Post by Iida on Jul 14, 2013 17:44:15 GMT 1
1 - 2.8.2013
Elokuun ensimmäisenä päivänä järjestettävällä vaelluksella ratsastetaan noin 5 tuntia torstaina ja 4 perjantaina. Majoitus tapahtuu Ylämäen leirintätiloissa tai sen pihalla laavussa, ötököitä pelkäävät voivat majoittua siis sisätiloihin ja ”Eräjormat” laavuun (;
Vaellukselle osallistuvat hevoset ovat mielellään suurehkoja, jotta ne jaksavat paremmin. Tallin hevoset jotka osallistuvat vaellukselle; Aada, Molla, Keikari, Visse, Kipinä, Origo, Katti (Kirinä, Vappu, Miina, Tumppu).
Vaellus on auki yksityisten omistajille, hoitajille ja vieraille.
Matkaa taitetaan enimmäkseen käynnissä ja ravissa, mutta myös pari pitkää laukkapätkää mahtuu mukaan. Matkaan lähdemme aamulla noin 11 aikaan, ja olisi hyvä jos olisitte ehtineet syödä jotain täyttävää, mutta pienen välipalan voitte käydä pyytämässä talolta (banaani, omena yms.). Matkan puolivälissä pysähdymme syömään matkaeväät, jotka saatte tallilta, ruisleipä, pillimehu, omena. Pienen lepotauon jälkeen jatketaan matkaa, kohti korkeuksia, jossa Ylämäen leirintäkeskus sijaitsee.
Arvioitu saapumisaika on noin 18.00, jolloin hoidamme hevoset ja viemme ne niille rakennettuun tarhaan ja pari vapaa ehtoista saa käydä heittämässä pari kolme kasaa heinää hevosille. Iltaruoka on noin 19.00, mitä varten iltapalaa ei tarjoilla.
Omiin peteihin saa mennä koska haluaa, mutta jonkinmoista tekemistä järjestetään 22 asti. Nuotio, tutustumisleikkejä ja jotain muuta, mitä? Ehdota ilmoittautumisen yhteydessä.
Lähdemme aamulla aamupalan jälkeen noin 10.00 ja olemme arvioidusti takaisin Yläkokossa noin 14.00.
- Osallistujiksi otetaan yksityisten omistajia, jotka voivat tulla omalla hevosella tai ottaa tallin hevosen lainaan, hoitajia, jotka voivat tulla hoitohevosillaan tai jollain muulla tallin hevosella ja ulkopuolisia, jotka voivat tuoda mukanaan oman hevosen (päivä ennen kurssia) ja majoittaa sen Yläkokkoon, joko karsinaan tai tarhaan
- -> Yläkokon tuntihevosista ne jotka tulevat mukaan vaellukselle, tuodaan laitumelta aamulla tarhoihin ja heitetään sinne heinät
- Maksu tapahtuu kirjoittamalla tai piirtämällä kuva vaelluksen jommastakummasta päivästä ja vapaaehtoisesti listaamalla vähintään 5 kappaletta, jotka kuvasivat mielestäsi vaellusta ja millä lailla.
- Osallistuaksesi sinun ilmoittautumisesta täytyy löytyä:
- -> majoitutko sisälle vai pihalle
- -> omalla hevosella(linkitä hevosen osoite, jos hevonen ei asu Yläkokossa), hoitohevosella vai jollain muulla tallin tuntihevosista (jotka listattu ylemmäs)
- -> ruoka rajoitteita
- -> pieni kuvaus itsestäsi (pituus, ulkonäkö, ratsastustaito)
vetäjänä: Iida, sisälle - Halla?
Lisbeth, sisälle, ei ruokarajoitteita - Visse
Helena, laavuun, ei ruokarajoitteita - Routa, narvan.weebly.com/ikirouta.html
Juco, laavuun, ei ruokarajoitteita - Aku, maradel.webs.com/yksityinen/AchutaRaziq.htm: MAKSANUT
Chappe, sisälle, laktoositon ruoka - Venni: MAKSANUT
Akku, sisälle, ei ruokarajoitteita? - Kipinä
Mila, laavuun, ei ruokarajoitteita - Luca, vaahterapolku.weebly.com/luca.html : MAKSANUT
perää pitää: Lucas, laavuun - Riku?
