Nopan päiväkirja

[Milja]

Nobal & Milja Kajankoski

Noppa on Ruotsista aktiivisesta kisakäytöstä tullut risteytysponi, joka on ollut 18. kesäkuuta lähtien Miljan omistuksessa. Parivaljakon tavoitteena on päästä ajan kanssa kisaamaan yli metrin luokkia, sekä mahdollisesti startata maastoesteiden parissa. Miljan ja Nopan yhteinen motto on mitä luultavammin se, että mitä enemmän vauhtia ja vaaratilanteita, sitä kivempaa!

♥ tästä Nopan sivuille

---

[Milja]

Älä anna ensivaikutelman hämätä
sunnuntai 18.6.2017

"Miten voi yksi poni tarvita noin paljon tavaraa?" Oona huokaisi vilkaistessaan autonsa peilistä takapenkille, missä Merida istui ahtaasti, ympärillään pinkkejä varusteita.
"Ei tossa nyt nii paljoo oo. Sitä paitsi, me ollaan ens viikolla menossa Merrun kaa hevoskauppaan kattoo lisää tavaroita", paljastin suuri hymy kasvoilla.
"Merida, miten säkin alennuit tälläseen?" tätimme pudisteli päätään, mut kuitenkin ihan huumorimielessä. Veikkaisin.
"No siis meen lähinnä vaa seuraks ja nii, vahtii totta kai rahankäyttöä. Mut mun pitää kyl katella Kurrelle myös uusia päitsiä kun se tais onnistua hävittämään yhdet jonnekin laitsalle", mustahiuksinen selitti ikkunasta ulos katellen.
"Hyvinkö teillä sen Kurren kanssa on mennyt?"
"Siis joo, se on osottautunu älyttömän..."
Ton pidemmälle en serkkuni hehkutusta jaksanut kuunnella, sillä para-aikaa mun mielessä rakentu ihan omat pilvilinnat. Siellä se otus nyt oli, trailerissa menossa kohti Yläkokkoa. Lähtö onnistui tosi hyvin - tamma meni kiltisti koppiin ja ostopaperit saatiin täytettyä nopeasti. Merida ja Oona tosin valitti kantomäärästä jonka autoon raahasivat, mutta mä en antanut niiden pilata mun momenttia. Mä olin juuri ostanut ponin, joka vaikutti kuta kuinkin täydelliseltä. Ääneen en kyllä uskaltaisi sanoa tota, tai hommat lähtis varmaan suorinta tietä alamäkeen.
"Paljonko kello on?" kysyin haaveista herättyäni.
"Puol viis", Merida vastas vilkaistuaan ajan puhelimestaan.
Noin viiden minuutin päästä me jo saavuttais Yläkokkoon ja neiti pääsisi tutustumaan uuteen kotiinsa. Mulla oli vaan jotenkin niin epärealistinen olo sen suhteen, että nyt mulla oli sitten taas oma poni. Raldon lähdöstä ei ollut edes kauaa, mutta mulla oli suunnitelmat ja toiveet jo kaukana edessäpäin.

Oonaroosa parkkeerasi huolellisesti tallin pihaan, ja moottorin sammuttua mä hyppäsin autosta ulos. Vatsassa kihelmöi trailerille kävellessäni. Sieltä kantautuikin jo hermostunutta korskuntaa, vaikka matkan ajan tamma oli kyllä nätisti matkustanut.
"Mä käyn ettimässä Iidan ja sanon että te tulitte nyt", Merida ilmoitti ja lähti nopeasti pois.
Vähän epäilyttävänkin nopeasti, ei varmaan halunnut vain jäädä taas kanto-orjakseni.
"Jos mä avaan ton takaluukun nii peruuta sä vaikka se ulos?" täti ehdotti tyhmästi vaikka mä olin jo kerennyt mennä irroittamaan narua puomista.
Hymy leveni entisestään päästessäni karvaisen otuksen luo. Se säpsähti pienesti tuloani ja käänteli sitten korviaan taaksepäin, missä Oona parhaillaan laski takaluukkua. Nopeasti nykäisin vetosolmun auki ja pujahdin korskahtelevan neidon vierelle.
"Mä peruutan tän nyt!" ilmoitin kietaistuani narun varulta turvan ympäri.
Tuuppasin tammaa pienesti ja se lähti peruuttamaan siltaa kaviot kopisten. Kohta poni oli kaikessa kauneudessaan siinä, Yläkokon pihalla ekaa kertaa. Ja mun sydän meinas ehkä pakahtua onnesta. Tältäkö sen kuulus tuntua, kun saa oman hevosen? Raldon kanssa oli pikkasen erilaiset fiilikset. Työnsin kuitenkin ajatukset tummasta hevosesta tähän otukseen, joka käänteli päätään puolelta toiselle korvat hörössä niin suloisena, etten voinut kun palahtua ylpeydestä.
"Et oo tosissas?" Nelly ilmestyi yhtäkkiä pihalle nurkan takaa, suu auki meitä tuijottaen.
Ennen kuin kerkesin vaatimaan selvennystä, brunette jatkoi:
"Siis, sä sanoit että se sun uus ei oo Alma? Siis apua, varmaan hankit sen takas!"
"Milja mä vien näitä talliin", Oona huikkasi väliin ja alkoi kantaa pinkkejä varusteita yksäripuolta kohti.
Tämän huomatessaan Nellyn leuat tipahti ehkä vielä muutaman sentin alemmas, joten en voinut kun nauraa tilanteelle.
"Tää ei oo Alma", aloitin huvittuneena ja Nellyn näyttäessä edelleen pelkältä kysymysmerkiltä jatkoin:
"Tällä toki on sama isä kun Almalla, mikä selittää samannäköisyyden. Mut hei, tää on sporttisempi rakenteeltaan, onhan tän äiti joku ratsuponi. Plus miten et voinu huomata näitä tän silmiä!" hehkutin katsoen itsekin vielä kertaalleen herasilmiin.
"Aa okei, nyt alkaa ehkä vähän selvetä.. Mut ihanko tarkotuksella hankit tälläsen Alma kakkosen?" Nelly kysyi Meridan ilmestyessä paikalle mukanaan Topi, jonka se oli jostain käynyt hakemassa. Liekkö tummatukka kävi koko Iidaa etsimässä.
"Milja vuokras tota joskus muutama vuosi sitten Ruotsissa ennen tänne Suomeen tuloa", Merida kerkesi selventämään ennen mua.
"Jep. Joten voitteko kuvitella kun näin tän ponin myynti-ilmotuksen? Tällä on sama isä kun Almalla ja lisäksi tää poni on mulle ennestään tuttu! Tosin en mä tätä sillon vuokrannut kun jonkun pari kuukautta, mut kuitenkin.. Kaiken päälle enhän mä tän ulkonäköä voinu vastustaa. Ette tekään olis voinu, jos mun tilanteessa olisitte ollu!"

"Milja tuu auttamaan, sun ponin nää kamppeet on!" kuului Meridan turhautunut kitinä jostain varustehuoneesta.
Seurasin karsinan kaltereiden takaa, kuinka mun uusi, ikioma poni käveli karsinaa ympäri nurkkia tutkien.
"Milja! Oikeesti!" serkkuni toisti jolloin huokaisten lähdin ääntä kohti:
"Joo joo."
Astuin varustehuoneeseen, missä tosiaan oli pieni katastrofi meneillään. Pinkkejä varusteita siellä täällä, enkä ollut varma miten mahduttaa kaikki omille paikoilleen. Pitäis myös kattoa ettei tavarat menis sekaisin Possun omien kanssa.
"Almalla oli enemmän kampetta kun tässä on nyt, eli kyllä nää jonnekin mahtuu. Ehkä joku on vaa pölliny munkin tilaa nyt, kun en Raldon kanssa sitä nii paljon tarvinnu", kohautin olkiani ja aloin tunkea varusteita omille paikoilleen.
"En ainakaan mä", Topi nosti kätensä puolustelevasti ylös seuratessaan meidän luultavasti naurettavan näköistä touhua.
"Hei kunhan jonnekin tungetaan! Mä en jaksa nyt tapella näitten kaa, järjestelen ne kyllä paremmin sitte... Joskus", virnistin laittaen martingaalin samaan naulaan suitsien kanssa.
"Okei eli ei koskaan", Merida kohotti toista kulmaansa mut ei sentään alkanut mäkättää kun karkasin takaisin talliin tammaa katsomaan.
Samalla tallin ovi kävi ja Miro talutti sisälle talliin Terran. Pilkukas ilmestyi kaltereiden taakse hörisemään, muttei saanut yhtä lämmintä vastaanottoa lajitoveriltaan.
"Oho, uus asukas. Kukas tää on?" Miro kysyi saatuaan omansa karsinaan.
"Nobal. Eli tutummin ihan vaan Noppa", hymyilin seuraten kun risteytysponi vilkuili uteliaana käytävälle.
"Vissiin sun oma?"
Nyökkäsin ja olin aikeissa kertoa enemmänkin, kun Iida ilmestyi sisälle talliin Lucas takanaan.
"Kato perkele, ihan ku Alma!" Jäger heti vitsin väänsi, jolle vain pyöräytin silmiäni.
Sentään tajusi että eri poni kyseessä, tallissa varmaan noi silmät oikein heijasti.
"Noniin, täälläkös se Nobal jo onkin? Me voitas käydä läpi joitain juttuja, jos kerkeet nyt vaikka taukotupaan tulla", nainen aloitti heti sisään päästyään.
"Joo käy", nyökkäsin lähtien seuraamaan Iidaa yläkertaan.

Me käytiin aika nopea keskustelu, kun Iida oli lähdössä kaupungille jotain asioitaan hoitamaan. Sovittiin vaan että Noppa jäisi nyt ainakin alustavasti tallin pihaan tarhaamaan yksikseen, sekä talutettaessa vois kietaista narun turvan ympäri. Älkää käsittäkö väärin, mun uusi poni ei ole Alma numero kaksi, ainakaan käsiteltävyyden puolesta - ratsastaessa ehkä osittain vähän samaa vikaa.. Se entinen omistaja vain kertoi ja muistin kyllä itsekin Ruotsin ajoilta, miten tällä pilkukkaalla oli tapana ottaa ihan ilman syytä lähtöjä, kun sitä talutettiin. Mut puolustukseksi voin kertoa, että varustettaessa se on ihan kunnollinen, ei yhtään kuten puolisisaruksensa. Paitsi ehkä kiima-aikaan, mutta sitä ei lasketa. Mutta joo, sitten puhuttiin myös loimitus- ja ruokintajutuista, sekä muutamasta muusta pikku jutusta. Siinäpä se sitten oikeastaan oli. Palattaisiin asiaan jos jotain tulisi.
Nojailin Nopan karsinaan ja seurasin, kuinka pilkukas söi pientä heinäkasaa jonka sille äskettäin heitin. Taisi olla aika nopeasti kotiutuvaa sorttia, kun nyt jo söi. Tai sitten se oli vain perso eikä voinut olla syömättä. Jotenkin toi jälkimmäinen kuulosti järkevämmältä ehdotukselta. Tällä hetkellä mulla ei edes ollut kiusaantunut olo Terran karsinassa satuloivasta Mirosta, sillä olin niin hekumoitunut tästä kaviokkaasta.
Tallin ovi kävi saaden Nopan hetkeksi nostamaan päänsä, mutta pian turpa palasi heiniin.
"Hei nii käyääks me ottaa niit yhteiskuvia?" Merida kysyi kantaen olallaan kameralaukkuaan, minkä oli ilmeisesti autostaan hakenut. Oli vain tainnut poiketa matkalla lantalan lähettyvillä, hajusta päätellen.
"Ainiin, totta meiän piti ottaa niitä. Käyään vaan, saapahan Noppakin pientä käsitystä pihapiiristä", nyökkäsin vetäisten karsinan oven auki.
Nobal tuli samantien tutkimaan käteni, mutta antoi kiltisti laittaa päitset vaikkei mulla herkkuja ollutkaan. Kiinnitin narun ja laitoin ainakin sopivan kuvauspaikan etsimisen ajaksi sen turvan ympärille. Merida avasi meille tallin oven ja lähdin taluttamaan innokasta ponia ulos.
"Prrrr", kuiskuttelin katsoen ettei tamma kiirehtinyt mun edelle.
"Miten ois vaikka tossa polun lähettyvillä?" serkkuni ilmoitti vain hetken ympärille katseltuaan.
"Vaikkapa."
Talutin pörheän tamman äsken mainitulle paikalle ja käänsin sen vastakkain mun kanssa.
"Oota!" sanoin Meridan alkaessa ottaa linssinsuojusta pois.
Kaivoin iphoneni housujen takataskusta ja katsoin nopeasti etukameran avulla, etten ihan harakan perseelle näyttänyt. No, näytin oikeestaan mutten sille juuri nyt mitään voinut tehdä. Tungin siis puhelimen takaisin taskuun ja vetäisin narun turvan ympäriltä pois kuvia varten.
"Okei ala vaan ottaa", nyökkäsin ja yritin asettua risteytysponin vierelle muka edustavasti.

