tavalla kuin olin ehkä koskaan ennen kokenut. Taisin viimein saada kiinni siitä ajatuksesta, jota "joogaopettajani" Moto oli tarkoittanut sisäisellä rauhan ja selkeyden tunteella. Tai ehkä tämä olikin merkki aikuistumisesta räiskyvien teinivuosien jälkeen? // Olipa sulla hyvä tapa aloittaa aamu! Ja varmasti mukavan rauhallinen, tohon aikaan kun ei vielä meidänkään metsätiellä mene autoja töihin tai kouluihin muista aamuvirkuista puhumattakaan, joskus koiranomistajia pidemmillä lenkeillä mutta harvoin. Tunnelmallinen tarina. Äitisi soitti mulle niin innoissaan Shalian varsasta, että mä innostuin itekkin sen enempää ajattelematta järjestelyjä. Varsajutut on best. Ja ajatella voi aina myöhemmin! 7v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Feb 21, 2018 20:11:00 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 10 21.2.2018 Tunsin itseni vanhaksi. Tuijotin kännykän näytöltä kuvaa pienestä punertavasta mytystä, joka oli veljeni vastasyntynyt tytär. Veljelläni oli lapsi. Ajatus pyöri päässäni uudelleen ja uudelleen, eikä silti vieläkään asettunut uomiinsa. Aivoihini ei ollut vielä muotoutunut lokeroa, johon tämän asian voisi laittaa, joten se leijui toistaiseksi abstraktien älynväläysten ja aivopierujen laatikossa, paikassa, josta ei muutenkaan ota mitään selkoa. Minä. Olin. Täti. Ei, se totuus nyt ainakin joutuisi muhimaan pitkään! ’Terveisiä kummitädille’, viestissä luki. ’Windy on 46 cm pitkä ja painaa juuri ja juuri kolmisen kiloa, pikku ipana! Ääntä sen sijaan lähtee kuin palohälyttimestä, joten siinä mielessä on tullut ihan tätiinsä.’ Kaiken tämän muun lisäksi minun oli edelleen erittäin vaikea kuvitella veljeäni ukkomieheksi, saati sitten isäksi. Gosh, paras ystäväni on ollut ihastunut Dewniin ja nyt hänellä on oma perhe!! Enkä usko, että tottuisin tähän ihan heti – varsinkaan, kun en pääsisi virallisesti näkemään uutta vauvaa kuin vasta kesällä, jolloin palaisin Shalian kanssa kotiin. Selasin lisää Dewnin lähettämiä kuvia – oli ylipäänsä harvinaista, että häneltä tuli digipostia, sillä veljeni on varsinainen teknologiafoobikko. Kaikkea se lapsi muuttikin elämässä… Velikulta näytti olevan niin onnensa kukkuloilla: hän painoi pientä tytärtään partaista poskeaan vasten ja hymyili kerrassaan sädehtien, onnen kyynel silmäkulmassaan. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin… riemullisena ja iloisena. Tulin kuvista hyvälle mielelle ja hymyilin itsekin. Seuraavassa kuvassa Mischa makasi väsyneen näköisenä vauva vielä isohkon vatsansa päällä. Kolmannessa äiti, siis tuore isoäiti (hah! En malta odottaa, että pääsen kiusaamaan äitiä tästä) piteli Windyä sylissään ja virnuili niin leveästi, että naamassa tuskin oli muuta kuin suu. Windy oli tumma niin kuin äitinsä. Jos hän tulisi Centerien sukuun, hänellekin kasvaisi vahvat, rehevät kulmakarvat, jotka itse tajusin nyppiä hivenen siistimmiksi vasta joskus viisitoistavuotiaana… Äkkiä innostuin ajattelemaan, miten voisin päästä neuvomaan ja tekemään sukulaistytön kanssa kaikkia kivoja ”tyttöjen juttuja” – kokemusta vauvoista ja pikkunatiaisista sain jo muutama vuosi sitten, kun pikkuveljeni syntyi iltatähtenä, mutta Oliver oli juuri nyt uhmaiässä ja tahtoi