Tarinat:
torstai
Aamulla tallille oli tullut trailereissa hevosia. Hipsin niitä vastaan iloisena siitä, että tiesin niiden saapuvan Elo-vaellukselle.
- Hei, Iida, sanoin ja ojensin käteni autosta tulleelle naiselle.
- Juco, nainen vastasi hymyillen.
Nainen palasi trailerille, avasi lastausluukun ja talutti ulos komean nuoren oriin. Hieno, ajattelin.
Opastin Jucon ja Akun ensin talliin, jonne nainen jätti hevosensa ja sitten tarhoille, minne voisi myös jättää sen hetkeksi – jos halusi.
Jätin Jucon oriinsa luokse ja säntäsin laitumelle.
Kipitin kohti tuntihevosten laidunta, minkä portin reunalta nappasin käsiini riimunnarut. Lähdin ensimmäisenä kohti Visseä, sillä ruunan sai helposti kiinni ja sen jälkeen lähdin pyydystämään Vissen kanssa Kirppua, joka katsoi meitä ensin epäluuloisena, kunnes päästi meidät luokseen. Hevoset köpöttelivät kiltisti perässäni ja sainkin ne onnistuneesti ulos laitumelta talliin. Heitin niille vähän heinää, jotta saisivat jotain tekemistä karsinoihin, olin kylläkin aluksi ajatellut vieväni tarhaan, mutta saisi koko yön laitumella olo riittää.
Kuulin autonoven käyvän ja kipitin pihalle katsoakseni kuka oli tulossa. Samaan aikaan kun pääsin pihalle oli Lisbeth törmätä minuun.
- Hei, Visse on sisällä, mutta jos ehdit niin voisitko kattoa nopeasti, että kaikki sujuu hyvin tällä sen aikaa kun käyn hakemassa Rikun ja Hallan? kysyin.
- Joo totta kai, mitä mun pitää tehä? Lisbeth lupautui kiltisti.
- Jos vaan vaikka näytät paikat minne voi hevosen jättää – niinkun tarha tai karsina – ja satulahuoneen, ja vaikka kertoa, että mä oon lähteny hakeen parii hevosta ja varmaan käyn sit sisällä nopeasti hakemassa eväät ja satulalaukut.
- Okei, Lisbeth hymyili.
Hienoa, hienoa, ajattelin tuskissani kun tunsin miten rakot alkoivat kaivertua kantapäihini hiihtäessäni yksityisten laitumelle. Löysin kolme narua maasta, ja otin niistä kaksi. Hivuttauduin sähkölangan ali ja lähdin suunnistamaan kohti Rikua, jolle pitäisi luultavasti keksiä uusi lempinimi, kun talliin tuli toinenkin Riku, hah.
Riku nosti päänsä maasta ja katsoi minua suurilla silmillään, kun olin sen luona. Kiinnitin narun orin riimuun ja lähdin raahaamaan kohti Hallaa, joka oli kääntänyt takapuolensa meitä kohti. Se tekee tämän tahallaan, kirosin.
Kiersimme hieman kauempaa tamman pehvan ja lähestyimme sitten taas päätä, jolloin Halla otti Ritolat ja lähti. Ärr olis vaan helppo niin kuin Riku, ajattelin, kun lähdimme saapastelemaan Rikun kanssa Hallan perään, okei ehkei tämä tapa toimi, ajattelin.
Katoin toiveikkaana portille, jota kohti käveli Chappe ja Julle. Hihkaisin mielessäni, he voisivat auttaa, tai no he kyllä auttaisivat. Lähdin viemään Rikua portille.
- Hei, tytöt, hymyilin.
- Hei Iida, he lausuivat melkein samaan aikaan.
- Voisitteko auttaa yhdessä jutussa? kysyin, pitikö aina kun minulle oli kiire niin alkaa stressaamaan niin että kaikki epäonnistui, murehdin pääni sisällä.
