#2 - Jotain ratsastuksen tapaista
Katoin kun poniruunani läskeili laitumella. Se söi sulassa sovussa muiden laitsalla olevien hevosten kanssa, mut ku Iida oli aamulla ponin käyny aitaukseen heittämässä, oli kellossa ollut aivan eri ääni. Biitti oli kuulemma juossu ainakin tunnin täyttä häkää. No jos se oli kerran saanu energiaansa purettua, niin ehkä se ei olis nii villi tämänpäiväisen ratsastuksen aikana. Niin, mä aattelin siis vähän käydä ratsastamassa ponilla, et se ei pääse läskistymään laidunkauden aikana. Elokuussa ois sit aika kiva homma saada poni treenikuntoon, jos kiloja on tullut lisää kilo jos toinenkin...
Oli iltapäivä ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kentällä ei näyttänyt olevan porukkaa, joten toivon mukaan mä pääsin sinne ratsastamaan. Biitti oli ollu nyt ulkona muutaman tunnin, siispä mä koin, että sen on jo aika tehdä jotain muutakin kuin syödä. Otin oranssin riimun mun olkapäältä roikkumasta ja kävelin ponin luo, joka väänsi korvansa luimuun heti kun näki minun tulevan sen luo riimun kanssa.
"Sait laiskotella koko eilisen päivän, nyt sä joudut hommiin", mä sanoin ponille. Se näytti vielä kaksin verroin tympääntynemmältä, kun talutin sitä kohti tallia. Ruuna heitteli välillä päätään ja kiemurteli mitä ihmeellisemmin, mutta ihan hyvin talutusreissu meni parin komennuksen voimin.
Laitoin Biitin tottuneesti kiinni käytävälle molemmin puolin. Enää poni ei protestoinut vaan tyytyi kohtaloonsa. Vaikka talliympäristössä hääri aika runsain määrin kärpäsiä ja muita ötököitä, Biitti sai olla rauhassa Mestyn varusteesta ostamani hyönteismyrkyn ansiosta. Mun korvassa pörisi välillä joku otus, mut ei se kuolemanvakavaa ollut. Vetelin Biitin valkeaa karvaa reippain vedoin, sillä välin kun ruuna yritti keksiä itselleen tekemistä. Jouduin välillä nykäisemään riimunnarun pois sen suusta, kun se päätti alkaa nakertamaan sitä. Riimunnarut olivat kivasti hampaiden jälkien peitossa. Tästä syystä Biitille täytyi ostaa uusia naruja harva se päivä. Toivoin sen joskus oppivan pois tuosta tavasta.
Puhdistin kaviot ja vein sit harjapakin paikoilleen. Otin Biitin tummanruskean estesatulan käsivarsilleni ja kiikutin sen ruunan luo. Satulanlaitossa ei ilmennyt ongelmia, joten nopeasti mä hain suitset ja sain nekin laitettua ponille. Biitti mutusteli kuolaimiaan ja odotti jo kentälle pääsyä. Laitoin kypärän päähän ja niin me sitten lähdimme kohti Yläkokon kenttää.
Mut kentällä olikin joku tyyppi hevosensa kanssa. Hetken mä mietin jo maneesiin menoa, mut en mä niin nössö olis, et pakenisin heti ensimmäistä vastaan tulevaa uutta ihmistä. Mä talutin Biitin kentän portille ja huikkasin tytölle, et olisko se hirveetä jos me tultais Biitin kans niitten seuraks.
"Ei tietenkään haittaa, enhän mä tätä kenttää omista", mustatukkainen tyttö sanoi pienesti naurahtaen. Tunnistin tytön ratsun suokiks ja ne oli just ottamassa alkukäyntejä ja -raveja.