tehdä kaiken yksin ilman aikuisten apua. Lukeuduin pikkuveikan silmissä ilmeisesti aikuisten kastiin, joten minunkaan seurani ei kelvannut. ”Moi”, kuului kuin jostain kaukaa ja se katkaisi ajatukseni. Olin niin uppoutunut selaamaan kännykkääni, etten ollut tajunnut, että taukotupaan oli tullut porukkaa: ääneen tervehtinyt oli Nadja, jolle vastasin hieman myöhässä. Sisään tunkeutuneen porukan mukana tuli myös yksi uusi tuttavuus – aasialaisen näköinen rikkonaisiin farkkuihin pukeutunut poika, jonka kasvoilla oli jonkinlainen hengityssuojain. Ensimmäinen mielikuvani oli, että hän oli outo. Poika selitti ylivirittyneesti ja kädet huitoen jotain, hänen äänensä kuului maskin takaa aavistuksen tunkkaisena, mutta hänen vitsinsä sai mukanaan tulleet tytöt nauramaan. Jaaha, taas näitä pellejä, totesin hiljaa itsekseni. Minulla ei koskaan niin sanotusti synkannut humoristien ja sosiaalisesti vilkkaiden miestoverien kanssa. He lähinnä ärsyttivät jostain syystä. Laskin katseeni takaisin puhelimeen. En voinut mitään sille, että tunsin hitusen katkerana saaneeni ’sen hiljaisen, syrjäänvetäytyvän ulkomaalaisen’ roolin. ”Mitäs sä teet?” Nadja lysähti sohvalle viereeni, nosti sukkaisen jalkansa syliinsä ja hieroi sitä antaumuksella. ”Varpaat jäässä”, hän naurahti, kun vilkaisin mitä ihmettä hän puuhasi. ”Kunhan katselen–” ”Kuka toi o?” Milja kysyi käveltyään takaani ja vilkaistuaan ohimennen mitä selasin kännykästä. En ollut heti edes tajunnut, että hän oli Milja, sillä blondit hiukset olivat muuttuneet voimakkaan punaisiksi ja vanhasta vaaleanpunaisesta barbityylistä jäljellä ei ollut kuin pinkkiä kynsilakkaa. ”Ööh… veljeni, hän sai juuri lapsen.” ”Mitä, näytä!” Merida innostui. ” Vooooi.” Niinpä jouduin sitten hieman vastentahtoisesti näyttämään kuvia kohteliaan uteliaasti tapittavalle silmäparille jos toisellekin ja vastaanottamaan onnitteluja. Hymyilin vaivaantuneena ja heti, kun sain tilaisuuden, laitoin puhelimen nopeasti pois. ”Ootko vielä tavannu Reneetä?” Nadja kysyi minulta. ”Kuka?” ”Sekin on Amerikasta!” hän ilmoitti kuin uutisen pitäisi saada minut sätkimään innosta. ”Kanada ja Amerikkahan on sama asia”, vinoili Merida ja oli nyökkäävinään totisena. ”Onhan Kanada Pohjois-Amerikkaa”, Nadja vänkäsi. ”Joo, mutta jenkit on jenkkejä.” ”Minulla ei ole mitään tekemistä Trumpin kanssa”, livautin ja onneksi muutama nauroi. Mustatukkainen poika, joka oli nyt ottanut maskia pois kasvoiltaan, heittäytyi sangen rennosti sohvalle (jouduin tekemään tilaa ja nousin lopulta seisomaan) ja alkoi selittää sormi pystyssä: ”Se on katsos vähän sama asia, kuin joku ulkomaalainen sanoisi, että suomalaisethan ovat ruotsalaisia. Samaa kieltä puhutaan molemmissa maissa, yhteistä historiaa ja kunkkuvallan alla, rajanaapurit, ja noin muutenkin samankaltaisia, kun ollaanhan sentään 'pohjoismaita'...” ”Kimipedia”, Milja huokaisi ja huiskaisi pitkiä punaisia hiuksiaan. Poika virnisti. ”Eeeniveis, se uusi poni Shalian naapurissa… se kimo, Chinna. Se on Reneen.” ”Aah”, sanoin ja muistin sitten, että olinkin nähnyt jonkun oranssipäisen pitkän ja hoikan tytön huiskivan jossain kohtaa tallikäytävällä menemään. En vain useinkaan kiinnittänyt naamoihin tai varsinkaan