- Joo totta kai, lupasi Julle, joka tarkkaili taakseni luultavasti etsi omaa ruunansa.
- Voisiko jompikumpi, viedä ensin Rikun sisälle ja sitten auttaisitte saamaan Hallan kiinni, se pirulainen ei suostu antamaan kiinni, valitin.
- Joo mä voin ottaa Rikun, lupasi Julle ja tarttui narusta, jota ojensin tälle.
- Vie se vaan sen omaan karsinaan ja tuu Chappe lähetään pyydystämään Hallaa.
Tyttö mumisi ja lähti kävelemään perässäni. Hallasta oli sitten tullut hankala… Se ei helpolla antanut kiinni ja juoksi mielellään vapaana. Selästä käsin Halla olikin sitten leppoisampi tapaus. Kiersimme molemmat erikautta ja saarroimme harmaahkon tamman kohti laitumen nurkkaa. Se yritti vielä päästä karkuun heilauttamalla päänsä korkealle ilmaan, mutta ehdin saamaan kiinni sen riimusta. Se leppyi yllättävän nopeasti ja tunki päänsä Chapen syliin ja etsi turvallaan leipää. Tyttö työnsi hevosen pään luotaan ystävällisesti ja Halla alkoi tutkia minun taskuja.
- Saitte sen kiinni? totesi Julle, joka oli kävelemässä takaisin kohti laidunta.
- Juu anto se sitten kiltisti kiinni kun oltiin saarrettu se, virnistin. – Entä Riku, eihä se temppuillu?
- Ei, ei, se oli kiltti poika.
- Hyvä.
Halla näytti jännittyneeltä ja tuntui myöskin siltä, sain sen karsinaansa ehjin nahoin ja jätin sen sinne hetkeksi. Kaivoin puhelimeni taskusta ja valitsin Lucaksen numeron. Se ehti pirahtaa noin 6 kertaa ennen kuin poika vastasi.
- Niin? Lucas kysyi.
- Sitä vaan, että oletko syönyt aamupalan jo? Ja kun tuut tännepäin niin voitko tuoda satulalaukut siitä penkiltä?
- Mmh…
- Eli?
- Joo.
- Kiva, kiitti, älä myöhästy Riku odottaa sua täällä.
-----
Istuin korkealla tai no korkealla ja korkealla, pikemminkin paksulla selällä ja vedin vyötä kireämmälle, mutta jouduin myöntämään, että Halla oli lihonut niin ettei satulakaan meinannut selkään mahtua. Karu totuus. Vilkaisin ympärilleni. Suurin osa oli jo selässä ja säätämässä vöitä. Sanna katsoi maasta hieman epäillen, ei luultavasti uskonut, että olin vetämässä vaellusta. Minä joka en voinut kesällä oikeastaan pihallekaan mennä koska siellä oli ötököitä. Hmph! No saisi nähdä että pärjäisin mainiosti. Hyttysmyrkkyäkin oli mukana.
Katsoin taivaalle löytääkseni jotain sateeseen viittaavaa. Aurinko paistoi melkein kirkkaalta taivaalta ja pari ukkospilven näköistä oli näkyvissä. Tosin ne oli vielä kaukana. Toivottavasti pysyisivätkin siellä!
- Kaikki valmista? huikkasin.
- Mun pitää saada vielä säädettyä vähän jalustimia, ähkäisi Akku, joka huomasi raippansa tippuneen.
- Mä tuun, sanoin Sanna kipittäessään tytön luokse ja nosti maahan tipahtaneen raipan.
- Kiitos, Akku sanoi hymyillen.
- Hyvä, nyt on kaikki valmista, mumisin itselleni ja lisäsin sitten ääneen: - Järjestys on, Halla, Visse, Aku, Luca, Routa, Venni, Kipinä, Nappi ja Riku.
