saapuminen Yläkokkoon
31.5.2018
Jos olin täysin rehellinen itselleni, mua edelleen epäilytti tää koko juttu. Neljä päivää sitten en edes tiennyt koko hevosen olemassaolosta, ja nyt se oli tulossa meidän vastuulle kesäksi. Toissapäivänä me käytiin Miljan kanssa testaamassa Veekkua. Se asui Saaristen perheen hienolla yksityistallilla, mistä ei ainakaan hehtaarit ihan heti kesken loppuneet. Muutenkin kaikki oli viimeisen päälle laitettu. Toisin kuin olin tallipihan perusteella epäillyt, perheen äiti Hanna oli todella ystävällinen.
Me molemmat Miljan kanssa testattiin tammaa. Mä ihan yllätyin, miten kiva Veekku oli, etenkin kun otti huomioon sen nuoren iän. Itse pysyttelin koulupuolella, mut Milja testas myös hyppäämistä - ihan sujuvalta näytti. Päivän päätteeksi Hanna totesi koko kolmikon pelaavan hyvin yhteen, ja täytimme ylläpitosopimuksen.
Ja tässä sitä nyt oltiin, Yläkokon parkkipaikalla odottamassa tammaa. Kello oli noin aamu 11 paikkeilla, ja tallilla oli aikaiseen ajankohtaan nähden paljon porukkaa. Osalla oli varmaan alkanut jo kesäloma, ja toiset eivät vain vaivaantuneet menemään kouluun viimeisinä päivinä. Toisaalta ihan ymmärrettävää, olihan nyt ollut niin huippuja ilmoja.
"Mä unohin jo, miten kivaa on saada uus heppa. Nopankin saapumisesta on ens kuussa jo vuos", Milja vieressäni alkoi pölistä innostuneesti.
"Jep. Onhan tää aika kuumottavaa", henkäisin tarkkaillen tietä lähestyvän trailerin varalta.
"Toivottavasti Veekku kotiutuu nopeesti, vaikka tää ympäristö onkin aika erilainen mihin se on tottunut", punapää jatkoi selittämistään.
Ennen kuin kerkesin vastaamaan mitään, meidän molempien näkökenttään ilmestyi auto, jota seurasi tumma traileri.
"Nyt se tulee", innostunut Milja tökkäsi mua kevyesti, kun auto lipui yhä lähemmäs tallipihaa.
Kohta auto pysähtyi parkkipaikalle, ja sai muutamat uteliaat tallitytöt tulemaan lähemmäs tarhoilta norkoilemasta.
"Moikka tytöt!" Hanna tervehti heti autosta ulos astuessaan.
Vastasimme pirteään tervehdykseen, ja astelimme lähemmäs. Samalla pelkääjänpuoleinen ovi aukesi, ja arviolta Miljan ikäinen tyttö hypähti ulos paahtavalle tallipihalle. Blondi loi ehkä hitusen ylimielisen katseen meille, ja tuli Hannan viereen seisomaan. Tosta tytöstä sai heti jotenkin pahat vibat, enkä edes tiennyt kuka se oli.
"Mun tytär Annika tuli mukaan, niin saa vielä hyvästellä Veekun. Annika on siis pääasiallisesti treenannut ja kisannut sen kanssa, mutta lähtee nyt kesäks vaihto-oppilaaks. Siks me Veekku ylläpitoon tarjottiinkin", Hanna selitti hymyillen, mutta hänen jälkikasvultaan ei hymyä herunut.
"Aa okei", mä nyökkäsin huomaten Annikan katselevan tallipihaa arvioivasti.
"Mutta joo, pitäis varmaan ottaa Veekku pois ennen kuin se hermostuu", Hanna totesi lähtien avaamaan trailerin takaluukkua.
Annika sen sijaan pujahti sanaakaan sanomatta trailerin sisälle irrottamaan tammaa. Ilmeisesti me ei siis saatu Miljan kanssa osaa eikä arpaa tähän toimenpiteeseen. Vaihdoimmekin tietäväisen katseen keskenämme - totta kai sellaisella tilalla, mistä Veekku tuli, oli pakko olla ainakin yksi mean girl.
Trailerin lastaussillalta alkoi kuulua kolinaa, ja kävelin lähemmäs katsomaan Miljan seuratessa. Kimo takamus peruutti vauhdikkaasti maankamaralle, ja Hanna varmisti ettei tamma ottanut harha-askelia. Pian Veekku seisoi Yläkokon tallipihalla kaikessa kauneudessaan. Se silmäili ympärilleen sieraimet suurina ja päästi muutaman jännittyneen korahduksen. Päässä sillä oli punaiset päitset suurine pehmusteineen, ja selkään oli nakattu punainen talliloimi. Annikan käsi silitti kimoa kaulaa rauhoittelevasti, toisen käden pidellessä narusta napakasti.
"Me voidaan viedä se nyt alustavasti mun ponin karsinaan, kun se on pihalla", Milja ilmoitti.