Noin kymmenen minuutin kuluttua homma alkoi olla pulkassa. Ei niistä kuvista varmaan kovin montaa hyvää löytyisi, sen verran levottomana Noppa kävi. Mutta voiko sitä syyttää, kun ympäristö on ihan uusi ja sitä komennetään seisomaan paikallaan kymmenen minuuttia?! Lisään vielä itsensi puolesta sen että piti yrittää näyttää hyvältä, ponilla ei tätä ongelmaa ollut kun se oli jo ihan itsestään syötävän söpö.
"Okei, eiköhän tää riitä", nyökkäsin nähtyäni muutaman vedoksen kameran näytöltä.
Lähdimme kävelemään rinnatusten kohti yksäripuolen ovea, Meridan jauhaessa jotain niistä kuvista. Tämä kuvankaunis, jonnekin satukirjaan kuuluva kohtaus loppui kuitenkin kovin lyhyeen kun Noppa päätti ihan kädestä pitäen näyttää bravuurinsa. Se hypähti eteenpäin yllättävästi ja voimalla, jolloin naru lipui vain käsistäni pois.
"Ai vittu!" älähdin tuskissani riimunarun polttaessa kivasti ihoani.
"Voi helvetti", Merida irvisti lähtien puolijuoksua persettä heittävän ponin perään, kun itse jäin puhaltelemaan käsiini joista oli mennyt osittain nahka rikki.
No, onneksi ei tarvinnut alkaa leikkiä kissaa ja hiirtä. Taisin veikata aikaisemmin tallissa oikeaan siinä, että kyseessä oli varsin perso neiti. Se pysähtyi lähelle alakenttää ja laski samantien turpansa maahan ruohoa syödäkseen, eikä edes välittänyt vaikka Merru nappasi narun päästä kiinni. Tummahiuksinen kietaisi narun turvan ympäri ja talutti luimivan ponin luokseni.
"Kävikö pahasti?"
Irvistäen näytin käsiäni joihin sattui ihan kiitettävästi eikä jälkikään kaunista ollut.
"Auts. Mitä tästä opimme - älä taluta edes lyhyttä matkaa ilman tätä nokkelaa keksintöä", serkkuni hymähti ja meinasin motata sitä kuonoon.
Ihan kun en olisi sitä itse tässä vaiheessa tajunnut?!
"Turpa kiinni", jupisin tallia kohti kävellessämme.

"Älkää oikeesti käsittäkö väärin, se on kiltti poni! Talutuksessa nyt on vaan vähän, krhm, hankaluuksia", selitin taukotuvassa Meridalle, Nellylle, Lucalle, Topille, Mirolle ja Iidalle, jotka kaikki seurasivat kun desinfioin käsieni haavoja.
"Merida saa luvan hoitaa sen, kun meillä on aamutalli", Lucas virnisteli saaden toisen Kajankosken kurtistamaan kulmiaan:
"Hei, sinä se vahvempi meistä oot! Vai?"
"Ei se nyt niin paha oo! Jos mäkin sitä pystyn käsittelemään. Jos vaan.. Sen narun muistaa ainakin näin alkuun", rykäisin tunkien tavarat takaisin ensiapulaatikkoon.
"No, hyvä puoli on se että Noppa meni vaan syömään meni eikä lähtenyt vaikka maastoon", Iida kommentoi ja nyökkäsin vähän vaivaantuneena.
"Tota joo, pitäskö meiän lähtee kohta?" ehdotin Topille ja Merrulle penkiltä ylös noustessani.
"Mennään vaan", serkkuni kohautti olkiaan ja lähti Topi perässään ovea kohti.
Laskeuduimme portaat alas talliin ja suuntasimme ovelle. Pari kerkesi jo astua ulos, mun vielä kurkatessa kerran Nopan karsinaan. Vaikka käsiä kirveli niin hemmetisti, mun kasvoille karkasi silti hymy. Mä olin oikeesti niin iloinen tästä ostopäätöksestä, vaikka tämän illan shown mukaan meidän tie ei varmaan mikään ruusuisin tulisi olemaan. Mutta tartteeko sen olla? Ja kaikkein tärkein oppi minkä Raldon kanssa taisin oppia oli se, että mä tykkäsin vauhdista ja ehkä vähän pähkähulluistakin tilanteista. Ja niitä mä varmasti tulisin tämänkin otuksen kanssa saamaan. Vaikka siinä tilanteessa ärsytti, niin nyt me oltiin jo pilkukkaan ponin kanssa yksi kokemus rikkaampia. Vaikkakin sitten kädet kipeänä.
"Tuutko?" ovea auki pitävä serkkuni kysyi ihmettelevä katse kasvoillaan.
"Joo", nyökkäsin luoden vielä viimeisen vilkaisun ovelta herasilmäiseen tammaan.

Tervetuloa Yläkokkoon, Noppa! ♥

// No siis onhan se aika todella söpö pouni... en yhtään ihmettele miks sen ostit ja mikä vielä kruunaa kaiken nii sille sopii vaaleanpunanen tosi tosi hyvin, kuten almallekin, likalle sopis kyllä kans mutta se on vähän poikamaisempi ku nää sun pilkukkaat:D Muistetaan toi naru turvan ympäri nii pysyy hallussa tarhalle ja takaisin ja ehkä, ehkä se sitten joskus on mahdollista taluttaa normaalisti narulla. Nyt se on sitten terran kanssa yöt sisällä ja päivät pihalla, laitetaan viereiseen tarhaan nii pysyy rauha maan päällä ja sitten syksyllä ku tuntsarit tulee tarhoihin niin jos noppa tulee toimeen muitten kaa niin sen vois suoriltaan laittaa ponitarhaan niin on samankokoista kaveria. Eli tervetuloa Nopalle ja sulle, koska nyt sulla on mieleinen ihanan oloinen pilkkuponi taas! 16v€ -Iida

[Milja]

Plussia ja miinuksia
tiistai 20.6.2017

Tänään oli ollu taas aamusta lähtien tosi kuuma, joten me päätettiin sijottaa tallireissu illemmalle jolloin aurinko olis jo ehkä vähän laskenu. Aamun mä olin käyttäny tehokkaasti Netflixin kattomiseen, mut viiden aikaan kävin rannalla hengaamassa tyyppien kanssa.
"Nii keitten tyyppien?" Merida kysyi vilkaisten mua auton peilistä takapenkille, kun olin selittänyt saman stoorin sillekin.
Oltiin siis tällä hetkellä menossa tallille, kello oli melkein seittämän paikkeilla - mut ainakin oltiin oltu oikeassa sen suhteen, että nyt ei tosiaan enää niin kuuma ollut. Topikin istu siis pelkääjän paikalla, mut se sentään selas puhelintaan ääneti eikä liittynyt tohon kyselykerhoon.
"No näitte lukiolaisten", vastasin tympääntyneenä kun Merru aloitti taas tollasen ärsyttävän salapoliisi-kuulustelun.
Kaiken lisäks sillä oli sellainen rasittava virne naamalla:
"Oliks Felix siellä?"
Kerkesin vain huokaisten pyöräyttää silmiäni ja olin alkamassa sanoa vastaan, kun serkkuni jatkoikin:
"Ei ku ainii, sähän olit taas sen mystoryssä. Mä oon huono ruotsissa, mut jos yhtään ymmärsin mitä siinä yhessä bikinikuvassa luki nii wou. Olikse 'kiva perse' tai jotain?"
"Ou gaad", mutisin vaivaantuneena ja kurottauduin laittamaan radion keskipaikalta astetta isommalle, jotten koko loppumatkana enää joutuisi kuuntelemaan Meridan puheita.
"Mä alan kyllä vakavasti harkita jonkun mopoauto-kortin hankintaa nii ei tarttee sun kyydillä kulkee!" huusin vielä musiikin yli ja palasin istumaan omalle paikalleni kädet puuskassa.

Tallille saavuttuamme mä menin suorinta reittiä tarhalle, missä ponini tällä hetkellä oli. Heti tamman tarhan perällä nähdessäni mulla alko lennellä perhosia vatsassa - siis näin kuvainnollisesti, ei tietenkään oikeesti. Tähän perhoslentelyyn oli kaksi syytä: ensinnäkin, muistin taas miten suloisen otuksen omistin. Toisekseen tänään kiipeäisin ekaa kertaa selkään. Tai okei, kyllähän mä Nopalla ratsastin siellä Ruotsissa muutamia kertoja sitä vuokratessani, mut se oli sellaista sekavaa uralla humputtelua. Ja siitä oli monta vuotta, eli asia ei mitenkään ollut verrattavissa tähän tilanteeseen.
Vihelsin terävästi saaden risteytysponin huomion, joka kuitenkin vastaukseksi luimisti ja käänsi päänsä poispäin. Piilotin riimunarun selkäni taakse ja lähdin pilkukasta kohti samalla höpisten turhaa:
"Mä vaan kävelen tässä nyt sun luo, sun ei tarttee lähtee juoksee karkuun. Jäät ihan kiltisti kiinni, joo hyyvä paikka siinä. Me oltas kuule menossa ratsastaa, nii en jaksas nyt juosta sun perässä, okei?"
En tiedä ymmärtiks Noppa mun puheet vai miten se pysyi niin nätisti paikoillaan. Sillä nimittäin on ollut sellaista Alma-syndroomaa tarhasta haettaessa. Vaikka ei sillä, en valita jos se onkin nyt tsempannut ja päättää tästä edes jäädä aina kiltisti kiinni. Ajatuksilleni hymähtäen kiinnitin narun päitsiin ja lähdin taluttamaan portille - tietenkin ensin narun turvan ympäri kietaistuani. Mulla oli edelleen vähän kädet hellänä sunnuntain episodin jäljiltä.
Tarhassa laiskasti tattina seissyt poni alkoi stepata vierelläni heti kun pääsimme aitauksesta ulos. Tiukensin otettani narusta ja samalla rukoilin ettei tamma edes päättäisi yrittää toistaa temppuaan. Ja kerrankin rukoilusta taisi olla jotain apua, sillä Nopan pörheilystä huolimatta me selvittiin yksäripuolelle ilman lisäongelmia. Talutin neidin suoraan karsinaan ja irrotin narun päitsistä. Noppa hörähti pienesti talliin haetulle Likalle, joka vain katsoi takaisin korvat hörössä.
"Ehkä me tullaan toimeen, vaikka jätänkin sut vapaaksi?"
Suljin karsinan oven ja lähdin hakemaan pinkkiä hoitopakkia varustehuoneesta. Topi oli siellä ilmeisesti vaihtamassa huopaa Likan satulaan ja Merida muuten vaan hengaamassa.
"Tänäänkö sit selkään meet?" Merru varmisteli vaikka sille autossa ennen sitä idioottimaista tenttausta asiasta mainitsinkin.
"Jep."
Eilen maanantaina mä kävin tallilla vaan vähän taluttelemassa Nobalia ja se kyllä on kotiutunut tosi hyvin. Ei siis pitäisi olla mitään esteitä sille, että jo tänään ratsastaisin. Plus pakko ton ponin kuntoa olisi ylläpitää, sillä uskokaa tai älkää se oli nyt suhteellisen sporttisessa kunnossa. Se oli ollut aktiivisessa kisakäytössä sillä entisellä omistajaperheellään, mut sit se tyttö oli kasvanut liian pitkäksi. Ei sitä kuitenkaan kukaan halunnut ostaa, kun se kuuleman mukaan osas olla sen verran haastava esteillä. Onneksi se vähän liian pitkäksi kasvanut tyttö kuitenkin jatkoi Nopan ratsastusta, niin nyt se oli hyvässä vireessä.
"Pitääki sit tulla kattomaan", Merida hymähti ja lisäsi:
"Tuu alakentälle ku Topi ja Likkaki menee sinne?"
Nyökkäsin vastaukseksi ottaen hoitopakin käsiini ja lähdin takaisin karsinalle harjaamaan.