tuntemattomiin kummemmin huomiota. Puheenaihe siirtyi Chinnan kehumisesta Nadjan Disaan, sitten jonkin mutkan kautta lukiokuvioihin ja penkkareihin. Suomessa lukion kolmoset pukeutuivat ennen lukulomaa hassusti ja ajelivat sitten rekoilla ympäri kaupunkia heitellen karkkeja. Olin ollut itsekin mukana, kun suomalaisen koulun luokkani oli tehnyt abiajelun, vaikka itselleni tämä lukiovuosi oli itse asiassa jo neljäs. ”Mitäs sä nyt aiot, kun muut jää lukulomalle? Ootsäkin lukulomalla? Tai siis, kun sä oot vaihdossa, kirjotatko säkin meidän kirjotukset?” ”En”, sanoin. ”Kirjoitan ihan Kanadan opintosuunnitelman mukaisesti, mutta vasta lähempänä kevättä. Lukea tässä täytyy tosin silti...” En uskonut, että ketään kiinnostaisi kuunnella sen tarkempaa selostusta kouluasioistani. Seurailin sivusta vielä jonkin aikaa muiden juttuja, mutta sitten introverttiys iski, ja hiippailin tieheni. ”Hei, venaa vielä!” Se vähän erikoinen poika oli noussut sohvalta ja tullut perääni. En kyllä käsittänyt miksi. ”Mä en tainnu esittäytyy vielä kunnolla. Seong-Min. Ja koska et sitä kuitenkaan muista, kuten ei kukaan muukaan, niin ihan Kim vaan.” ”Se-ong-Min”, toistin kankeasti. Poika iski silmää. Hänellä oli vekkulimainen hymy ja katse. ”Charlotte”, tajusin sitten esittäytyä itsekin. ”Tai ihan vain Lotte, koska nimeni on kumminkin liian vaikea muistaa.” Kim älysi sarkasmin, naurahti ja ojensi sitten kättään. Olin hieman hämilläni näin virallisesta esittäytymisestä, mutta ojensin omaani – jolloin poika heilauttikin kättään ja sormiaan hassusti ja teki niillä lopulta jonkinlaisen reteän eleen, kuin olisi ampunut pistoolilla kattoon. ”Oli hauska tsättäillä”, hän sanoi naksauttaen kieltään, kääntyi sulavasti ympäri kannoillaan ja lompsi takaisin tupaan. Olin vieläkin hämmentynyt, kun kiirehdin talliin. Niin hämmentynyt, että törmäsin päistikkaa Iidaan. ”Jopas”, Iida sanoi, kun pahoittelin nolona kompurointiani. ”Eihän siinä mitään, kunhan et ihan naamallesi lantakasaan sentään lässähdä. Muuten, Lotte… Minun pitikin jutella kanssasi Shaliasta. Äitisi soitti ja keskustelimme varsa-asiasta, mutta sinulta minun piti kysyä, että miten ajattelit, olen itse lisännyt kantaville tammoille rehun sekaan sellaista kuin...” Seurasin Iidaa rehulaan, jossa pähkäilimme olisiko hyvä idea alkaa kokeilla lisäämään joitain lisäravinteita Shalian ruokintaan. Shalia oli huono heinänkuluttaja, mutta antoi kuitenkin itsestään paljon ja käytti rutkasti energiaa, joten tulimme siihen tulokseen, että voisi olla asiallista nostaa ravinnon tehoa ja sisältöä suurentamatta toistaiseksi annoskokoja. ”H-hetki on kuitenkin jo ihan kohta, maaliskuun aikana, eikö se niin ollut?” Iida sanoi, vaikka minua ei tarvinnut todellakaan siitä muistuttaa. Luvassa olisi vauvoja. Lisää vauvoja. // Siis tää oli huvittava tarina sairaan mukavaa luettavaa ja luinkin naama pienellä virneellä koko ajan. Charlotte on henkilönä niin symppis omalla tavallaan! Kivan elävää aitoa keskustelua tallituvassa ja kimin kanssa esittäydyitte, jättekiva. Ja onnea veljellesi! 17€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Feb 23, 2018 8:17:31 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA
DS VALMENNUSTALLILLA OSA 11 ”Kiitos, kun kyyditsit meitä.” Reifr huiskaisi kättään. Tuntui kuin olisimme taas Shalian kanssa matkalla ensimmäistä kertaa Yläkokkoon, kuten viime syksynä, mutta tällä kertaa määränpää oli eri. Ja toisin kuin pimeänä saapumisiltanamme, nyt oli kirkkaan aurinkoinen talvipäivä, suorastaan häikäisevä, jonka säteet saivat lumikinokset kimaltelemaan kuin pienistä timanteista. Auto traileri perässään kaartoi siistiin tallipihaan. Reifr auttoi laskemalla lastaussillan alas ja minä peruutin Shalian ulos. Pyöräytin sitä tallipihassa käyntiä ympäri, mutta yllättävän rento Shalia otti kevyen leijuvalle raville nuuskien samalla ilmaa ja maata. ”Hei ja tervetuloa DS Valmennustallille!” nuori punatukkainen nainen tuli kättelemään Reifrin ja sitten minut, ja tervehti myös Shaliaa. ”Kersti Kirsipuu. Onpa siinä sinulla kaunis tamma! Tulkaa toki ja seuratkaa minua, niin näytän mihin majoitutte… Hevoset ensin, kuten asiaan kuuluu.” Hän kikatti iloisesti. Kun Shalia oli hoidettu ja kaikki mukaani ottamat kamppeet roudattu niille osoitetuille paikoille sekä oma matkareppuni aittarakennukseen, jossa viettäisin valmennusviikonlopun yhdessä kahden muun leiriläisen kanssa, Reifr lähti köröttelemään takaisinpäin ja lupasi tulla noutamaan meitä taas sunnuntaina. Sain viikonlopun ohjelmalistan käteeni ja tapasin myös Omelian ja Nitan, kummatkin suunnilleen omaa ikäluokkaani, jotka olivat tulleet valmennukseen omien hevostensa kanssa. Iltapäivällä oli ensimmäinen ratsastustunti. Olin hieman (no, aika paljonkin) jännittänyt valmennusviikonloppua, sillä se oli elämäni ensimmäinen sellainen. Kotona minulla oli oma valmentaja, joka oli kamala tiukkapipo, joten tietysti mielikuvani etukäteen tästäkin paikasta olivat olleet ehkä kauhun sävyttämät – mutta turhaan. Valmentaja oli paitsi komea nuorimies, myös mukava, ja hänen kielikuvansa ja tyylinsä opettaa oli johdonmukaista ja hyvin selkeää. Keskityimme tasapainon harjoitteluun, joka minulla on aika hyvin hanskassa vaikka itse niin sanonkin, ja Shalia sai taas kehuja kivasta työmoraalistaan ja kuuliaisuudestaan. Olin tunnin jälkeen huojentunut ja hurjan hyvällä mielellä, ja tulin jutelleeksikin tavallista lörpöttelevämmin Omelian kanssa, kun harjailimme hevosiamme. Söin kuin karhu illallisella, ja hieman erikoinen kokki viihdytti meitä kertoilemalla taustoistaan ja heittämällä vähän karkeitakin vitsejä henkilökunnasta. Myöhemmin illalla, auringon jo laskettua ja taivaan muututtua tummanturkoosiksi, meillä oli toinen ratsastustunti. Kuunsirppi kiilui hurjan korkealla taivaalla ja hevosten hengitys oli huurua kireässä pakkasilmassa, kun talutimme ne sisään ratsastushalliin. ”Osa teistä on tehnyt aika pitkän matkan tänne tullakseen...”, valmentaja Danielin ääni kaikui maneesissa. Todellakin pitkän matkan… ajattelin raukeasti. ”...on kahta tärkeämpää jumpata hevoset läpi ennen kun laitetaan ne yöpuulle...” Oloni oli hyvän syömisen ja alkujännityksen lauhduttua erittäin rento ja mukava, ja Shaliakin tuntui vastaanottavaiselta. Omasta mielestäni en muistanut pitkään aikaan ratsastaneeni niin hyvin, ja sain valmentajalta tunnin päätyttyä hyväksyvän nyökkäyksen. Olin päättänyt ottaa tästä