"Selvä. Annika, annas Veekku jommalle kummalle, niin kannetaan me näitä varusteita", Hanna sanoi tytöllensä, joka tuijotti tätä takaisin varsin tympeästi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja ainakin mulle tuli tosi vaivaantunut olo.
"Annika", Hanna toisti tällä kertaa vakavempaan äänensävyyn, ja dramaattisesti huokaisten blondi ojensi narun Miljalle. Hanna ei tähän kuitenkaan huomiotaan kiinnittänyt, vaan kääntyi mun puoleeni:
"Merida, jos säkin viitsisit auttaa kantamaan. Tätä tavaraa kuitenkin on, no, aika paljon."
"Totta kai", nyökkäsin ja kävelin lähemmäs ottaakseni jotain kannettavaksi.
Hanna ei ainakaan valehdellut sanottuaan, että varusteita oli paljon. Toki me jo koeratsastettaessa nähtiin osa Veekun kamoista, mutta selkeästikin vain osa.. Muutenkin varusteet näyttivät niin kalliilta, että ihan hirvitti - pitäisi kyllä ottaa tavoitteeksi putsata ne tarpeeksi usein, ettemme kesän lopussa palauttaisi ihan eri näköisiä varusteita.
Veekku seisoi karsinan perällä korvat hörössä, seuraten käytävän toimia. Yksäripuolella oli hiljaista, kun muut yksärit olivat ulkona nauttimassa kesäisestä säästä. Iida ja Hanna vielä juttelivat joistain yksityiskohdista kun mä, Milja ja Annika seisottiin vaivaantuneesti tamman karsinan edustalla. Blondi ei edelleenkään ollut sanonut meille mitään, ja nytkin tyttö tuijotti hevostaan kaltereiden läpi. Vaikutti, että sille oli kova paikka jättää Veekku tänne.
Yllättäen Annika käänsi katseensa meidän suuntaan, "Nii minkä tasosia olittekaan?"
"Meen ratana jotain 80-90 senttiä. Mut oon kilpaillu tolla tasolla tosi pitkään, et kyllä mulla taidot riittää korkeempiinkin kun ois vaan oikee heppa. Tai mun hoitsu hyppää kyllä reilusti ton yli, mut se on kuitenki tuntiheppa nii sen kanssa ei pääse niin paljoo treenaamaan", Milja alkoi samantien selittää välittämättä Annikan arvioivasta katseesta.
Kun serkkuni lopetti, blondin kysyvä katse siirtyi muhun.
"Oon kisannu muutamia kertoja helppoa A:ta, mutta sanosin että oon enemmän B:n tasoa. En kyl tykkää niin kauheesti kisata."
"Aa okei. Me mentiin Veekun kanssa tällä kaudella helppoo A:ta ja metrikahtakymppiä", Annikan äänessä oli ehkä vivahdus ylpeyttä.
En tiennyt mitä vastata tohon, ja Miljan ilme viestitti samaa. Onneksi naiskaksikko sai keskustelunsa loppuun, ja Hannan ääni keskeytti hiljasuuden:
"Nonni, meidän ois varmaan aika tästä pikku hiljaa lähteä. Annika, käytsä vielä hyvästelemässä Veekun?"
Blondi nyökkäsi hiljaa, ja astui tamman karsinaan. Tuntui tyhmältä vaan seisoa ja katsoa, kun tyttö rapsutteli hevosta sen hamutessa t-paidan selkämystä tuttavallisesti takaisin. Tota se ei muuten meille tehnyt, kun oltiin sitä koeratsastamassa. Oli siis selkeätä, että tolla kaksikolla oli jonkinlainen yhteys. Ehkä Annika oli hevosille ystävällisempi, mitä ihmisille..
Oli kulunut tunti siitä, kun Saariset lähtivät tyhjän trailerin kanssa ajamaan kotitalliaan kohti. Me päätettiin Miljan kanssa antaa Veekun hetken aikaa totutella uuteen elinympäristöönsä, ja kävimme liikuttamassa omat nimikkohevosemme. Mä irtojuoksutin Kurren tyhjässä maneesissa, ja oripojalla olikin ihan kiitettävästi virtaa. Ton jälkeen se pääsi vielä tarhaan nauttimaan auringosta. Ylihuomennahan hevoset pääsisivät jo laitumille - saisipa nähdä, miten innoissaan Kurre silloin olisi.
Nyt me molemmat oltiin takaisin Venuksen tilapäisen karsinan edessä, kimon tuijottaessa meitä jännittyneesti takaisin. Tarkoituksena oli viedä tamma tuulettamaan päätään yhteen tyhjistä tarhoista.
"Haluutsä ottaa sen?" Milja kysyi ojentaen punaisen riimunarun maasta mulle.
"Okei", kohautin olkiani, "hae sä sit mun autosta se kameralaukku, pakko ottaa tästä muutama kuva."