"Oon muuten Merida", tyttö esittäytyi ja tajusin itsekin esittäytyä samalla, kun kipitin reippaasti Biitin kans kentän keskelle ja kiristin satulavyön. Sain sen muutaman reiän kireämmälle ja sit ponnistin satulaan. Jalustimet oli ihan hyvän mittaiset, joten nappasin ruunan ohjat käsiini ja patistin ponin uralle. Oikeestaan mun ei pitäny ku vähän hipasta ponin kylkiä, niin se oli jo reippaassa käynnissä uralla. Se oli energisissä hevosissa hyvä puoli - ei ainakaan tarvinnu kahdesti käskeä.
Nopeesti mä aloin ottaa välillä ravipätkiä, eihän kukaan jaksa kauaa pelkkää käyntiä pakertaa. Biitti ei tuntunu mitenkään kovin ihanalta ratsulta, se tuntu kokoajan juoksevan pakoon mun apuja. En ollu vähään aikaan ratsastanu ponilla ja viimesimmät kerrat oli ollu lähinnä maastossa köpöttelyä. Jo pelkän voltin ratsastaminen tuntui olevan Biitille vuosisadan vaikein tehtävä. Mä vilkaisin Meridaa, joka oli saanu ratsunsa kulkemaan kevyesti, hienosti itseään kantaen. Mun alla oli vaan sähläävä poni, joka teki ties mitä kiemurauria silloin, kun olisi pitänyt tehdä voltti...
En muistanutkaan kuinka työläs poni Biitti oli ratsastaa, jos sen halus oikeesti saada menemään hyvin eikä vaan köpöttelemään. Mä tein runsaasti siirtymisiä ja pidin Biitin kokoajan kiireisenä, et sille ei jääny aikaa temppuiluun. Jopa pitkäveteiseksi käyneen ravityöskentelyn jälkeen mä nostin laukan ja yritin asettaa ponia pääty-ympyrällä. Biitin laukka ei ollu semmosta tasaisen rytmikästä ja siistiä, vaan siinäkin poni sähläsi ja jalat menivät ties missä. Tää ratsastus ei tuntunu yhtään ottavan tuulta alleen, mut en mä silti luovuttanu. Onneks mä olin ilmottanu mut ja Biitin yhdelle ratsastustunnille, jonka aikana mä toivottavasti saisin Biitin kulkemaan paremmin kuin nyt.
Kyl meillä oli pari hyvääkin pätkää. Kun mä sain laukan toimimaan, päätin ottaa pari kierrosta ihan vaan uraa pitkin. Sit mä otin loppukäynnit.
"Hieno hevonen sulla", kehaisin Meridan ratsua, joka oli myös hidastanut käyntiin.
"Kiitti. Sen nimi on Jemmu", tyttö sanoi taputtaen hevostaan.
Mäkin taputin Biittiä, vaik se ei ollu toiminu ihan niin hyvin ku oisin halunnu, mut oikeestaan mä tiesin et ei se tämmösellä perus höntsäilytunnilla jaksaiskaan keskittyä. Jos tää ois ollu estetunti, asia ois ollu ihan eri. Sen takia mulla oli tän adhd-kakaran suhteen jotain toivoa - vauhdikkuudesta pystyi nimittäin olemaan hyötyäkin. Kun me oltiin kävelty hetken aikaa, oli aika jalkautua ja viedä poni hoidon jälkeen takaisin laitsalle lepäämään.
// Biitti on tosiaan tuntunut sopeutuvan nopeasti muiden ruunien ja orin joukkoon eikä se enää juurikaan juoksentele laitsalla vaan syöpöttelee päivät pitkät, paitsi jos jotain heppaa tullaan hakemaan niin se lähtee kauemmas apajille. ei kai ensimmäinen ratsastus uudessa paikkaa voi ikinä sujua kauheen hyvin kun on hepalle uusi ympäristö muutenkin, mutta eihän se nyt kauheesti pelleillyt. Tekee teille hyvää päästä kentälle treenailemaan onhan se eri kun mitä maastossa jumputtelu. Hyvähyvä et rohkeesti menit kentälle vaikka merida sielä olikin, ei kai sitä porukkaan pääse ellei mee ja tutustu;) 15v€ -Iida