Pyysin Hallan liikkeelle ja naiset ja Lucas muodostivat jonon perääni ja sitten lähdimmekin jo matkaan. Alas Yläkokosta vievää tietä pitkin. Aurinko lämmitti mukavasti ohuen pitkähihaiseni lävitse. Ihana ilma, aivan täydellinen. Vilkaisin taakseni, kaikki sujui näin alkumatkasta hyvin ja suurin osa näytti olevan iloisia tai hyvällä tuulella. Kuljimme rauhallista käyntiä pitkin tietä, joka meni peltojen välissä. Halla vaikutti kivan rauhalliselta ja köpötteli kiltisti ilman temppuiluja. Tuli pieni alamäki, jonka jälkeen silta. Se oli vankkaa tekoa, koska sen kautta pääsi autolla yli kohti Yläkokkoa. Vesi sen alla virtasi ja Halla höristi korviaan. Se jännittyi mutta jatkoi silti eteenpäin.
- Nyt tulee silta, minkä varmaan näettekin, koittakaa pysyä rauhallisina jos vaikka joku hevosista hermostuisi, selitin.
Halla käveli sillan ylitse kiltisti vaikkakin jännittyneenä. No, ainakin me päästiin sillan yli. Kuulin Vissen perässämme, no ei ihme se onkin rauhallinen hevonen.
- Ääh… Aku mene sen yli nyt, manasi Juco Akulle joka näytti silmän valkuaisiaan ja epäröi, mutta päätti tulla yli kun Visse ja Hallakin oli tulleet sen yli jo. Juco taputti hevostaan.
Milan hevonen Luca, ja sen perässä olevat Routa, Venni, Kipinä ja Riku tulivat rautiaan arabin johdolla yhdessä letkassa sen yli. Jees! tuuletin päässäni. Käännyimme vasemmalle ja jatkoimme matkaa ravissa, jota jatkui pitkälle. Ennen yhdelle pellolle vievää tietä laskimme käyntiin. Matka jatkui pellolle, jonne johti ensin lyhyelle polkupätkälle vievä tie, jonka jälkeen avautui upea, iso pelto. Katsoin muiden ilmeitä.
- Nyt kohos laukka vietti, sanoi Lisbeth, joka näytti puhuvan muidenkin puolesta.
- Haha, naurahdin. –Nyt jatketaan ensin lyhyt matka käyntiä minkä jälkeen voidaan nostaa laukka. Te pidätte välimatkan muihin, eikä hevosia saa päästää laukkaamaan muiden rinnalle, ratsastetaan ihan tätä reunaa pitkin ja vielä jos tapahtuu jotain niin huutakaa.
Muut nyökkäsivät ymmärrykseksi ja pyysin Hallan takasin käyntiin. Aurinko oli mennyt pilveen, mutta ilma oli vielä lämmin. Lyhensin ohjia ja tammani tuntui tajuavan tulevan laukkapätkän ja alkoi hieman polkea alleen. – Laukkaa! karjaisin ja päästin ohjasta niin, että Halla räjähti. Tamma lähti kiskomaan eteenpäin niin kovaa kun pääsi vaikka vastustelinkin sen menoja. Se ei saisi vielä käyttää kaikkea energiaansa. Kuulin takana tulevat laukan rummutukset ja naurua, muutkin taisivat nauttia vauhdista. Halla hikosi, mutta sillä ei ollut aikomustakaan hidastaa.
Näin pellon reunan lopun, jonka jälkeen meidän täytyisi kääntyä vasemmalle, missä pelto kuitenkin vielä jatkui. Hidastin Hallaa. – Raviin! huusin ja pidätin ohjasta. Hallan vauhti alkoi hiipua ja lopulta se tipahti raviin, josta hidastin vielä käyntiin. Vilkaisin taakseni ja näin paljon iloisia suita, jotka oli kääntynyt leveisiin hymyihin.
– Jatketaan matkaa käynnissä.
– Mutta entä jos alkaa sataa? kysyi Helena.
– Sitten pysähdytään nopeasti laittamaan takit päälle ja koitetaan edetä nopeasti.