viikonlopusta kaiken irti, sillä se olisi viimeinen ratsasteluni Shalian kanssa pitkään aikaan. Palattuamme Yläkokkoon, tamma vetäytyisi äitiyslomalle odottamaan varsaansa, ja minun kukkumiseni tallilla jäisivät vähäisemmiksi ja läksyjenluku maksimoituisi. Se ei silti harmittanut. Olin päättänyt myös päästä lukiosta läpi kunnialla – oikeastaan koko elämästä. Niinpä hoidin Shalian jopa onnellisena yöpuulle ja aitassa painoin pääni tyynyyn edelleen tyytyväinen hymy huulillani. |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Mar 8, 2018 7:09:59 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 12 7.3.2018 Äääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääää Pidin näppäintä pohjassa ja päässä ei tapahtunut konkreettisesti yhtikäs mitään. Läppärin ruudulla oli avoinna tekstitiedosto odottaen etätehtävien tekoa "oikeaan" kouluuni. Toisessa välilehdessä oli auki vaihtovuosipäiväkirja, johon olin silloin tällöin koonnut ajatuksia Suomessa oleskelusta. Pääpainohan niissä olisi pitänyt olla opiskelussa ja kulttuurieroissa, mutta jotenkin Shalian nimi vilahti lauseiden seassa useammin kuin opet ehkä tykkäisi. Eihän tarkoitus ollut pitää mitään hevospäiväkirjaa... Shalia varsoisi aivan lähipäivinä ja olin kuolla jännityksestä. En pystynyt keskittymään mihinkään, vaikka yleensä kykenin kyllä tekemään läksyt ja opiskelun ihan mallikkaasti - jos ryhdyin tosissani johonkin, tein sen loppuun, ja halusin päästä lukiosta läpi kunnialla. Olin nimittäin ruvennut jo miettimään jatkosuunnitelmia ja harkinnut lähtöä yliopistoon. Ida oli tietysti vannonut kautta kiven ja kannon, että ilmoittaisi ensitilassa minulle, jos tallilla tapahtuisi mitään: silti vilkuilin hermostuneesti kännykkää alati, enkä mennyt ilman sitä edes vessaan. Olin yrittänyt lukea myös tallilla, vienyt kasan kirjoja ja tietokoneen ja linnoittautunut taukotupaan, mutta eihän siitä mitään tullut, kun vähän väliä joku tuli selän taa pällistelemään mitä teen tai ihmettelemään, kuka jaksoi vääntää läksyjä tallilla. Asiaa ei auttanut, että suomalaiset abi-ikäiset huokailivat ja venyttelivät makeasti todeten: "Onneks ei tarvi käydä koulussa nyt, kun on lukuloma!" Ja kuitenkaan en saanut käsitystä, että heistä kukaan kumminkaan varsinaisesti luki niihin tuleviin päättökirjoituksiin. Sen lisäksi Nadja oli lähtenyt ja olin pitänyt hänestä. Jotenkin meillä "kemiat kohtasi" ja harmittelin, että hän oli Disan kanssa siirtynyt pois Yläkokosta. Ei kuulemma kovin kauaksi ja "varmasti tuun käymään täällä usein, no worries!", mutta silti... Ja Kim, tuo omituinen hyypiö, oli alkanut kutsua minua Charlieksi. Nimi aiheutti kylmiä väreitä, mutta teeskentelin, ettei se niin iso ongelma ollut - yleensä vastasin samalla mitalla takaisin ja väänsin tahallani hänen oikean etunimensä jotenkin väärin. Lopulta luovutin siltä iltapäivältä opiskelun suhteen ja aloin vaihtaa tallivaatteisiin. Meillä olisi tänään ollut ratsastustunti Shalian kanssa, mutta koska Shalia oli jumppapallo, menisin tunnilla jollain Yläkokon hevosista. Kiskaisin vielä liivin vetoketjun leukaan asti kiinni, kietaisin huivin kaulan ympäri ja pipon ja musiikkinapit korville ja lähdin lompsimaan bussipysäkille. Tallilla