Harjojen kanssa karsinaan astuessani Noppa tutki käteni, jonka jälkeen laski päänsä maahan heinää syödäkseen. Huomaamatta tuli itsekin välillä vertailtua Noppaa Almaan, sillä olihan ne silmiä ja pientä erilaisuutta rakenteessa lukuunottamatta tosi samanlaisia esimerkiksi ilmeidensä kanssa. Niimpä mä ekaksi olin ihan yllättynyt, kun en saanutkaan hampaista takamukseen mahan alta harjatessani. Muutenkin harjaus sujui kun unelma, pilkukas vain seisoskeli paikallaan ja hyvästä kohdasta rapsuttaessani venytti ylähuultaan nautinnollisesti.
"Milja, Topi alkaa kohta jo laittaa satulaa nii pitäskö sun kiriä?" Merida sanoi tullessaan nojailemaan karsinan luo.
"Mä voin kyllä tulla vähän jälkeenpäinki, ku haluan nyt rauhassa varustaa tän ja nauttia, kun ei tarvitse joko pelätä potkuja tai varoa ettei säikäytä hevosta hengiltä", hymähdin Almaan ja Raldoon verraten.
"Okei", serkkuni kohautti olkiaan ja siirtyi Likan karsinalle mun hakiessa kaviokoukun.
"Etkö ite meinaa tänää Kurren kanssa mitään tehä?" ihmettelin aloittaen putsauksen vasemmasta etujalasta.
Noppa luimisti pienesti, mutta nosti kuitenkin jalkansa kuulaisesti. Pian siirryin jo takakavion luo.
"Siis joo, käyn kävelemässä sen kaa maastossa, mut meen vasta ku Topi menee kentälle Possun kanssa nii mun ei tarttee ootella nii kauan."
"Aa joo."
Sain kaikki kaviot putsattua ja etsin pakin pohjalta pinkit pintelit. Inhosin niiden pyörittelyä, ja ilmeisesti ilmeenikin oli sen mukainen, sillä Merida ilmottautui vapaaehtoiseksi auttajaksi.
"Mistä tunnistaa true kouluratsastaja? Se tulee ilman kitinää pyörittelee pinteleitä", pudistelin päätäni järkyttyneenä, mutta kuitenkin kiitollisena tummatukkaisen avusta.
Tää kiltteys oli mulle ihan uutta, sillä nytkin jalat pysyi kiltisti maassa kun me serkkuni kanssa pistettiin kaikkiin jalkoihin pintelit. Lähdin hakemaan satulaa varustehuoneesta, kun Topi ja Likka sekä siinä plussana Merida lähtivät jo tallista kentälle. Palasin Nopan luo satula käsissäni, jolloin tamman ilme tummeni.
"Jaha, tais löytyä joku asia mistä säkään et tykkää", totesin mennen ponin vierelle.
Laskin satulan ja vaaleanpunaisen huovan rauhallisesti selkään samalla Nobalin reaktiota seuraten. Ei se käsiksi käynyt, mutta näykki pari kertaa ilmaa. Kun aloin vyötä kiristämään, potkaisi se takasellaan karsinan takaseinää, mut hei - se oli edelleen vapaana mut pysyi paikoillaan ärsyyntyneisyydestään huolimatta! Mulla oli siis yhä vakaamus siitä, että Noppa oli hyvä poni. Seuraavaksi aloin kiristää häntäremmiä, mikä sillä tuli aina ratsastaessa olla. Entisten omistajien mukaan Nopan selkään oli hankala löytää täysin täydellistä satulaa, mutta tämän häntäremmin avulla tämä melkein täydellinen pysyisi hyvässä kohtaa. Takaseinä sai ainakin kaksi lisäpotkua mun kiristäessä häntävyötä, mutta sen jälkeen taputin risteytysponin kaulaa tyytyväisenä. Hain enää suitset ja kuinkas ollakaan, kuolaimet sujahti ekalla yrittämällä suuhun. Jännittyneenä pistin itselleni kypärän päähän ja lähdin taluttamaan korvat hörössä kulkevaa neitiä alakentälle.

Topi ratsasti jo harjoitusravia Likalla vasemmassa päädyssä, joten talutin Nopan oikealle. Laskin vaaleanpunaiset jalustimet alas, kiristin vyötä kahdella reiällä ja hengitin rauhoittelevasti kerran syvään. Tästä tulis hyvä ratsastus. Varmaan. Luultavasti. Ehkä.
"Tuunko pitää sitä paikallaan?" Merida kentän portilta huudahti.
Asetin jalkani jalustimeen ja ponnistin satulaan, laskeutuen tasaisesti alas.
"Tää ei oo Alma", hengähdin taputtaen tammaa kaulalle.
Oikeasti en ollut itsekään ensin varma, pysyisikö pilkukas paikallaan. Mutta näköjään joo, eli taas yksi plussapuoli tässä kaunottaressa.
"Ei vissiinkää", Merida naurahti ja istuutui nurmikolle ratsastustamme seuraamaan.
Eka kerta kun näitä jalustinhihnoja säädin, ja tästäedes ei varmaan kovin usein tätä tarvitsisikaan tehdä kun ne olisi sopivat viime kerran jäljiltä. Ajatuksilleni hymyillen tajusin myös, että mulla oli tällä hetkellä semihyvä motivaatio ratsastukseen. Raldon kanssa kun tuntui, että meni vaikka mieluummin salille kun tuli ratsastamaan. Toisaalta mitä mä tässä vaiheessa vielä hehkutin, katottais vaan mitkä fiilikset olis tämän liikutuksen jäljiltä.
Painoin pohkeeni kevyesti ponin kylkiin, saaden reaktioksi vain korvien luiminnan. Kulmiani kurtistaen käytin pohkeita uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran, jolloin Noppa lähti laahustamaan eteenpäin.
"Mä luulin et se on säpäkämpi", serkkuni kohotti kulmiaan.
"Nä on alkukäynnit? Sitä paitsi tää on koulussa vähän hitaampi vertymään", selitin silmiäni pyöritellen.
"Aa juu."

Alkukäyntien jälkeen otin ohjastuntuman ja vaikka meno olikin hidasta, ei tamma onneksi silti ollut raskas edestä. Me sovittiin Topin kanssa ainakin hetkeksi että jaettiin kenttä kahteen pienempään osioon, jotta molemmat pystyisivät paremmin keskittymään siihen mitä teki ilman että tarvitsi väistellä toista. Serkkuni nuolukaveri (mun mielestä just passeli nimi sille, eiks?) näytti tekevän suurta ympyrää, kun itse päätin käyttää tilan neliönä. Aloittelin helposti tekemällä muutamat pysähdykset jokaisen neliön kulman jälkeen, ja pyysin sitten parin askeleen verran reippaampaa käyntiä. Tai korjataan - luulin että helposti, mutta ei se ihan niin mennyt. Onneksi olin viime kuukausina oppinut olemaan vähän hellempi käteni kanssa, sillä Noppakin paljastui hieman herkäksi edestä. Ei se kyllä Raldolle vertoja vetänyt, mutta kuitenkin. Lisäksi meidän pysähdykset oli tosi jyrkkiä, mutta liikkeelle lähdössä kesti ikuisuus. Eli toisin sanoen kaikki oli pielessä. Jos jotain positiivista pitää löytää, niin Meridan mukaan näytettiin söpöltä ratsukolta. Jes.
Vaikka tunnetusti mulla on aika surkeet hermot, niin nyt mä jankkasin tätä käyntijuttua varmaan 10 minuuttia. Mä halusin saada onnistuneita pätkiä, edes sen tähden että tää oli eka ratsastus. Merida kyllä väliin heitteli jotain vinkkejä, mitkä saattoi vähän helpata.. Mutta pääpointti on se, että pikku hiljaa siirtymiset alkoi olla sulavampia eikä Noppa yrittänyt aukoa suuta ärsyyntyneenä.
"Okei, toi oli hirveetä. Nyt on pakko siirtyy ravaa", huoahdin jatkaen omalla neliölläni.
"Yllättävän hyvin sä jaksoit, näytit jopa pätkittäin oikeelle kouluratsastajalle", Merida virnisti mun painaessa pohkeeni kiinni tamman kylkiin.
Sain taas hetken aikaa hoputtaa ennen kuin tamma siirtyi ponimaiseen raviinsa.
"Mä käyn hakee raipan", serkkuni totesi ennen kuin kerkesin yhtä neliötä ravaamaan - ilmeisesti aika laiskalle siis vaikutti.
Jouduin siis hidastamaan uudelleen käyntiin saadakseni sen koulupiiskan, mikä ei jälkeenpäin ajateltuna ollut yhtään huono juttu. Heti raipan reidelle laskettuani Noppa alkoi pureskella pienesti kuolaintaan ja lähti vähän verkkaisemmin raviin. Kevensin askelten tahdissa ja tajusin, miten paljon olin poniaskelia kaivannutkaan.
"Pyydä vielä eteenpäin. Vielä, vielä... Parempi mut jos oisin sä nii raippaa käyttäsin", Merida kohautti olkiaan siirryttyään aidalle nojailemaan.
Niin paljon kun mua ton toisen Kajankosken kommentit otti päähän, sain lopulta aina tajuta että oikeessa se oli - siis jos puhuttiin kouluratsastuksesta. Näpsäytin kevyesti taakse kouluraipallani ja Nobal huiski hännällään päätänsä ravistellen, mutta ainakin tempo reippaantui. Nyt kun tempo oli edes jotenkuten oikeaan suuntaan, aloin vaatia asettumista kulmissa ja tein jokaiselta sivulta suuren ympyrän. Sain tosin koko ajan vahtia, ettei vauhti päässyt hiipumaan. Asetus ei myöskään tullut ihan ilmaiseksi, sillä pilkukas neito olisi mieluusti katsonut juuri vastakkaiseen suuntaan. Korjasin kuitenkin ulkoavut aktiivisempaan käyttöön, niin meno oli edes vähän siedettävämpää. Päätin pienentää ratsastamani ympyrän voltiksi, ja koin mieluisammaksi silloin istua harjoitusraviin. Ja no, olinhan mä muutenkin kiinnostunut kokeilemaan millainen ravi tällä otuksella oli. Voltit sujuikin sitten ihan hyvin, tosin temmon hidastumisen riski kaksinkertaistui alas askeliin istuessani. Niimpä sain vahtia vieläkin tarkemmin että Noppa pysyi pohkeen edessä.

Välikäynneillä olin vain kiitollinen, ettei aurinko paistanut enää niin kirkkaasti. Mulla oli ton äsköisen vuoksi jo muutenkin tarpeeksi kuuma, niin entäs kun olisi vielä ollut hirveä helle. En ollut kyllä aikoihin joutunut ponnistelemaan noin paljon hyvän temmon vuoksi.
"Miltäs se tuntuu?" Merida kysyi multa tultuaan kentän keskelle Likkaa rapsuttelemaan, kun Topi oli jo lopettelemassa.
"No, työläältä. Mutta silti ihan kivalta", vastasin taputtaen nopeasti ponin kaulaa.
Topi laskeutui poninsa selästä, nosti jalustimet ylös ja veti ohjat kaulalta.
"Mä meen jo tallii purkamaan Likan ja haen sit sen Possun sisälle, tuuks säki vai?"
"Voisin kyl jäähä seuraa mitä tapahtuu ku nää nostaa laukkaa", Merida virnisti istuutuen jakkaran päälle.
"Ei mitään!" murahdin ottaen jalkani hetkeksi jalustimista pois.
"Okei no nähää varmaa taukotuvas tai jotai ku oot käyny Kurren kaa siel käyntilenkil", jätkä nyökkäsi ja painoi nopean suudelman serkkuni otsalle.
"Juu moi."
Venyttelin hetken aikaa jalkojani ja annoin Nopan jatkaa käynnissä koko uraa pitkin.
"Mites muuten sen liikutus ku sä meet sinne ulkomaille? Mä en nimittäi ala, ku oon sillä treenileirillä nii siel tulee varmaa iha tarpeeks ratsastettuu ja liikuttuu", Merida hymähti.
"Totta, en oo ollenkaa aatellu ku oletin et sä olisit pystyny... Tunneille en kyllä uskalla laittaa ku en itekkää tätä ponia juuri tunne - en nimittäi halua keskeyttää mun lomaa puheluun et tää on puolet oppilaista täällä telonu", rykäisin enkä ollut varma oliko toi kokonaan vitsi.
Olihan tää toki nyt ollu laiska ja suhteellisen kuuliainen, mutta mistä sitä tietäis jos tää vaikka suuremmassa porukassa riehaantuis.
"Pitää varmaan soittaa tyylii Jeminalle tai jotain", kohautin olkiani ja etsin jalustimet jalkoihini.
Jemina tän kanssa nyt ainakin pärjäis vaikka mikä tulis, auttohan se mua sillon Almankin kanssa kun oma jalkani oli nyrjähtänyt.

