Post by Salome on Apr 3, 2016 22:43:53 GMT 1
Hevoseton on huoleton.
Äiti heivasi minut autolla tallipihaan, josta lähdin kävelemään ensin siirtotalliin. Liikuttaisin Humun ensiksi. Vastaan tuli Merida, joka hehkutti kuinka kivasti heillä Jemmun kanssa menee.
“Siistii hei”, kommentoin ja jatkoin matkaani ponin luo.
Avasin siirtotalliin vievän oven ja käpöttelin karsinalle. Pilkullinen shetlanninponi seisoskeli karsinassa söpönä.
“Hei ihanuus”, naurahdin ja kipsin hakemaan päitsiä. Palasin uudestaan karsinalle ja pujahdin tällä kertaa sisälle.
“Mitä kuuluu? Oliko päiväunet kesken?”
Pujotin päitset ruunan päähän. Se lepuutti silmiään ja lörpötti alahuultaan, kun rapsutin sitä säästä.
“Tuuhan”, kehotin astumaan sitä eteenpäin.
Harjapakin nappasin karsinan edustalta. Aloittelin puunaamaan ponskin karvan eka kevyesti. Sitten suhautin jouhen selvitysainetta ja jatkoin harjan selvittämisellä. Mieleni täyttivät mustat ajatukset illasta. Humu vietäisiin pois. Ei mulla taitais olla aikaa sille, nyt kun Bettinaakin kasvaa. Ja huoh, senkin myymistä mun oli pohdittava. Biancan patitkin huolettivat. Yhtäkkiä musta tuntui että seinät kaatuis päälle, kun oli niin paljon ikäviä ajatuksia.
“Kunpa elämä olis helpompaa”, huokaisin samalla sivellen pilkullista kaulaa.
Suunnistimme Humpan kanssa metsäpoluille. Käännyimme yläkokon jälkeen siis metsään ja Humu kulki tyytyväisenä korvat hörössä. Annoin löysät ohjat, jotta se saisi venytellä kaulaansa. Loskainen pohja loiskahteli ponin kavioiden alla. Metsässä oli hauska ratsastaa yksin, koska silloin unohtui aina murheet ja kaikki. Istuskelin vain rauhassa satulassa ja myötäilin liikkeitä. Käännyimme seuraavalle polulle, jonka pohja oli vähiten mutaisin. Se oli niin hyvä, että otimmepa sitten pienen ravipätkän. Ruuna askelsi reippaasti innolla eteenpäin. Leveä hymy piirtyi kasvoilleni kevennellessäni metsässä. Polun levetessä tutuksi hiekkatieksi nousin kevyeen istuntaan ja kannustin ponin laukkaan. Humu pyrähti innoissaan kiitolaukkaan. Rynnistimme kovaa kyytiä tukka hulmuten. Pikkuponin jalat tikittivät maata vasten. Pohjakin jousti hyvin. Hetki oli ihana. Humu ei tiennyt mitään tulevasta,vaan nautti juoksemisesta täysin siemauksin. Pärskähdellen hidastimme käyntiin.
Tunteroisen kuluttua palasimme metsästä. Iida muistutti, että minun olisi pitänyt kertoa mihin olin menossa ja mihin aikaan olin tulossa.
“Sori en mä muistanu ku mulla on ollu niin paljo ajattelemista.”
“No, ei se mitään. Muistathan ensikerralla.”
Laskeuduin selästä siirtotallin edessä ja talutin ponskin perässäni sisälle. Riisuin siltä varusteet ja kieputin pintelit kylmäpakkauksien päälle. Hain kevyen fleece-loimen ja pistin sen ponille. Vartin odottelin ja otin sitten kylmät pois. Värkkäsin pintelipatjojen kanssa, ponin kuoputtaessa etujalkojaan.
“Älä!” kielsin sitä.
Pienellä kiellolla ei kuitenkaan ollut vaikutusta. Tungin sen eteen heinää, jotta se keskittyisi syömään ja minä saisin värkättyä patjat jalkoihin. Kävin viemässä sen tarhaan, jonne se saisi jäädä iltaan saakka.