Annoin autoni avaimet serkulleni, ja avasin sitten karsinan oven. Veekku silmäili mua huolestuneesti, mutta antoi kiinnittää narun päitsiin. Pienen maiskautuksen kannustamana tamma käveli kiltisti käytävää pitkin perässäni ulos. Pihalla kaikki olikin huippujännää, etenkin neljän tytön joukkio viereisen tarhan aidalla juttelemassa. Kyllä kimo silti ihan asiallisesti käyttäytyi, vaikka muutamia pikku sätkyjä sai. Eiköhän nekin jäisi pois, kun Veekku tottuisi Yläkokon pihapiiriin.
Suljin portin, päästin tamman vapaaksi tarhaan ja pujahdin aidan toiselle puolelle. Sivusilmällä huomasin näiden neljän tytön tuijottavan, kunnes ilmeisesti rohkein uskalsi lähestyä:
"Onkse sun oma?" lettipäinen tyttö kysyi, hänen kavereidensa seuratessa perässä lähemmäs.
"Ei, se tuli vaan kesäks mulle ja Miljalle ylläpitoon", selitin hymyillen asiallisesti joukkiolle.
"Aa, se näyttää kivalle. Tekeeks se ollenkaan tunteja? Tai ku, teillä kummiski on jo Kurre ja Noppa", sama tyttö jatkoi, enkä osannut tulkita, oliko äänessä pientä halveksuntaa.
"Öm, no siis, Veekku on aika nuori ja --"
"Se tuli vasta tänään, nii jos viittisitte antaa sille vähän rauhaa", Milja yllättäen saapui paikalle kameralaukkuni kanssa, sellainen kettuuntunut hymy kasvoillaan. Se kun kehtas olla tollanen suorasanainen, ehkä vähän ilkeäkin - mun oli jo pelkästään työni vuoksi oltava ystävällisempi, ja olihan serkkuni muutenkin räväkämpi luonteeltaan.
Aika äkkiä ne tytöt luikki kauemmas, vaikka olinkin vielä kuulevinani "milja on niin ylimielinen ja ärsyttävä" -muminaa. Punapää ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan ojensi kamerani mulle.
Veekku seisoi edelleen samalla paikalla, kuin mihin mä sen hetkeä aikaisemmin jätin. Raukka näytti miettivän, mitä sen tuli tehdä. Olihan se varmaan muutenkin aika hämillään tästä uudesta ympäristöstä, sillä mun ymmärtämäni mukaan kimo oli asunut Saaristen tilalla viimeisimmät kolme vuotta, ja nyt se oli täysin tuntemattomassa paikassa.
"Se on niin nätti", Milja huokaisi haaveksivasti, kun mä aloin räpsimään tammasta kuvia.
"Jep."
"Jokohan me huomenna voitas ratsastaa?"
"Riippuu, katotaan millä tuulella Veekku huomenna on. Sitä paitsi eiksul oo huomenna vielä koulua?" käännyin katsomaan serkkuani kulmat koholla.
"Öööö no joo, mut emmä mee. Siel on vaa joku parin tunnin turha juttu", Milja virnisti nojaten hyväntuulisesti aitaa vasten.
"Aha", pyöräytin en-niinkään-yllättyneesti silmiäni ja jatkoin kuvien ottamista. Samalla rento hiljasuus laskeutui välillemme.
Yllättäen Veekku nosti päänsä ylemmäs, tuijottaen taaksemme. Ennen kuin kerkesin reagoida, joku kietoi kätensä vyötäröni ympäri takaa. Aika äkkiä arvasin tämän 'jonkun' Lucaksi.
"Hei", hymyilin kääntäen päätäni sen verran, että näin ruskeahiuksisen kasvot.
"Moi. Toihan on ihan näppärän näkönen. Aika sporttinen torinhevoseks", poika totesi painaen nopean suudelman poskelleni.
"Jep", hymähdin jo toistamiseen parin minuutin sisään, palauttaen katseeni kimoon hevoseen.
"Et muuten usko. Joonas, se mun hyvä kaveri joka joskus kävi täällä useinkin, lupautu tulemaan joku päivä tänne. Meidän pitäis kyllä parittaa se jonkun kanssa - en nimittäin ois ikinä uskonu, et mä oisin ennen sitä jätkää vakituisessa parisuhteessa", Jäger virnisti liu'uttaen kätensä osittain paitani alle.
Pojan teko sai hymyn karkaamaan mun huulilleni:
"Oho, no sitä ei kyllä aikoihin oo näkyny."
Milja seurasi meitä tympääntynyt ilme kasvoillaan, kunnes lopulta siirtyi kauemmas aidalta:
"Okei, en jaksa kattoo teitä kahta. Meen hakee Noppaa tarhasta, jos ette parin tunnin sisään nää mua, soittakaa palokunta."
Punapää lähti lätkimään, jättäen meidät kahdestaan portille. Mä räpsin vielä muutamat kuvat Veekusta, jonka jälkeen me lähdettiin Lucaksen kanssa sen kämpille - toivottavasti serkkuni ei sitä palokuntaa tarvinnut.