Matka taittui pellon toisella puolella käynnissä ja iloista rupatusta kuului selkäni takaa. Muut juttelivat iloisesti, minun pelätessäni että sade tosiaan yllättäisi meidät, emmekä olleet kuin vasta juuri ylittäneet puolen välin. Pellon päässä jatkoimme metsään, joka näytti inhottavan pimeältä kun aurinko ei enää paistanut. Halla käveli kaula pitkänä ja katsoi tarkkaan mihin astui, koska polku oli aika lailla täynnä kantoja ja kiviä.
- Ottakaa Napin ja Rikun kanssa vähän ravia, huikkasin Jullelle ja Lucakselle, joiden hevoset olivat jääneet matkasta.
Me muuta jatkoimme rauhallista käyntiä ja Julle ja Lucas saivat meidät kiinni. Polku päättyi ja jatkoimme oikealle päin rauhallista hiekkatietä. Hetken päästä käännyimme vasemmalle, josta lähti pitkä ylämäki. Etenimme käynnissä pitkän matkan. Ensimmäinen tippa putosi niskaani ja pian sitä seurasi toinen. Ja kohta olimmekin täydessä vesisateessa. Hitto vie! ärähdin päässäni ja pysäytin Hallan. Hyppäsin selästä. En ottaisi sitä riskiä, että Halla säikähtäisi vetoketjun ääntä, kun vetäisin takin päälleni. Suurin osa oli maassa laittamassa takkejaan päällensä.
- Eväät, olemme unohtaneet syödä ne! huudahdin.
- Ei se Iida mitään, Lucas sanoi.
- Ai kuinka niin!?
- Nyt sataa, tuskin kovin moni haluaa sateessa syödä?
- Niin en mä ainakaan, sanoin keskusteluun liittynyt Helena.
- Onko sinne vielä pitkä matka? kysyi Mila.
- Ööh… ei oikeastaan, tää mäki ylös ja sitten hetki alas, semmoiseen pieneen ’kuoppaan’.
- Aa… Mila sanoi. – No kyllä mä varmaan sitten ainakin jaksan odottaa, syön mieluummin sitten paljon, kun on oikein kova nälkä.
- Joo ei se mua haittaa ettei nyt syödä, sanoi Julle, ja Chappe nyökytteli kovasti päätään.
- Aa.. No ei sitten… Ylös selkään ja jatketaan matkaa, sanoin veden kastelemana. Onneksi takki piti hyvin sadetta, tosin jalkani olivat kastuneet ratsastushousujen alta. Mitä sitten!
Nousin Hallan selkään ja jatkoimme matkaa. Ylämäkeä tuntui aina vain riittävän, kunnes pian ei enää ollut ylöspäin kiivettävää. Käänsin Hallan melko jyrkästi vasemmalle, josta jatkoimme alaspäin. Ei enää paljoa matkaa, ajattelin.
Halla liukasteli hieman, sillä sade oli kastellut kivet.
- Perillä! huudahdin, vaikka muutkin olivat jo huomanneet sen.
[/ul]
Perjantai
Aamulla paistoi aurinko niin kuin eilenkin, mutta jollain tavalla uskoin kokonaan kirkkaaseen päivään ja siihen ettei tänään sataisi. Istuin jo Hallan selässä ja tamman vieressä maassa oli Ylämäen leirikeskuksen ylläpitäjä, Vilma. Juttelimme naisen kanssa maksamisesta ja siitä että nainen sai laittaa meille sähköpostissa tilinumeron. Katsoin sivulleni ja huomasin suurimman osan jo olevan selässä ja kuunelemassa meidän keskustelua.
- No niin eiköhän jatketa kohti Yläkokkoa? kysyn ja pyydän Hallan eteenpäin.
Nousin kevyeen istuntaan ja otin hieman tukea Hallan harjasta, jota saisi leikata, sillä se alkoi jo olla hieman liian pitkä. Tunsin allani kuinka Halla sinnitteli ylöspäin. Tänä vuonna aikoisin treenata Hallan kuntoon ja kisata sillä parit kisat, suunnittelin. Mäen päällä emme kääntyneet jyrkästi oikealle, sinne mistä tulimme eilen vaan jatkoimme suoraan.