Bianca odotteli karsinassa kärsimättömästi. Se kolisutti ovea. En ollut päästänyt sitä tarhaan, koska olin valmiiksi päättänyt liikuttaa sen Humun jälkeen. Ajattelin käydä sen kanssa maastoesteillä. Olin käynyt etukäteen kurkistamassa ja tarkistamassa pohjan, joka oli aika hyvä hyppäämiseen.
“Esteet on sijoitettu sen verran hyvälle paikalle, että pohja pysyy ihan hyvänä. Muista varoa niitä paria kurvia, ne on sen verran niljakkaita”, Iida oli selittänyt.
Hain harjapakin ja aloin päällisinpuolin puhdistamaan ponia. Karva oli aika puhdas, sillä eihän se ollutkaan päässyt tarhaan itseään likaamaan. Kaviotkin putsattuani hain varusteet. Laitoin jännesuojat jalkoihin, selkään estepenkki, joka oli ollut varmaan pari kuukautta pölyttymässä. Suitsia laittaessani tajusin vasta tsekata palleroiden tilanteen. Kurkkasin etu- ja takajalkojen väliin, enkä erottanut kummemmin turvotusta, aristusta tai värin ja koon muutoksia. Se minkä eläinlääkäri viimeksi oli hirttänyt ei enää ollut.
Bianca seisoskeli tallipihassa rauhallisena auringossa paistatellen, kun nousin selkään. Taputin russin kaulaa saatuani kaiken järjestykseen. Annoin merkin liikkeelle lähtöön. Bianca pärskähti ja alkoi askeltamaan pyynnöstäni kohti metsiä. Suoristin istuntani ja ohjasin ponia oikeaan suuntaan. Käveltyämme Yläkokon taakse, ylitimme piskuisen ojan, jonka jälkeen siirryimme lenkkipolulle. Tamma tiesi minne polku loppujen lopuksi johtaisi, (Maastoesteille) joten se kulki korvat hörössä eteenpäinpyrkien.
Puiden katveessa otimme siirtymisiä käynnissä ja ravissa. Russi olisi mieluusti juossut lujempaa. Sen vuoksi se oli ajoittain kova kädelle ja heitteli päätään vauhdin hidastuessa.
“Anteeks nyt vaan, mut sun pitää myös mennä käyntiä. Maastoesteillä voidaan kyllä mennä vähän kovempaa tai pellolla purkaa eniten energiaa.”
Jatkoimme tien haarautuessa kahdeksi vasemmalle. Ravasimme taas polkua pitkin, kun pohja oli ihan hyvä.
Ensimmäiset maastoesteet ilmestyivät esiin metsikön kätköistä. Myös tie leveni, joten saatoin voltata rauhoittaakseni ponia. Puunrungoista kasattu pieni este suorastaan kutsui hyppäämistä. Pyöräytin vielä yhden voltin ja tunsin kuinka tuntuma melkein hälveni käsistäni. Otin läpi pari puolipidätettä, hölläsin ohjia ja kehotin ponin laukkaan. Bianca yritti riuhtaista käsistäni ohjat, mutta koska se ei voinut, se tyytyi vain luimistamaan ja ravistelemaan päätään. Laskin askeleet ennen estettä ja mukauduin hyppyyn. Sekunnin murto-osan aikana olimme jo laskeutuneet esteen toiselle puolelle. Huokaisin helpotuksesta, kun tiukka kurvi sujui hyvässä tasapainossa. Laukkasimme tasaista tahtia, jonka jälkeen loikkasimme laudoista kootun esteen ylitse. Kuva Bianca päristeli tyytyväisenä ja siirtyi sarjalle. Hyppäsimme sarjan jälkeen vielä kaksi estettä, ennen kuin käännyimme tielle, joka johti pellolle. Pellolla revittelimme pariin otteeseen. Tiedostin kuitenkin ettei ponia saisi rasittaa liikaa, joten siirsin raukean ratsuni käyntiin.
Laitettuani Biancan tarhaan pikaisen harjauksen, huolellisen jalkojen tarkistuksen ja varusteiden pois riisumisen jälkeen vein tamman tarhaan Bettiinan ja Accen seuraksi. Olin lähdössä satulahuoneesta hakemaan Bettiinalle riimunnarua, sain puhelimeeni viestin.