Noppa oli päässyt taas vähän pitkäksi kävelyn aikana, joten muistuttelin raipalla ettei takaset jäisi ihan raahaamaan. Tamma pureskeli kuolainta ja välillä nykäisi ohjaa pienesti. Päätin nostaa ekan laukan ihan vaan pääty-ympyrältä, joten ratsastin toiseen päätyyn ja ratsastin reitille. Siirsin ulkojalkaa vähän taaksepäin ja tein pidätteen, jolloin Noppa nakkasi kerran niskojaan ja pyrähti laukalle, karaten aika pirun nopeeta siltä ympyrältä toiseen päätyyn. Matkalla tuli yks suhteellisen iso pukkikin, joten koin parhaaksi ohjata villiponin aitaa päin.
"Huhhu, en ookkaa hetkeen pukeissa istunu!" hengähdin korjaten asentoani satulassa ja patistin tamman takaisin äskeiseen päätyyn.
"Sehän näytti tosi mallikkaalta", Merida tyrskähti vaikka itse hetkeä aikaisemmin tais jopa pelätä mun puolesta.
"No tuo temppu ei toistu", murahdin ja annoin laukka-avut uudelleen, tällä kertaa tosin pitäen pidätteen pienempänä.
Pohkeet pidin kuitenkin tiiviisti ympärillä ja asetin sisällepäin, jolloin me jopa pysyttiin ympyrällä. Laukassa oli jo vähän omaa eteenpäinpyrkimystäkin, mikä kyllä luultavasti johtui tuosta äsköisestä pelleilystä. Ratsastin sitä ympyrää niin kauan kun tuntui ettei alla ollut raketti, joka vois milloin vain singota tiehensä. Sen jälkeen hidastin raviin ja vaihdoin suuntaa samalla keventäen.
"Nyt se näyttää jopa liikkuvan vähän itekki! Mut älä silti heti kovenna kätes otetta, nyt se taas aukoo vähän suutaan", Merru kommentoi ja huomaamattani taisinkin vähän roikkua suussa.
Taisi tästä ratsastuksesta löyty yksi todellinen miinuskin laiskuuden lisäksi. Äskeisen lähdön jälkeen vain tuntui, että Noppa voisi ottaa ihan milloin vain shownsa uudestaan. Ei sillä että mä nyt olisin kovinkaan kummoisesti sitä säikähtänyt, mutta ehkä jos mä heti ekalla kerralla näyttäisin ettei tollanen ole ok, niin tää lopettais? Päästyäni takaisin ympyrällä toisessa suunnassa pyysin jälleen laukkaa, ja nosto oli suhtkoht maltillinen. Taisin vain olla taas liian kova käden kanssa, sillä Nobal nakkeli muutaman kerran niskojaan, samalla ohjaa nykien. Kun ympyrä meni hallitusti, jatkoin vielä hetken aikaa kenttää ympäri kunnes hidastin takaisin kevyeeseen raviin. Samalla myös Lucas ilmestyi jostain siihen aidalle norkoilemaan.
"Eihän tää näköjään niin laiska oo kun saa tän lämpee", hymyilin alkaessani loppuverkata volteilla asettaen.
"Jep, näyttää jo paljon paremmalle", Merida nyökkäsi siirtyen jakkaralta jo kentän laidalle.
Tamma haki pätkittäin käteni tuntumaa, mutta ei kuitenkaan sitten malttanut jäädä siihen vaan käytti päätään ylhäällä ja pureskeli kuolaintaan. Pienen hölkkäilyn jälkeen istuin alas ja hidastin käyntiin, sitten pitkät ohjat löysyttäen.

Käveleksin loppukäyntejä uraa pitkin Meridan ja Lucan kinatessa jotain työjutusta. Katselin kuinka viimeisiä hevosia vietiin tallista laitsalle tuntien jälkeen, ja bongasin jonkun tuntemattomamman pojan.
"Kuka toi on? Pakko olla joku uus, kun ei täällä nyt niin montaa jätkää tunneillakaan käy", päättelin seuraten kuinka se vei Sannia ulos.
"Emmä kyllä tiiä", Merida kohautti olkiaan eikä Jägerkään asiasta perillä ollut.
Puheenaihe vaihtui nopeasti, mutta sen pojan tullessa takaisin laitumilta, mun yltiöystävällinen serkku kuitenkin heilautti sille kättään, saaden tervehdyksen takaisin. Mä sen vilkuttelun sijaan varmistin että mun toppi oli edustavasti edestä, vaikka ei se kyllä sitä tainnut edes huomata käännyttyään jo tallille - Lucas kyllä huomasi.
"Milja c'moon", Merida pudisteli päätään huvittuneena, jolloin virnistellen vastasin:
"Mitä? Toi ei selkeesti ollu kokonaa suomalaine ja hei, ulkomaalaiset on tosi usein kuumia."
"Kiitti Milja", Lucas vinkkasi silmää tarkoittaen omaa saksalaistaustaansa, jolloin pysäytin Nopan portille ja ylidramaattisesti huokaisten nakkasin koulupiiskani sen päälle:
"Hei se oli kehu mulle, mussakin on ruotsalaista."
"Mut hei eiks Felixsissäki oo ruotsalaista? Oliks tää joku salainen paljastus sulta, et oot iskeny silmäs siihen?" Merida hihitti tietäen ärsyttävänsä mua.
Laskeuduin satulasta, noukin sen koulupiiskasin uudelleen maasta ja huitaisin sillä vielä serkkuanikin, jolloin kaksikko onneksi tajusi häipyä jo talliin. Jäätyäni kaksin ponini kanssa nostin jalustimet ylös, löysäsin vyötä ja otin puhelimeni esille. Nappasin nopean kuvan snäpin mystoryyn tammasta ja lähdin sitten taluttamaan lunkisti käppäilevää ponineitiä yksäripuolelle.

Tallissa oli vain Topi suitsimassa Possuaan, jolle Noppa hörähti innoissaan. Talutin pilkukkaan karsinaansa ja avasin satulavyön sekä suitsien soljet. Vedin ensin satulan selästä ja sen jälkeen suitset päästä. Noppa jäi rapsuttelemaan päätään ruokakuppiinsa mun viedessä koulupenkin omalle paikalleen varustehuoneessa. Satulahuopa oli vähän hionnut, joten päätin nyt sitten uuden ponin kanssa alkaa pitää varusteistakin huolta kunnolla: irrotin huovan ja jätin sen kuivamaan satulan päälle. Pesin suitsista kuolaimet ja pistin ne sitten siistimpään nippuun samalla kuullen kuinka Topi lähti Possun kanssa tallista. Pyörittelin myös ne perkuleen pintelit pois jaloista, mikä onneksi sujui nopeasti kun otus ei nostellut jalkojaan. Pistin Nopalle pinkit päitset päähän ja talutin sen käytävän läpi pesukarsinalle. Kiinnitin ketjut päitsien molemmille puolille ja menin pistämään hanan auki.
"Katotaas mitä sä tykkäät tästä", juttelin veden alkaessa virrata letkusta.
Risteytysponi luimisti korviaan, mutta veden alkaessa viilentää sen oloa, tamma oikeastaan nautti.
"Hyyvää, taas plussapuoli sussa", hymyilin siirtyen toiselle puolelle letkun kanssa.
Kohta olin suihkuttanut Nopan kauttaaltaan, ja talutin sen karsinansa edustalle. Nappasin vaaleanpunaisen riimunarun ja kietaisin sen turvan ympärille, sitten ovesta pihalle taluttaen.
"Sä pääset vielä tarhaan."
Näin ratsastuksen jälkeen tamma ei tainnut enää tuntea tarvetta riepotella mua ympäri pihaa. Päätin syötellä neitiä hetken aikaa lohdutukseksi, kun se ei mitä luultavammin tänä kesänä laitumille pääsisi. Noppa laski heti nurmikolle päästyämme turpansa maahan, eikä noin kymmenen minsan päästä siitä olisi mieluusti lähtenytkään. Sain sen kuitenkin siitä revittyä irti ja matka tarhalle sujui rauhallisesti, mitä nyt pari kertaa se hirnui Terralle toisessa tarhassa. Päästin pilkukkaan neidon irti ja suljin portin huolella perässäni. Se alkoi kävellä aitausta ympäriinsä hermostuneena korvat luimussa, ilmeisesti nälkäisenä.
"Justhan sä söit ruohoo?" kyseenalaistin mutta hain silti sille sen iltaheinät ja nakkasin tarhaan.
"Heippa Noppa, oo nätisti", hymyilin lähtien sitten taukotupaa kohti, missä odottaisin että kettuileva serkkuni ja sen nuolukaveri saisivat hevosensa liikutettua.

// Oi oi Noppa, joko sä oot laiskimusmadameus, tai sitten se oli tän päivän lämpö joka vaikutti edelleen vaikka ilta viileämpi olikin. Ehkä se vertyy vielä tai sitten on vaan ihan hyvä ettei se oo höyryjuna niin sen kanssa voi keskittyä muuhunkin kuin rauhoitteluun. Vaikka taas toisaalta ehtikin näyttää sulle että ruutiakin löytyy:D Kyllä teillä vielä yhteistyö sujuu ja kehittyy koko ajan, kun osittain on helpomman ja paremmin koulutetun oloinen kuin alma niin voi jopa olla ettei kauaa menekään koska kun sulla on innostusta niin sitä myös haluaa kehittyä, eri asia oli silloin sen raldon kanssa niin en yhtään ihmettele että sali kutsui enemmän kuin oma heppa. Voithan sä ehkä vaikka yheks päiväks pistää Nopan ponilaitsalle jos sua säälittää se parka joka jää kaikesta makeasta paitsi. Ja toi kuva, aivan yli söpö! 19v€ -Iida

[Milja]

Reissun jälkeiset meiningit
maanantai 24.7.2017

Kerrankin saatoin sanoa, että odotin näkeväni Meridan. Ei nyt kuvitella kuitenkaan liikoja - tahdoin vain kyydin tallille ja päästä tervehtimään Noppaa. Vaikka en vieläkään voinut täysin uskoa että mulla tosiaan oli omistuksissa oma poni, niin kaipaus sisälläni kertoi toista läpi loman. Lähtöpäivänä teki melkein mieli perua reissu ja jäädä Suomeen tutustumaan pilkukkaaseen lisää, mutta en mä kyllä oikeasti voinut matkalta jäädä pois. Eikä siinä, kivaa siellä Ranskassa oli. Nyt tahtoisin vain viettää viimeiset lomaviikot rennosti tallilla ja kavereiden kanssa hengaten.
Viiden minuutin odottelun jälkeen serkkuni auto kaartoi tienreunaan. Istuin pelkääjän paikalle ja aloin kiinnittää turvavyötä, Meridan hihkaistessa epänormaalin pirteästi mut nähdessään:
"Moi! Usko tai älä, mulla oli sua ikävä. Miten siel reissussa meni?"
"Ihan hyvin, mut tulin nyt jo kyllä iha mielellää tänne takas", selitin vilkaisten iloista tummatukkaa sivusilmälläni kummaksuen.
"Oho, mites sä sillee?" Merida virnuili mulle typerästi kääntyessään ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle.
"Häh? Miten sillee?"
"Oliks sulla ikävä jotain tiettyä henkilöä, vaikka sellasta joka alkaa F:llä ja loppuu x:ään?" serkku vihjaili saaden mut pyöräyttämään silmiäni dramaattisesti;
"Sitä voit miettiä, mut jotain joka alkaa M:llä ja loppuu A:han ei ainakaan ollu ikävä", näpäytin takaisin ja väänsin radiota kovemmalle ennen Meridan seuraavaa vastausta.