Lyhyt matka tasamaata, jonka jälkeen alkoi pitkä laskeutuminen. Ei onneksi kovinkaan jyrkkää vaan aina osittain tasannetta, josta tipahti välillä jyrkästi tai vähemmän jyrkästi alaspäin. Käännyin katsomaan että kaikki oli kunnossa – ratsastimme tänäänkin samassa järjestyksessä, koska se oli toiminut hyvin eilen.
Hallalla ei ollut vaikeuksia tulla alaspäin, paitsi että sen kaviot luiskahtivat välillä liukkaiden kivien päällä. Aurinko ei ollut ehtinyt vielä kuivattaa niitä. Käärin hihojani ylöspäin, kun aurinko alkoi polttaa niiden läpi.
- Meneekö hyvin? huudahdin, juurin kun olimme päässeet Hallan kanssa tasamaalle.
- Juu, tunnistin Lisbethin äänen.
Kun kaikki olivat päässeet tasamaalle komensin meidät raviin. Halla aloitti reippaasti ja kevensin sen ravin tahtiin. Tammalla oli onneksi mukavat askeleet keventää, eikä minulla tullut polvet kipeiksi, niin kuin useimmiten. Tai no se riippui hevosista. Kuulin hevosten kopseen takaani ja joku pärskähti välillä.
- Raviin ja pitkä ohja! karjaisin, istuin syvälle satulaan ja pidätin ohjasta.
Halla pärskähteli tyytyväisenä lyhyeen laukkapätkään ja venytti kaulaansa. Vilkaisin kelloani. Se ei ollut vielä mitään, pitää varmaan mennä jonkin sortin kiertoreitti. Kai. – Seis.
Käänsin Hallaa niin että näin kaikki ratsastajat.
- Kello ei ole oikeastaan vielä mitään, joten ratsastetaanko suoraan tallille vai mennäänkö jotenkin kiertäen? kysyin
- Paljon kello sitten on? Akku kysyi
- Puoli kakstoista, toiseen suuntaan matka onkin näköjään paljon lyhyempi kuin toiseen.
- Vasta, ihmetteli Helena.
- Mmhh…
- Voitaisko käydä hyppääs pari maastoestettä? kysyi Chappe innoissaan.
- No kai… Käykö muille? Ne ei ole korkeita ja jossain vaiheessa niitä pitäisi rakentaa lisää kun ei niitä oo ku joku 4.
- Mulle käy, huikkasi Mila.
- Joo ja mulle kans, sanoi Juco ja Helena nyökki pontevasti.
- Selvä, eli mennään sitten.
Ratsastimme hetken vielä hiekkatietä, jonka jälkeen kaarsimme oikealle. Kohti peltoa, joka tosin oli meidän käytössä ja tallattu tasaiseksi.
- Eli tullaan vaikka tässä samassa järjestyksessä ja esteistä saatte ite valita mitkä hyppäätte, seuraava on jo valmiina verkkaa vähän hevosta laukassa ja näin, sovittu?
- Sovittu, ratsastajat vastasivat kaikuna.
Käänsin Hallan voltille ja nostin ravin. Ravasin kierroksen ravia, ennen kuin nostin laukan. Halla ponkaisi iloisesti eteenpäin ja käänsin sen pian kohti ensimmäistä estettä, joka oli koivunrungosta tehty. Yksi paksu tukki, noin 40cm. Halla ylitti sen hyvällä ilmavaralla ja suuntasin sen kohti seuraavaa – risueste. Joka olikin karmivampi Hallasta ja epäröi vähän ennen kuin ponnisti sen ylitse. Kolmas okseri, koivuista tehty. Muistutti tavallaan paljon ’normaalia’ estettä. Ei paha. Viimeinen, aidan pätkä, noin 50cm. Helppo nakki!
Hidastin Hallan raviin ja sitten kokonaan pysähdyksiin.
Lisbeth ajoi Visseä eteenpäin reippaaseen laukkaan ja saikin sen tulemaan ensimmäisen esteen sopivassa vauhdissa, seuraavalle esteelle vauhti hiipui taas ja vuoroaan odottavat tytöt huusivat Lissulle kannustushuutoja.