suuntasin suoraan ilmoitustaululle tarkistamaan, kenet olin saanut. Minut oli näemmä pistetty Hildalle. Tiesin tamman ulkonäöltä: se oli isokokoinen nätti läsipää - ja siinäpä kaikki, mitä siitä oikeastaan tiesin. Koukkasin yksärikäytävän puolella moikkaamaan Shaliaa, joka oli sisällä syömässä kasaa heinää. Kävin rapsuttelemassa sen otsaa ja silittämässä valtavaa vatsaa. Shalia luimisteli itsekseen ja oletin, että varsa kääntyili aiheuttaen epämukavaa oloa. Saatoin itsekin tuntea kipakan iskun, kun jätin kämmenen Shalian kylkeä vasten. "Se taitaa olla ihan viimeisillään!" sanoi joku karsinan ulkopuolelta. Siniset silmät ja punertavat hiukset: siinä mitä ilmeisimmin oli Chinna-ponin omistaja Renee, josta muut olivat puhuneet. "Joo", sanoin hymyssäsuin. "It's her third. The vet said it's mare." Käännyin Reneen päin ja kerroin olevani kotoisin Kanadasta. "Aahh!" tämä innostui. "Hi, I'm Riri!" Ja sitten hän alkoi rupatella kaikenlaista englanniksi, ensin ulkomaanmatkoistaan ja monikulttuurisista sukujuuristaan (johon ehdin sanoa väliin, että itsellänikin on lähisuvussa suomalaisuuden ja kanadalaisuuden lisäksi irlantilaista verta, ja että olen asunut myös Isossa-Britanniassa ja Saksassa) ja sen jälkeen hevosista, lähinnä Chinnasta ja siitä, kuinka he päätyivät Yläkokkoon. Tovin juttelun jälkeen jouduin sanomaan, että minun täytyy alkaa kiirehtiä laittamaan ratsua tunnille valmiiksi. Kävin nappaamassa Hildan harjat ja varusteet ja lähdin hakemaan sitä pihalta. Keväästä ei ollut vielä juuri merkkiäkään. Päivä oli tasaisen valkoinen: taivaanrajaa ja maata tuskin erotti horisontissa toisistaan. Napsautin narun kiinni Hildan riimuun ja tamma seurasi kiltisti löntystellen perässä sisälle talliin. Oli kieltämättä mukavaa vaihtelua mennä välillä eri hevosella. Hilda oli Shaliaa huomattavasti kulmikkaampi ja raskaampi, mutta toisaalta ihan kiva kädelle. Mutta siitä huolimatta, että tuntikin meni kaikinpuolin hyvin, en malttanut odottaa, että pääsisin taas Shalian selkään.
// Onhan se ymmärrettävää että jännittää kun oma tamma on lähellä varsomista, mutta hyvin sä ilmeisesti kuitenkin pystyit tunnin aikana (ajateltiin laittaa sulle paljon erilaisempi hevonen kuin Shalia, vaihtelun vuoksi) keskittymään Hildan ratsastamiseen, se osaa kyllä jäädä pohkeen taa jos sitä ei kunnolla ratsasta alusta asti ja sillon siitä tulee raskas. Mutta ehdit takuulla mennä hildalla vielä tän jakson aikana Shalian sijaan vakiotunnilla. Kiva että törmäsit Ririin ja juttu luisti! 14v€ -Iida |
|
Lotte
Tavoille oppinut
Posts: 36
Oma hevonen: Shalia
Ikä: 17
|
Post by Lotte on Mar 10, 2018 10:10:15 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 13 10.3.2018 Se syntyi! Ruunikko iso tammavarsa, joka saa nimen Sharlia.
Varsonta oli aika tuskainen ja Shalia oli sen jälkeen aivan puhki, mutta eläinlääkäri totesi kaiken olevan kunnossa.
// Ai että <3 Sharlia on kyllä kovin suloinen ja reipas tapaus, eihän sille voi kuin lässyttää sitä rapsuttaessa. Rohkeankin oloinen suloinen tapaus. 8v€ -Iida |
|
Apr 5, 2017 15:52:30 GMT 1
*
Kesälomalla viimeistään on paljon aikaa ja toivottavasti inspistäkin!
Apr 16, 2017 12:22:40 GMT 1
Jan 16, 2018 11:24:58 GMT 1
14v€ -Iida