Nopan viime viikkojen kuulumiset Jeminan kertoman perusteella: heillä oli mennyt hyvin, kuulemma tiettyjä Almamaisia tapoja kyllä ponista löytyi. He olivat menneet vain koulua ja käyneet pari kertaa loppuverkkaamassa maastossa. Sinne kaverini oli kokenut parhaaksi laittaa ensimmäisen kerran perusteella martingaalin, sillä tamma oli pöllöillyt turhia. Lisäksi mun luvalla Noppa oli saanut nyt olla viimeisen viikon ponilaitumella, tosin huomisesta lähtien se laitettaisiin takaisin tarhaukseen. Mitä nimittäin Ruotsin vuokrausajoilta ja ihan vain entisten omistajien sanoman perusteella tiesin, tämä neiti lihosi helposti. Tällä hetkellä Noppa oli aika hyvässä kunnossa, joten en halunnut pilata sitä ruohomahalla.
Kello oli kahden maissa iltapäivällä, kun me käveltiin Meridan kanssa laitumia kohti. Vaikka pieni jet lag vaivasi mua ja silmäpussini olivat suunnilleen leuassa asti menossa, mä tahdoin päästä satulaan jo tänään. Ensinnäkin, Nopalla oli ollut eilen vapaata. Toisekseen, vaikka tamma oli ollut omistuksessani noin kuukauden, musta tuntui etten juuri tuntenut koko otusta. Selässä olin ollut suunnilleen kymmenisen kertaa jos sitäkään, sillä olin myös keskittynyt maastakäsittelyyn ja juoksutukseen. Nopeasti voisin veikata, että Jemina oli varmaan ratsastanut ponillani useammin kuin mä itse. Outoa.
Portilla etsin vaaleanpunaisen riimunarun maasta ja pujahdin lankojen alta laitumelle. Ponit nostelivat päitään ruohosta havaittuaan mut ja osa - Acce esimerkkinä - lähti jo valmiiksi juosten karkuun. Onneksi Nopalle oltiin pyytämäni mukaan jätetty päitset päähän, sillä neiti saattaisi muutenkin olla vähän vastahakoinen jäämään kiinni. Todellisuudessa se ei jaksanut edes lähteä karkuun, sillä halusi käyttää senkin ajan syömiseen. Lihava, laiska poni. Hymy lipui tahtomatta huulilleni nähdessäni Nobalin repimässä vihreää rivakkaan tahtiin häntä huiskien. Se oli jopa muistamaani suloisempi, jos mahdollista. Kävelin risteytysponin vierelle ja otin nopeasti otteen päitsistä. Kiinnitin narun kiinni lukkoon ja turvan ympärille, sitten maiskauttaen saadakseni luimivan kaviokkaan seuraamaan portille. Hetken tahtojen taistelun jälkeen Noppa lähti laiskasti löntystelemään perässäni laitumen päätyä kohti.
"Tää oli nyt sitten sun viimeinen kerta tällä laitsalla tänä kesänä", sanoin ja kuin vastaukseksi, Nobal huokaisi raskaasti.

Aluksi niin kiireettömältä vaikuttanut ponitamma koetti matkalla muutamaan otteeseen bravuuriaan, eli äkkilähtöä. Onneksi naru oli turvan ympäri ja mulla napakka ote, joten selvisimme kuitenkin hengissä yksäripuolelle. Havaitsin heti jonkun mulle tuntemattoman suomenhevosen kurkkimassa tuloamme karsinastaan, ja Noppa hörähteli lajitoverilleen tervehdykseksi. Päästin ponin irti karsinaansa ja astuin takaisin käytävälle, huomaten brunettehiuksisen tytön kävelevän ulos varustehuoneesta satula käsissään. Minut nähdessään hän pysähtyi yllätetyn näköisenä, mutta tervehti sitten virkeästi.
"Moi. Ootte vissiin uusia täällä, onks tää sun?" utelin mennen lähemmäs suokin karsinaa.
"Joo on, Granitelle eli tutummin vain Nita. Ja mä oon Ilona", ehkä mua vähän vanhempi naisenalku hymyili.
"Milja", vastasin takaisin ja vilkaisin edelleen hörähtelevään Noppaan päin.
"Vuokraat sä tota vai?" Ilonaksi esittäytynyt kysyi nyökäten poniani kohti.
"Eeei, itseasiassa se on mun", hymähdin pienesti kiusaantuneena. Auts.
"Aa, sori. Mä vaan oon nähny jonkun toisen tytön sitä tosi usein hoitamassa ja liikuttamassa", Ilona naurahti, eikä onneksi näyttänyt vaivaantuneelta vaikka väärin veikkasi.
"Joo, siis mä olin ulkomailla niin mun kaveri hoiti tätä. Ja Noppa on itseasiassa aika uusi täällä myös, ollu vasta jonkun kuukauden", nyökkäsin vastaukseksi.
Vaihdoimme vielä muutamia sanoja Ilonan kanssa, kunnes brunette alkoi satuloida hevostaan ja mä lähdin hakemaan harjapakkia varustehuoneesta.

Aloin sukimaan karvaa läpi samalla miettien, mitä tekisin tänään. Varmaan ihan perusjuttuja, sillä kuten aiemmin todettu, tunsin edelleen olevani vähän hukassa tamman kanssa. Loppuverryttelun voisin kyllä käydä tekemässä maastossa, sillä se voisi olla hauskaa kokea myös itse oman ponin kanssa, ei vain kaverin sanojen mukaan.
Noppa etsi turpeen seasta heinänrippeitä eikä välittänyt harjauksestani pätkääkään, välillä vain päästi iloisen pärskähdyksen. Välillä se tosin venytti ylähuultaan nautinnollisesti, kun rapsutin jostain mukavasta paikasta. Pian siirryin kuitenkin putsaamaan kavioita ja viimeisen kavion alas laskettuani päätin, että voisimme todella yrittää näyttää kouluratsukolta. Niimpä mä etsin pakista pinkit pintelit ja aloin pyöritellä niitä pilkukkaisiin jalkoihin yksitellen. Saadessani urakan valmiiksi, olivat Ilona ja Nita kerenneet jo lähteä tallista. Niimpä siellä oli vain me kahdestaan. Oli niin outoa, kun edes Topi ei ollut varustamassa jompaa kumpaa tammoistaan. Niin, Topi - sehän oli siellä intissä. Nyt oikeastaan vasta hoksasin, miksi serkkuni aiemmin oli niin innoissaan mun näkemisestä. Tämä selitti mulle paljon. Mä jo kerkesin huolestua, että Merida tosissaan yritti olla mukava.
Hain satulan, suitset ja martingaalin karsinan edustalle. Kävin asettelemassa vaaleanpunaisen huovan ponimaiseen selkään ja laskin sitten rauhallisesti päälle koulupenkin. Noppa luimisteli ja mulkaisi mua murhaavasti, mutta tiesin ettei sen aikeissa ollut purra mua. Pujotin väliin martingaalin ja kiristin sitten vyötä muutamalla reiällä. Aloin pistää häntäremmiä kiinni ja silloin tamma potkaisi kerran ärsyyntyneenä karsinan takaseinää, mutta yksi ärähdys sai sen lopettamaan. Vielä suitset päähän ja itselleni kypärä, jonka jälkeen me oltiin valmiita menemään. Jemina oli luvallani joku päivä kokeillut kannuksia Nopalla ja tamma oli kuulemma toiminut hyvin, mutta en itse vielä halunnut pistää niitä. Joka tapauksessa, ulkona oli hyvä sää ja tuntilaiset yläkentällä, joten me suunnattiin alakentälle ratsastamaan.

Merida oli ilmeisesti mennyt Kurren kanssa maastoon, joten niitä ei pihalla näkynyt. Lydia oli kuitenkin kävelemässä kenttää ympäri hevosella, jonka tunnistin Jettaksi. Täällä oli näköjään tapahtunut vaikka mitä reilun kahden viikon aikana, ajattelin taluttaessani pilkukkaan perässäni kaartoon. Heitin naiselle lyhyen tervehdyksen ja laskin jalustimet alas. Kiristin löysäksi jättämäni satulavyön sopivaksi ja asetin sitten jalkani pinkkiin jalustimeen. Pian laskeuduin rauhallisesti alas satulaan ja henkäisin hymyillen, samalla ratsuani kaulalle taputtaen. Miten olinkaan kaivannut tätä näkymää - hörössä olevat pilkukkaat korvat ja söpö ponimainen kaula.
Painoin pohkeeni ehkä hitusen lihonneisiin kylkiin ja odotin hetken reaktiota, jota ei kuitenkaan tullut. Toisaalta ei kyllä yllättänyt yhtään. Pyysin tamma uudelleen liikkeelle ja näpäytin kevyesti raipalla, jolloin Noppa lähti kävelemään pienesti luimistaen. Ohjasin ratsuni hieman uran sisäpuolelle kävelemään ja löysytin kokonaan pitkät ohjat.
Alkukäyntien aikana Lydia ja Jetta lähtivät jo kentältä pois, joten Noppa hirnahteli välillä kaipaavasti tuntihevosille yläkentälle. Ohjat tuntumalle ottaessani se onneksi lopetti, ainakin hetkeksi, ja kaarti hiukan kaulaansa muka niin hienosti. Todellisuudessa se samalla hidasti ennestään etanamaista kävelytempoaan, joten pohkeella hoputin neitiä reippaampaan käyntiin. Silloin se kärkkäästi nyki lisää ohjaa ja heilutteli päätään muutaman kerran. Tajusin ottaa taas kevyemmän otteen edestä, olihan Noppa suhteellisen herkkä suustaan.

Aloittelin pysähdyksillä, joissa ongelmana meillä tosiaan oli töksähtävä paikoilleen jääminen ja hidas eteenlähtö. Yllättävän kivasti ne pysähdykset lähtivät kuitenkin onnistumaan, kun muistin tehdä enemmän istunnalla kuin kädellä, ja vaadin pikaista pohkeelle reagointia. Kieltämättä myös Jeminan viime viikkoiset ratsastukset saattoivat vaikuttaa, olihan kaverini harrastanut ratsastusta koko ikänsä ja kisannut viimeisen vuoden hevosellaan helppoa A:ta, sekä yli metrin esteluokkia. Joka tapauksessa olin tyytyväinen tamman ratsastettavuuteen ja siirryin ravaamaan. Kevensin ponimaisissa askelissa ja tein kaikille sivuille yhden siirtymisen käyntiin. Pikku hiljaa Noppa alkoi toimia verkkaisemmin, vaikka ei tietenkään niin hyvin kuin olisi voinut. Vaihdoin välillä suuntaa ja tein muutamia voltteja harjoitusravissa, pyytäen asettumista tai taipumista. Sitä neiti ei olisi mieluusti tehnyt ja koetti katsella juuri vastakkaiseen suuntaan, mutta myöntyi sitten ja sai paljon kiitoksia.
Käynti- ja ravityöskentelyn jälkeen mulla oli jo suhteellisen kuuma, kun Noppaa tosiaan sai koko ajan vaatia pysymään pohkeen edessä. Ponilla sen sijaan tuntui vielä virtaa riittävän. Ratsastin sen suurelle keskiympyrälle nyt kun kerrankin tilaa oli. Ratsuni taisi arvata että pyytäisin laukkaa seuraavaksi, sillä se pureskeli pienesti kuolainta ja kaarsi kaulaansa. Koetin kuitenkin hoputtaa sitä samalla kävelemään, sillä muuten ponipallero keräisi vain energiaansa kävelemällä paikallaan, ja tykittäisi sitten liikkeelle. Siirsin ulkojalkaa taaemmas ja Nobal hypähti laukalle yrittäen nakata niskojaan sen verran kun martingaali myönsi. Me pysyttiin kuitenkin reitillämme, eikä sen suurempaa rodeota tullut. Tamma kuitenkin nyki lisää ohjaa tympääntyneenä ja kipitti eteenpäin mahanalus jalkoja täynnä. Muutaman ympyrän jälkeen hidastin raviin ja vaihdoin suuntaa, nostaen seuraavaksi oikeaa laukkaa. Vaikka Noppa muuten osasi olla tosi laiska, niin laukka sillä nousi aina terhakkaasti. Yksi niistä puolista, mistä tykkäsin siinä. Oikea laukka sujui hyvin samanlailla kuin vasenkin, eli korjattavaa olisi ja paljon, mutta ainakin turhat rodet jäi pois. Suhtkoht tyytyväisenä hidastin raviin ja siitä käyntiin, kävellen sitten portille. Noppa seurasi korvat hörössä, kun avasin portin lähteäksemme loppuverkkaamaan lähimaastoon.

Kuten Jemina varoitteli, risteytysponi oli melkoisen pörheä vaikka takana oli jo 40 minuuttia ratsastusta. Se kyttäsi pusikoita ja hirnahti välillä kaipaavasti. Kannustin sitä kuitenkin jatkamaan käynnissä eteenpäin, vaikka askellaji olikin jotain käynnin ja ravin välistä. Kääntyessäni takaisin Yläkokkoa kohti Nobal rentoutui hitusen ja löysytin ohjat puoliksi. Silloin tammakin pärskähti ja laski kaulaansa vähän alemmaksi. Tallin pihalle saapuessamme se kuitenkin taas pirtsakoitui ja ilmoitti tulostaan melkoisen äänekkäästi hirnuen. Se saikin muutamilta lajitovereiltaan vastauksia yläkentän suunnalta.
Pysäytin herasilmäisen lähelle tallin ovia ja taputin kaulalle kiitokseksi. Laskeuduin satulasta ja nostin pinkit jalustimet ylös, taluttaen Nopan sitten yksäripuolen ovista sisälle. Karsinassa avasin satulavyön ja suitsien soljet, vetäen varusteet pois pilkukkaan päältä. Ponitamma alkoi samantien piehtaroida mun pestessä kuolaimet ja viedessä kamppeet omille paikoilleen. Oli se siis ainakin kotiutunut tänne jos ei muuta. En jaksanut alkaa sukia likaista karvaa, joten kävin pyörittelemässä pintelit pois jaloista ja talutin neidin pesupaikalle. Noppa kuunteli järkyttyneenä hanan ääniä, mutta loppupeleissä tykkäsi letkuttaessani liat pois. Päätin käydä nakkaamassa tamman suihkuttelun jälkeen tarhaan, minne se jäikin melko nyrpeänä tajutessaan ettei pääsisi syömään vihreää. Lohdutukseksi hain sille kasan heinää, jota se jäi melko tyytyväisenä syömään. Loppupeleissä sille varmaan oli ihan sama mitä ruokaa se sai, kunhan sai.