“Olemme siellä 5 minuutin sisään t. Mervi”
Minua kylmäsi ja pieni pettymyksenkin tunne nousi pintaan. Pyörähdin ympäri ja lähdin hölkkäämään siirtotalliin. Olin kompastua ovenkynnykseen, joka tuli kiireessä odottamatta vastaan. Varpaani kolahti samalla ja pari vittua helisi ilmoille. Rynnistin Humun karsinalle silittelemään sitä. Kuulin auton ajavan pihaan. Pieni kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhin sen hihansuuhuni. Laitoin Humulle riimun ja lähdin taluttamaan sitä ulos.
Autosta oli tullut ulos Mervi ja hänen poikansa Joel.
“Hei otetaas se nyt sisään”, Mervi ilmoitti ja kävi laskemassa trailerin rampin alas.
“Laitetaan ensin Humu ja sitten haetaan sen tavarat.” Mervi tuli nappaamaan ponin narun minulta. Jäin paikalleni seisomaan ja katsomaan, kun pieni poni laittoi kovasti vastaan aikuiselle naiselle.
“Tulehan nyt hölmö”, Mervi yritti, mutta Humu oli jumittanu kaikki jalkansa kiinni maahan. “Joel hae autosta köysi.”
Käppipäinen poika hilppaisi autosta naruvyyhdin ja kiikutti sen äidilleen. Molemmat ottivat köyden päistä kiinni ja siirtyivät eri puolille traileria.
“Vedä vain”, Mervi kehotti. Kuva
Humu pelästyi kun köysi painoi sen peppua ja hypähti eteenpäin. Köysi painoi jälleen vaivihkaa sen takamusta. Ruuna ei kuitenkaan tällä kertaa säikähtänyt, vaan käänsi päätään katsoen silmänvalkuaiset vilkkuen ympärilleen.
“Menehän sinä Salome joutilaana hakemaan sen tavarat.”
Käännyin ympäri ja kuulin kun kaksikko mutisi keskenään.
Keräsin pilkkuponin varusteet ja tilpehöörit kasseihin ja lähdin sitten kantamaan niitä autolle. Mervi ja Joel olivat saaneet Humun autoon. Ojensin kassit naiselle, joka sitten astui sisään autoon ja lähti pihasta. Jäin hämmentyneenä seisomaan tienposkeen.
“Eikai tässä enää mitään”, huokaisin itsekseni ja lähdin hakemaan sitä Bettiinan riimunnarua.
Haikein ja sekavin mielin menin Bettiinaa juoksuttamaan maneesiin. 11 kuukautinen varsa kirmasi onnessaan ympäri hiekka-allasta. Välillä kurveissa se tuntui ikäänkuin kaatuvan sisällepäin. Katselin sen menoa mietiskellen. Se oli niin hieno. Taas kysymys. Pitäisinkö sen itselläni? En ollut varma. Riehakka varsa oli jo rauhoittuneempi ja pääsin kosketuksiin sen kanssa. Kuva Rapsuttelin ja annoin sen haistella taskujani. Kokeilin lähtisikö se seuraamaan, jos kävelisin. Oi kyllä! Pikkuponi käveli vähän matkaa taaempana perässäni. Testasin hölkätä, mutta vilkaistessani olkani yli, näin Bettiinan rapsuttelemassa itseään. Äh, enhän mä saisi siltä kuitenkaan liikoja vaatia. Pääasia että molemmilla olisi mukavaa ja elettäisiin hetkessä. Ei sitä koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
// Voi eikä kuinka surulliselta humu näyttää tossa kuvassa, missä joel ja mervi tunkevat sitä autoon, mutta tosiaan yks huoli sulla vähemmän hoidettavana. Toi maastolenkki kuulosti kyllä ihanalta, mul olis kyllä vierähtyänyt kyynel tietäessäni sen olevan luultavasti viimeisiä kertoja sen selässä, mutta onneks vastapainoksi pääsit päristelemään bian kanssa maastoesteille! Woop woop. Varmasti virkisti bian mieltä päästä kovaa laukkaamaan ja hyppäämään. Bettiina on kyllä makee poni, ja niin kivan luonteinen myt kun se jo tottelee hyvin ihmistä ja on tottunut meihin kaikkiin! Sitä ei tosiaan ikin tiiä mitä tulee tapahtuun, joten odottele vain innolla. Kyllä se elämä siitä vielä helpottuuu hetkiseksi ainakin (habaemoji) 19v€ -iida