Seuraavana Juco tuli Akulla hyvässä vauhdissa, ensimmäistä estettä. Se ylittyi hyvin ilman ongelmia. Risuestettä Aku kummasteli ja oli lähellä kieltää, mutta Juco sai Akun kuitenkin sen yli. Loput esteet menivät kuin vettä vaan, saa Juco olla ylpeä oriistaan!
Mila oli valmistellut reippaan arabinsa hyvään vauhtiin ja tulivat estettä kohti kehuttavan reippaassa laukassa. Ensimmäinen este – yli! Toiselle samaa epäröintiä, kuin muillakin ja kaksi viimeistä tuli kovassa vauhdissa ja suurella ilmavaralla.
Routa näytti hieman hankalalta ja tulikin ensimmäiselle esteelle häntä kiukkuisesti heiluen. Tokalle esteelle tuli jo enemmän vauhtia, mutta ennen kolmatta estettä nousi herran takapuoli ja Helenalta meni tasapaino hetkeksi – mutta kaikkien esteiden yli päästiin tavalla tai toisella!
Venni ja Chappe, tyttö näytti täältä katsottuna pienemmältä kuin oikeastaan oli. Venni tuli suurta laukkaa kohti ensimmäiselle esteelle, jonka yli se pääsi vaikka jalat roikkuivatkin. Sitä ei selvästikään kiinnostanut nostaa jalkojaan niin matalien esteiden ylitse.
Akulla näytti olevan hieman hankaluuksia nostaa Kirpulla laukka, ja ymmärrettäväähän se on. Kipinälle ravi on helpompaa ja kun se ei jaksa niin sitten tuntuu olevan keinot lopussa. No saihan Akku Kirpun kuitenkin sinnikkäästi laukkaan, vaikka se olikin laiskaa kaikkien esteiden välissä ja tipahti pari kertaa raville, mutta sai Akku sen kuitenkin kaikkien esteiden yli!
Nappi lähti reippaasti eteenpäin Jullen pyytäessä ja loikkasi korkealta jokaisen yli. Jullen tasapaino näytti hieman heittelevän Napin lähtiessä, joko liian kaukaa tai liian läheltä, mutta ’maaliin’ pääsi kumminkin.
Lucas oli tulossa kohti ensimmäistä estettä, mutta reunasta ja laukkasikin meidän luokse tulematta yhdenkään esteen yli. Mikäköhän pojalle tuli? No painostaisin sitä vasta kotona, en näin naisten edessä. Poika tulikin luoksemme naama punaisena ja olin varma että näin sen käsien tärisevän ihan pikkuisen. Mitäköhän Riku oli tehnyt silloin kun me emme olleet katsoneet.
Loin Lucakseen kummastuneen katseen ja poika vastasi siihen hieman kiukkuisen näköisenä.
- No niin, te kaikkihan tulitte hyvin, kehuin. Palataan tonne tielle ja voidaan ottaa vielä yksi laukkapätkä ennen kuin olemme jo melkein Yläkokossa.
Ravasimme takaisin tielle ja jatkoimme hetken kevyttä ravia. – Laukka! huusin, istuin harjoitusraviin, tein puolipidätteen, annoin laukkapohkeet ja niin Halla ponkaisi kovaan laukkaan. Vissen kuulin heti perässämme. Nousin kevyeen istuntaan ja annoin Hallan laukata niin kovaa, kuin mieli teki. Yritin silti pitää sen kuulolla, jotta saisin pidätettyä ja hidastettua vielä raviin.
Päättelin matkaa olevan vielä lyhyt pätkä, joten laskin raviin. Muut tekivät samoin sillä, en enää kuullut kovaa kuminaa. Kevensin lyhyen pätkän ja ilmoitin, että nyt lasketaan raviin.
Loppu matka sujui laiskassa käynnissä ja pian olimmekin jo Yläkokon pihassa ja Sanna oli meitä ottamassa vastaan. Nainen nosti kameran eteensä, odotti ja sääti kameraa hetken ennen kuin otti kuvan!