Koska Meridaa ei edelleenkään näkynyt, päätin mennä juorujen syntymäpaikkaan eli taukotupaan. Olipahan outoa, kun ei ollut hengaillut sielläkään kahteen viikkoon. Istahdin sohvalle Nellyn viereen, joka näytti yllättyneeltä mut nähdessään:
"Moi! Nytkö sä sieltä ulkomailta tulit?"
"Jep, eilen aamulla", hymyilin ja kaivoin puhelimeni esille.
"Okei, kävitkö ratsastaa Nopalla?"
"Joo, oli kyl superia tauon jälkeen. Joku päivä tässä vois kokeilla hyppäämistä, siis ihan jotain pieniä kavaletteja. Sit suunnittelin et olis kyl kiva käydä jollain koulutunnillakin joku päivä ihan valvovan silmän alla, niin ku oikeesti eikä sillee et Merida huutelee jotain kentän laidalta", selitin ja kysyin lopuksi, kävikö tyttö hoitamassa Jipun.
"Juu kävin mä sitä hetken kävelyttelemässä, kun se ei mee tänään ku yhellä tunnilla."
Jossain vaiheessa Ale kävi vaihtamaan muutamia sanoja kanssamme, ja sain myös tietää, että tallille oli tullut toinenkin uusi suomenhevonen. Mua vuoden nuorempi tyttö kuulemma omisti sen, mutta en vielä tällä tallireissulla häneen törmännyt.
"Huh, kahessa viikossa tapahtuu paljon", pudistelin päätäni ja nousin sitten sohvalta:
"Mut mä meen nyt ettimään serkkuni, moikka!"
Luultavasti löytäisin inttileskeni joko siirtotallista tai laitumilta, jos se ei enää olisi maastossa. Ehkä mä voisin olla kerrankin kiltti serkku, ja mennä niille syömään litran jäätelöä sydänsuruihin. Toistaseks se oli kyllä saanut surunsa peiteltyä yllättävän hyvin, mutta varmaan vaan mainitsemalla nimen "Topi", raukka tartteis vähintäänkin sen litran jäätelöä.

// Jemina on kyllä ollut reipas liikuttaessaan myös sun ponin ja että se on jaksanut tänne asti tulla sen takia, mutta sen verta mitä niitä on näkyny niin hyvällehän se meno näyttää. Poni liikku sen kanssa hyvin ja yhteistyö näytti pelaavan myös, joten mä uskon että sitte ku sä alat sen kanssa kunnolla reenaamaan nii saattee kyllä tuloksia aikaan. Raasu Noppa mutta ihan ymmärrettävästä syystä sä sen tarhaamaan laitat, koska onhan se pieni pullukka, ja jos se on perso ruualle ja helposti lihova niin acce on sitten jotain vielä kamalempaa se on jotain oikeesti hirveetä että ihan pelottaa koska se poksahtaa liiasta ruohosta laitumelle tai kun sen satulavyötä, joka on taas vaihdettu pidempään, kiristetään. Pian ne otetaan muutenkin laitumilta tarhoihin ja talliin niin pääsee se dietille. Merru on kyllä ollut oikein reipas inttileski, vaikka söiskin joka ilta litran jäätälöä... 17v€ -Iida

[Milja]

Ponnistuskohdat hakusessa
sunnuntai 20.8.2017

Mä olin vakaasti päättänyt, että musta ja Nopasta tulee esteratsukko. Siis, vaikka en oo ees koskaan ylittänyt yhtä ainuttakaan puomia ponillani. Mut tänään siihen tulis muutos. Syy tähän päätökseeni oli ihan yksinkertaisesti se, että mulla vieläkin otti kunnon päälle, kun edes ajattelin viikko sitten olleita harjoituskoulukilpailuita - ja mulla on kyllä omasta mielestäni ainakin ihan hyvä kunto.
Menin ensin helpon C:n radan Minolla, ja se ruuna yllätti mut täysin. Puokki oli aivan huippu, ja sen näki myös tuloslistoilta. Me nimittäin voitettiin ja saatiin reilut 80 prosenttia! Niin ylpeä. Helpossa B:ssä Mino jo sitten väsähti, eikä jaksanut enää kuunnella niin hyvin. Ei meillä oikein ollut mahdollisuuksiakaan, kun luokassa oli niin paljon parempiakin kuin me, kuten krhm, koulutuuppariserkkuni joka muuten voitti B:n. Onnea siis sille ja Kurrelle.
Mut joo, ne oli tosiaan mun ja Nopan ekat yhteiset kisat. Voitteko tajuta mikä paniikki mulle sinä aamuna iski kun tajusin, etten ollut muistanut ratsastaa tammalla kertaakaan kannuksilla ennen näitä kisoja.. Vaikka turhaan panikoin, niistä ei ollut mitään hyötyä verkan jälkeen. Verryttelyssä pilkukas kipitti pää taivaissa ja muka niin kauhean reippaana, mutta heti aitojen sisälle päästessämme - mä tein varmaan elämäni suurimman urheilusuorituksen. Oikeesti. Näytettiin me ainakin ennen rataa ihan edustavilta uusien suitsien ja karvapehmusteiden kanssa.

Olis tyhmää sanoa ettei mua jännittänyt, kun kävelin hakemaan Noppaa tarhasta. Mä olin viimeisten kuukausien aikana hypännyt naurettavan vähän, vain muutamia kertoja Minolla. Ja okei, en tulis tänään hyppäämään vaan keskittymään puomeihin ja maximissaan kavaletteihin, mut olishan Nopan meno jo niilläkin ihan erilaista kun isolla puoliverisellä. Muutenkin mulla oli tiedossa, että meno vois olla aika Almamaista, ellei kuumempaa.
Noppa seisoskeli tarhan perällä takajalkaansa lepuuttaen, ja höristi pienesti korviaan askeleet kuullessaan. Nappasin vaaleanpunaisen narun ja lähdin kävelemään ponia kohti. Onneksi se ei jaksanut lähteä karkuun, mutta luimisti tyytymättömänä kiinnittäessäni riimunarun päitsiin kiinni. Sen jälkeen pilkukas lähti köpöttelemään perässäni portille ja sitä sulkiessani, koetti se kerran riuhtaista itsensä irti.
"Noppa!" ärähdin nykäisten narusta takaisin, ja matkan tallille se sitten malttoikin olla nätisti.

Yksäripuolella ei ollut ketään muuta, mikä ei sinänsä yllättänyt, olihan sunnuntai ja kello varmaan yksi päivällä. Päästin Nopan karsinaansa vapaaksi ja kävin hakemassa kaiken tarvittavan valmiiksi lähettyville. Aloin sukimaan karvaa läpi tamman seistessä rauhallisesti paikoillaan. Kovin likainen se ei kuitenkaan ollut, joten nopean harjauskiekan jälkeen putsasin kaviot ja etsin hoitopakin pohjalta jännesuojat. Näitä en ollutkaan käyttänyt kuin ihan muutamia kertoja maastossa. Asetin suojat sopivaan kohtaan jalassa ja vedin tarrat kiinni, jonka jälkeen mä päätin käydä laittamassa puomit valmiiksi yläkentälle.
Koska mä menisin puomeja Nopan kanssa ekaa kertaa, en tahtonut mitään liian vaativaa. Varsinkaan kun en tiennyt miten pilkukas tulisi käyttäytymään. Niimpä laitoin neljä puomia pitkälle sivulle ja toiselle kaksi kavalettia pidemmällä välillä, jättäen ne ensin myös puomitasolle. Kun mä olin lopputulokseen tyytyväinen, palasin talliin satuloimaan.
Pistin luimivalle ponille pinkin huovan selkään, ja siihen päälle mustan estepenkin. Kiristin panssarivyötä muutamalla reiällä ja siirryin sitten kiinnittämään häntäremmiä. Siitä Noppa ei koskaan tykännyt, ja nytkin se potkaisi kerran mielenosoituksellisesti karsinan takaseinää. Korottaessani sille taas kerran ääntäni, seisoi se loppuajan ongelmitta paikoillaan. Enää suitset ja martingaali, jonka jälkeen me oltiin valmiita. Nappasin risteytyksestä nopean kuvan mystoryyn ja lähdin sitten jännittynein fiiliksin taluttamaan Noppaa yläkentälle.

Heti puomit ja kavaletit nähdessään neiti puhahteli innoissaan. Pysäytin Nopan kaartoon ja vedin jalustimet alas, tarkistaen sitten vyön kireyden. Tän jälkeen asetin jalkani jalustimeen, ja laskeuduin kevyesti estesatulaan. Taputin pörheää ponitammaa kaulalle ja syvään henkäisten päästin sen kävelemään uralle. Tän ratsastuksen tavoite vois olla ainakin pysyä ihan vain selässä - tän alun perusteella Noppa kun tuntui olevan hiiieman intopiukeana.
En juuri voinut alkukäynneillä löysätä pitkää ohjaa, sillä Noppa pyrki jatkuvasti reippaantamaan askeltaan jopa raville asti. Niimpä mun pääidea käyntityöskentelyssä oli ihan vain se, että askel oli puhdasta käyntiä. Tein muutamia pysähdyksiä, mutta menetin hermoni kun Noppa ei malttanut ollenkaan seistä paikoillaan. Se vain koetti nykiä ohjaa ja luimisteli tyytymättömänä, kun martingaali otti vastaan. Niimpä melkoisen nopeasti siirryin ravaamaan ja ratsastin voltit kavalettien ympärille. Askel oli yhtä kipitystä, mutta välillä sain muutamia rauhallisempia pätkiä. Ne loppui kuitenkin kuin seinään, kun ohjasin pilkukkaan ensimmäistä kertaa puomeille. Noppa nosti päänsä niin korkealle kun mahdollista, korskahteli hermostuneena ja askel oli enemmän ylös kuin eteen. Luulin jo et kompastuttais puomien sekaan, mutta yllättävän tarkkajalkaisesti se ylitti kertaakaan kolauttamatta. Silti liike oli aivan liian tiheä ja jännittynyt.

Ensimmäinen laukannosto oli hieman eri maata koulukisojen suoritukseen verrattuna. Ei tarvinnut kuin siirtää sisäjalkaa vähän edemmäs, ja poni ponkaisi liikkeelle. Ehkä vähän turhankin innolla, sillä sain kokea muutamat riehakkaat pukit. Käänsin kuitenkin mahdollisimman äkkiä ympyrälle, joten katastrofilta vältyttiin. Toiseen suuntaan sama reaktio, tosin ehkä hitusen pienemmät perseenheitot. Kun molempiin kierroksiin oltiin saatu tehtyä yhdet nostot, päätin antaa ponin tyhjentää akkujaan; muuten kavalettien ylityksestä ei ainakaan tulisi yhtään mitään. Niimpä nostin vasemman laukan ympyrältä, ja annoin risteytysponin sen jälkeen jatkaa suoralle uralle. Hain kevyeeseen istuntaan ja annoin Nopan hiukan kiihdyttää vauhtia. Välillä tein pieniä puolipidätteitä varmistaakseni, että tamma oli vielä kuulolla. Kohta Noppa jo pärskähteli hieman rentoutuneempaan ja hidastin sen raville. Vaihdoin suuntaa ja tein saman myös oikeaan kierrokseen, ja se sujui yhtä hienosti.
"Hyyyvä Noppa. Kokeillaanko nyt kavaletteja?" juttelin pysäyttäen ratsuni.
Laskeuduin satulasta ja kävin kääntämässä kavaletit noin 40 senttisiksi, jonka jälkeen kipusin takaisin selkään. Tässä välissä pystyin löysyttämään pidempää ohjaa hetkeksi, kun Noppa ei käynyt enää niiiin kierroksilla.

Vaan tämä muuttui samantien, kun lähdin työstämään tammaa uudelleen. Laukka oli kipitystä, kunnes ekaa kavalettia lähestyessäni se otti hurjan ison loikan aivan liian kaukaa. Mä jäin totta kai suuhun, joten matka toiselle kavaletille meni sitten siinä, kun Noppa mielenosoituksellisesti pomppi miniaskelin suu auki. Silti se sen toisenkin kavaletin yli meni, vaikkei mitenkään kauniisti. Okei, piti taas muistuttaa itseäni, että Noppa oli suhteellisen herkkä suustaan. Pitäisi siis olla valmiina noita vähän erikoisempiakin ponnistuskohtia varten. Lähdin ratsastamaan kavalettilinjaa kohti uudestaan, tällä kertaa valmiimpana siihen kamikatze-loikkaan minkä pilkukas teki. Pitäisi selkeästi joskus treenata ponnistuspuomin kanssa, sillä Nopalla taisi olla tapana liikainnostuessaan hypätä aivan liian kaukaa. Nyt en kuitenkaan jäänyt suuhun, joten tamma jatkoi paljon iloisempana toiselle kavaletille.
Tulin linjaa muutamaan otteeseen toisestakin suunnasta, jonka jälkeen päätin lopetella. Siinä loppuraveja kevennellessäni tajusin, että jäi aika ristiriitaiset fiilikset tästä treenistä. Positiivista oli huomata, että Noppa oli tosi tarkka jaloistaan ja saattoi hypätä vähän häiriintyneenäkin. Ainakin näin pieniä, kattois sit kun alkais kunnolla hypätä. Negatiivistä ehkä sen kauheat ponnistuskohdat, siinä se nimittäin oli aivan vastakohta kuin Alma. Alma nimittäin otti mieluummin varmistusaskeleen ja hyppäs hissiloikalla, tää teki aivan päinvastoin.

Loppukäyntien jälkeen talutin Nopan yksäripuolelle ja otin varusteet pois. Merida ilmestyi jossain vaiheessa seurakseni, oli kuulemma käynyt irtohypyttämässä Kurrea maneesissa. Kävin viemässä satulan omalle paikalleen ja pesin kuolaimet veden alla. Niputin ne siistimmäksi ja nakkasin omaan naulakkoonsa. Merru leperteli ponilleni ja rapsutteli sitä harjan alta, joten passuutin sen samantien harjaamaan Noppaa. Itse harjasin jännesuojat ja kävin hakemassa kottarit, sillä tamman karsina oli vielä putsaamatta.
"Mä voin viedä tän tarhaan", serkkuni lupautui nähdessään mut kottikärryjen kanssa käytävällä.
"Okei, mut muista naru turvan ympäri."
Tummahiuksinen laittoi ponilleni päitset päähän ja niihin narun kiinni, jonka jälkeen kaksikko lähti tallista. Mä aloin putsata karsinaa, joka ei onneksi kovin likainen ollut Nopan tarhatessa niin paljon. Niimpä olin noin viidessä minuutissa valmis ja saatoimme lähteä hiljaselta tallipihalta kotia kohti. Mulla olikin vielä muutamia koulujuttuja huomiselle hoitamatta - no okei, mun ilta menis kuitenkin snäpin eikä koulukirjojen parissa.

viime lauantailta ennen radan aloittamista, kun olimme vielä melko edustavina

// Sun ja minon helpon ceen rata oli kyllä ilo silmälle! Ruuna ei mitenkään ois voinut enää pyöreemmin liikkua eteen ja että se kans kuunteli sun avut pienintä myöten sai menon näyttämään helpolta. been radassa sitten ties mitä kävi, mutta ehkä se vaan menetti keskittymiskykynsä kun joutui uudelleen valkosten aitojen sisäpuolelle, mutta tsemppasit hyvin kuten myös nopan kanssa! Näppärän näkönenhän se on jos ei muuta ei vaan kyllähän se välillä liikkui kuin kouluponi, että kannatan osallistumista heti seuraaviin kisoihin. Ihmekös jos sillä täänään oli energiaa ja oli tohelo päälllä kun siitä on varmasti pieni ikuisuus kun se on viimeksi päässyt puomien keskelle, että ota ihmeessä viikkoaikatauluun puomitreeni ja tottakai ootte tervetulleita johonkin vakkariryhmään kun hypätään 18v€ -Iida

[Milja]

Astetta tunnerikkaampi tallireissu
maanantai 4.9.2017

MILJA
Hidastin kävelytahtiin nähdessäni tutun tallipihan ja koetin tasata kiihtynyttä hengitystäni, jonkun Spotifyn top 50 -listan soidessa taustalla. Olin siis just tullu juosten - osittain myös kävellen - tallille. Tää oli lähes yhtä hapokasta kun Nopan liikkeelle saaminen.. Ei kuitenkaan ihan. Tänään saisin kylläkin kyydin pois tallilta Meridalta ja hyvä niin, sillä en ponin ratsastuksen jälkeen jaksais hölkätä vielä takaisinkin. Kuitenkin, onnekkaassa tapauksessa mulla olis mautokortti takataskussa jo parin viikon sisään ja pääsisin kulkemaan minne vain oman aikatauluni mukaan.
Vedin kuulokkeet korviltani ja kävelin tallin ovista sisälle. Siellä oli jo ihan kiitettävästi porukkaa, olihan tunnit meneillään. Yläkertaa kohti kulkiessani vilkaisin kelloa puhelimeni näytöstä; hieman yli viisi. Mulla oli tänään ollut koulua kolmeen, joten pääsin vasta näihin aikoihin tulemaan tallille. Mä nimittäin, uskokaa tai älkää, yritin tehdä koulun jälkeen jotain kotiin määrättyjä tehtäviä. Niiden laadukkuudesta en vastaa, mutta kuten mainitsin - mä yritin.

Avasin taukotuvan oven ja näin serkkuni yhdellä sohvista selailemassa puhelintaan. Potkin kengät jaloistani ja menin sitten istumaan tummahiuksisen viereen.
"Sähän oot punanen, ja näköjää oot vielä laittanu vähän vääränlaiset housutki", Merida hymähti sen kummempia tervehtimättä, viitaten mun juoksuhousuihin.
"En saanu kyytiä mistään. Ja kyllä yks ratsastus nyt aina menee vähä huonommallaki varustuksella", kohautin olkiani ja nousin samantien sohvalta mennen hakemaan itelleni vettä. Vaikkei ulkona edes paistanu aurinko, niin tos tuli yllättävän kuuma.

FELIX
''Tack för skjutsen'', Nelly huikkasi iskälle kun hyppäsimme autosta ulos. Mä takapenkiltä ja Nelly etupenkiltä. Range Rover lähti rauhallisesti pihasta takaisin kylälle.

''Mä en iha ymmärrä miks sun piti tulla mukaan, mutta mulla on epäilys'', sisko sanoi. ''Tuu käydään tallissa nopee kattoos koska Jippu menee.''

Kävelin Nellyn vierellä aurinkoisella tallipihalla. Vaihteeksi taas aurinkoisella sillä eilen tuli vettä ja maassa oli parit lätäköt vielä muistuttamassa siitä. Me mentiin avoimesta pääovesta sisälle vahvasti hevoselta haisevaan rakennukseen ja Nelly moikkasi paria vastaantulevaa tyttöä, joista toinen oli oikein kivannäköinen ruskeatukkainen. Seurasin ilmoitustaululle, jossa pari muutakin seisoskeli katsellen sitä.

''Fellu, hei, mitä sä täällä?'' mua kutsuttiin ja käännyin katsomaan kuka se siellä. Matilda ja Viola. Mun luokkalaisia.

''Siskon kaa tulin kattoon vähän menoa'', valehtelin.

''Menoapa hyvinkin'', Nelly niljaili vieressä. ''Jippu menee kahella tunnilla, mutta vasta kuudelta ekalle nii mennäänkö kattoon keitä olis tallituvassa?''

''Joo mennään vaan'', totesin. ''Nähää.''

Lähdimme samaa reittiä pihalle kuin tultiinkin ja sitten siltaa pitkin tallitupaan. Mä olin ollut ennenkin Yläkokossa ja paikat oli jotakuinkin tuttuja. Meitä vastaan tuli mustahiuksinen poika, jolle Nelly moikkas, mutta poika vaan katto mua vähän pelokkaan näköisenä. Kiskaisin tallituvan painavan oven auki ja päästin Nellyn edellä sisälle. Jotenkin heti mun silmät hakeutui takamukseen jonka näin sopivasti heti ovelta jota suljin. Juoksuhousut oli outo valinta tallille sen mä jopa tiesin. Tyttö kääntyi ympäri. Milja. Skiiiit. Igen. Alltid.

MILJA
Saatuani lasin täyteen vettä, käännähdin ympäri palatakseni serkkuni viereen sohvalle. Se matka jäi kuitenkin lyhyeksi, kun mun näkökenttään osui yksi erittäin tuttu tyyppi. Felix? Oli vähällä ettei mun lasi tippunu hämmennyksestä siihen taukotuvan lattialle. Onneks ei kuitenkaan, sillä en olis just nyt malttanu alkaa puunaamaan yläkerran maatasoa.
Niin, siis myös Nelly tuli ylös, mut sen huomasin vasta kun brunette oli vienyt mun paikan sohvalta. Mut mä taas en ollu ainut joka huomas Felixin. Tuntiratsastajien kesken alko ainakin lähes yhtä kova supina, kun Lucan ollessa lähettyvillä. Tätä mä en never ever myöntäis ääneen, mutta tahtomattani pieni mustasukkaisuuden aalto kulki lävitseni.

Meridan kiusoitteleva rykäisy sai mut palaamaan ajatuksistani maanpinnalle, ja äkkiä kasvoilleni lipui pieni hymy poikaa katsoessani. Laskin puhelimen toisesta kädestäni pöytätasolle ja join lasillisen tyhjäksi, kääntyen sitten täyttämään vesilasia uudelleen. Ei mulla oikeesti ees enää ollu jano, mut toivoin Felixin tulevan lähemmäs niin sanotun keittiön puolelle. Ja kyllähän se tuli, olishan se ollu aika vaivaannuttavaa jäädä enää yhtään pidemmäks aikaa taukotuvan ovelle.
"Moi", Felix sanoi yksinkertaisesti vähän normaalia matalemmalla äänensävyllä, mut sai tolla yhellä sanalla mun sykkeen kohoamaan varmaan tuhanteen.
Oikeestaan se oli vähän outo fiilis. Ei mulla koskaan aikasemmin oo ollu tällästä tunnetta, pelkästä toisen äänen kuulemisesta. Hyi, kuulostaapa siirappiselta. Mitä mulle oli tapahtumassa?!
"Säki vissii intoutunu hevosista ", hymähdin kääntäen katseeni hitaasti jätkän kasvoihin ja ruskeisiin silmiin.
Aivan helvetin hurmaaviin silmiin, ja teräväpiirteisiin kasv-- okei nyt riittää.
Felixiä katsoessani saatoin aistia lähes kaikkien katseet meissä. Muutamat jutteli omiaan, mut etenkin Merru tuijotti varmaan silmät kiiluen draamaa, samoin jotkut tuntilaisista.

FELIX
Mä olin hetken järkytyksen jälkeen kävellyt keittiön puolelle jossa Milja täytti ittelleen lisää vettä lasiin naama punaisena. Tunsin useamman tuntilaisen katseet mussa kun kävelin niitten ohi ja osalle hymyilinkin kun koulusta tunnistin tai oli muuten vain silmään kiinnittyviä katseita. Silti, kun mä seisoin suhteellisen lähellä Miljaa, nojaten keittiötasoon ei muitten katseet millään vetäneet vertoja.

''Moi'', sanoin matalasti. Matalammin kuin mitä mun ääni oikeesti oli. Se oli hauska huomata miten Milja sekä muut reagoi siihen. Muut tuntui oikein höristävän korviaan, että mitä seuraavaksi, mutta Milja punastui. Aivan helvetin söpöä.

''Säki vissii intoutunut hevosista'', Milja totesi. Mä vaan hymähdin ja otin lasin sen kädestä niin, että meidän sormet hipas toisiaan. Kuulin Meridan tyrskähtävän tai luulen et se oli se. Ainakin ääni tuli sen suunnalta. Täytin lasin kylmällä vedellä ja kulautin ne alas sitten nopeasti.

''Et sä omaa lasia olis voinu ottaa?'' blondi virnisti. Naurahdin ja pudistin päätäni. Ottaisinko ohjat käsiini niin sanotusti, nyt kun tallilla satuttiin olemaan. Mä saatoin vähän nauttia draamasta, tai siis en. Ei. En nauttinut draamasta, mutta sen aiheuttaminen oli mun yks bravuureista.

Kumarruin lähemmäs Miljaa. Nostin käteni ja hipaisin muka sattumalta sitä takaa ja laitoin sen kuulosuojaksi tai niin ettei kukaan voinut lukea huulilta, jos joku nyt niin osaisi ja kuiskasin: ''Meitä tarkkaillaan.''

MILJA
Mun lävitse kulki välittömästi kylmiä väreitä, kun Felix kumartui lähemmäs ja kuiskasi lyhyesti kaksi sanaa. Melkein voisin vannoa, että jätkä nautti kun näki mut kerrankin vähän vähemmän itsevarmana. Tai siis, mä usein olin se niin sanotusti 'tilanteen herra'. Mut yllättävät tilanteet kuten tää - en ollut yhtään valmistautunu henkisesti, et olisin törmänny Felixiin tänään tallilla. Niimpä mä olin ihan fucked up, enkä tykänny tästä fiiliksestä. Niimpä rykäisin pienesti ja yritin samalla koota itseni henkisesti.
Käänsin päätäni niin, että meillä oli taas katsekontakti. Hyvin intensiivinen sellainen. Korjasin kasvoilleni mahdollisimman normaalin hymyn, ja sanoin jo lähes normaalin itsevarmasti:
"Mä tiedän."

Pujahdin jätkän ohitse takana olevalle keittiötasolle ja nappasin puhelimeni käteen. Samalla sohville vilkaistessani näin useiden kiinnostuneiden silmäparien tuijotuksen. Mitäköhän juttuja tästäkin pistettäisiin liikkeelle tallissa?
"Mun pitäs varmaan hakee Noppa", aloitin kävellessäni ovelle laittamaan kengät jalkaani;
"Tuut sä, vai?"
Katsoin Felixiä odottavasti, jolloin poika nyökkäsi ihan liian kuuma virne kasvoilla. Yhtäkkiä mulle tuli taas kylmänhiki pintaan ja ihme ettei jalat pettäny siihen paikkaan. Mut pikku hiljaa aloin päästä haluamalleni rauhallisuustasolle - sain pidettyä aika hyvin pakan ulkoisesti kasassa, vaikka sisällä leimus.
Lähdimme kävelemään perätysten portaita alas, mä edellä. Kuullessani oven pamahtavan takanamme raskaasti kiinni, mun teki mieli samantien kääntyä ympäri ja tehdä jotain tosi typerää. Mut mä onnistuin onneksi kahlitsemaan haluni, joten sen sijaan tarhoja kohti lähtiessämme päädyin kysymään melko tyyneellä äänensävyllä:
"Mites sul lukio lähteny käyntii? Pitäis kattoo joku päivä onks meil jotain samoja kursseja."
Mä tiedän, lame kysymys. Mut jos olisin kysyny yhtää mitään villimpää, en oo varma olisinko ite pysyny pöksyissäni.

FELIX
''No joo siinähän se, ärsyttää nii vitusti ku opot haluu jo tietää mitä kirjotetaa ja mulla ei oo hajuukaan'', tuhahdin vilkuillen samalla Miljaa, lisäsin virnistäen: ''Mut joo pitää kattoo, joku päivä.''

Me tultiin tarhalle, jossa Miljan poni oleili tyytyväisenä auringossa. Tyttö pujahti porttilankojen välistä ja mä sain hyvän näkymän kun tyttö poistui ties vaikka vähän lantion keinuntaa liioitellen. Katselin ihan muina miehinä siinä häpeämättä yhtään, koska miksi hävetä? Ei Miljaakaan tuntunut juuri hävettävän vaikka näyttikin välillä kuin sen housuissa olisi sata kusiaista, mutta ei halunnut raapia. Avasin herrasmiesmäisesti portin niille. ''Noppako tää nyt sitte on? Aika osuva nimi.''

Milja nyökkäs ja talutti ponin tarhasta, suljin portin ja harpoin sitten niitten luo. Poni kipitti ja Milja koitti näyttää rennolle. Sen minkä olin Nellyltä ymmärtänyt, hepat reagoi ihmisen tilaan, joten Milja sais luvan rentoutuu, ku mä en haluais nähä siihen sattuvan. Meijän välillä oli laskeutunut hiljaisuus, ihan ku kumpikin mietti mitä sanoa. Tai tehdä. Me päästiin päätallin pienelle, rauhalliselle puolelle, jonne joku oli jättänyt radion soimaan. Milja talutti ponin karsinaan ja päästi sen sinne. Se pieni scene tallituvassa, joka me aiheutettiin oli saanut sanan liikkeelle. Ovesta, joka yhdisti puolet kuului arvioivaa puhetta ja meidän nimet. Mun ja Miljan. Sekä yhdessä että erikseen. Miljakin näytti kuuntelevan sitä.

''Pitäskö toi ovi laittaa kiinni?'' kysyin viattomasti. ''Vai ruokkiiko se noita juorukelloja?''

MILJA
"Haittaaks se jos ruokkiiki?" kysyin viekkaasti, jolloin Felix huvittuneesti päätään pudistellen veti oven kiinni.
Kävin hakemassa Nopan hoitopakin käytävälle ja aloin harjaamaan tammaa ensimmäisellä käteen osuvalla harjalla. Poni nökötti rauhallisesti paikoillaan, eikä häiriintynyt vaikka Felix norkoili avonaisella karsinan ovella.
Jotenkin mun ajatukset eivät olleet täysillä tässä harjaamisessa, mutta jonkinlaisen harjauskierroksen jälkeen siirryin putsaamaan kavioita. Mun ei ollu vaikee veikata missä brunen katse vaelteli sinä aikana, mut eipä nää juoksuhousut välttämättä paljoa muuta varaa antanu. Viimeisenkin kavion putsattuani taputin pilkukasta lautasille ja menin hakemaan pintelit pakin pohjilta.
Mun ja Felixin välillä oli tän koko ajan hiljaisuus, ei kuitenkaan painostava sellainen. Käyttäisin ennemminkin sanaa sähköinen. Mut samalla kuitenkin sellainen rento - ei tuntunu yhtään oudolle, vaikka Felix nojaili ovenpieleen ja tarkkaili tekemisiäni.

Aloin satuloimaan Noppaa, ja päädyin koulupenkkiin. Mun mieli ei varmaan ihan ymmärrettävistä syistä ollu täysin keskittyny tulevaan ratsastukseen, joten luultavasti tekisin vaan jonkun helpon kouluhölkkäilyn. Muutenkaan nää housut eivät olleet mitenkään parhaat ratsastukseen.
"Mä laittaisin sut tän selkään testiks, jos et ois noin pirun pitkä", hymähdin kiristäessäni luimivan ponitamman satulavyötä.
"Ehkä se on vaan mun etu", Felix totesi, ja näytti varsin tyytyväiseltä hänelle suotuun pituuteen.
"Älä sano. Mun hoitohevonen on sellaset plus kolkyt senttii tähän verrattuna, et kyl me tarpeen vaatiessa saadaan sustaki heppapoika", virnistin vain puoliks vitsillä, sen jälkeen astuessa käytävälle hakemaan Nopan suitsia.
"Vaik jotenki kummasti oot eksyny tallille nytkin, vaikket oo ilmeisesti hevosista sen liiemmin kiinnostunu", jatkoin leikkisän silmäyksen poikaan luoden.
Laitoin ponilleni vielä suitset, sekä itselleni kypärän päähän. Sen jälkeen lähdin taluttamaan matelevaa tammaa alakentälle, Felixin seuratessa perästä.

FELIX
Myönnetään, että mun olis tehnyt mieli tehdä jotain ihan muuta kuin nojailla seinää vasten, kun Milja hoiti poniaan. Kuten esim. työntää se seinää vasten ja laittaa sen suu uuteen uskoon. Tuskin valehtelisin vaikka sen ois tehny samaa mieli. Pysyttiin kuitenkin vaivoin erossa toisistamme. Mä jäin kentän toiselle puolelle, sille turvallisemmalle, kun Milja talutti poninsa kentän keskelle ja duunas jotain omaa siellä, kunnes hetken päästä ponnisti lihavan ponin selkään. Tai siis. Kaivelin puhelimen esiin. Tästä saattais tulla tylsää vaan kattella ku blondi mennä hölskyttää ponillaan.

''Emmä niistä poneista niin kiinnostunu oo, mutta hyvää tarjousta vastaan voin tulla kokeilemaan ratsastusta'', vinkkasin aiempaan keskusteluun viitaten. Milja naurahti. ''Ratsastaahan se kylän fuckboy tääl kans ja sillä menee hyvin.''

Milja alkoi keräilemään naruja käsiinsä ja mä nappasin siitä kuvan mystoryyn. Ja hetken päästä alkoi snappi laulaa, ku joukkuelaiset alko kyseleen mitä mä tallilla tein. Niin mitä mä tein täällä? Tulin katteleen. Ja ottamaan selvää. Miljasta. Jos niin nyt pystyi sanomaan. Ne alkoi edetä reippaammin. Ja mä tykkäsin. Se näytti kaksitahtiselle ja pompautti kivasti kaikkea mikä pystyi pomppimaan. Otin siinä sitten pari viatonta videota. Mutta ihailin myös sitä miten rohkeasti blondi ratsasti ponia, vaikka se vähän teutaroi ja pelleili, tai mä luulen niin, tuskin sen oli tarkotus liikkua miten liikkui.

''Hyvälle näyttää!'' huikkasin aidalta, kun poni kulki pää nyökyssä. Ja Milja näytti voittajalle.

MILJA
Noppa tuntui tänään hyvin normaalille itselleen, eli laiskalle, heinämahaiselle ponille. Käynnissä tein muutamia pysähdyksiä ja väistätyksiä, sekä katsoin ettei pilkukas päässyt hidastamaan tempoa olemattomaksi. Ravissa Nopasta oli ensin hurjan pelottavaa mennä kulmista sisäpohkeen ympäri, joten se koetti ottaa muutamat lähdöt laukalle silmävalkuaiset pyörien. No, ainakin tällaisilla äkkilähdöillä laiskimukseen sai vähän enemmän ruutia. Pian Noppa nimittäin ravasi jo ihan kelvollisesti, käden tukea hakien. Muutamia iloisia pärskähdyksiäkin se päästi mun ratsastaessa kiemurauria pitkille sivuille.

"Hyvälle näyttää!" Felix jossain vaiheessa huudahti, ja sai mut tahtomattani hymyilemään.
Pääsääntöisesti siksi, ettei pojalla luultavasti ollut kovin paljon ideaa siitä, miltä menon tuli näyttää. Silti se muka niin tosissaan tsemppasi mua kentän laidalta.
"Säkin", mä päädyin huikkaamaan takaisin virnuillen muka vitsillä, vaikka faktojahan mä vain latelin.
Noppa pääsi salakavalasti hidastamaan tempoa, joten jouduin taas pistämään keskittymistä poniin. Vaihdoin suuntaa ja ratsastin hetken harjoitusravia, mikä ei ollut kovin helppoa liukkailla juoksuhousuilla. Niimpä hidastin käyntiin ja lähdin nostamaan ensimmäistä tarkoituksellista laukkaa - viitaten siis alkuratsastuksen hölmöilyyn.
Pian risteytysponi hypähti laukalle turpa taivaissa, mutta sentään persettä se ei heitellyt. Niimpä mä saatoin olla tähän nostoon tyytyväinen. Jatkoin ympyrältä suoralle uralle ja hain hieman kevyttä istuntaa, antaen tamman laukata vapaasti selän läpi reippaassa temmossa.
"Hyyyvää Noppa, prrr", kehuin hymyssä suin, hidastaen päädyssä raville.

Nostin laukkaa toiseenkin suuntaan ja tein lähinnä muutamia ympyröitä. Laukassa Noppa ei ollut niin helposti hakemassa tuntumalle, joten mulla ei ollut nyt intoa tapella asiasta. Niimpä rennon laukkatyöskentelyn jälkeen hidastin raville ja keventelin uran sisäpuolella hieman pidemmän ohjan kanssa.
"Lopetteleks sä nyt?" Felix havahdutti mut ajatuksistani kysymyksellään.
"Joo", nyökkäsin ja istuin alas raviin, siirtyen käyntiin.
Annoin kokonaan pitkät ohjat, ja kaivoin puhelimen hupparini taskusta. Availin siinä samalla kävellessäni muutamia mulle tulleita snäppejä. Janita ja Viivi olivat molemmat kerenneet ihmettelemään, että oliko Felix todella tallilla. Mistä nekin tiesi? Kohta tajusin kuitenkin käydä katsomassa jätkän mystoryn, jolloin näin kuvan musta ja Nopasta kävelemässä.
"Hyi hirvee kuva sulla mystoryssa", valitin pysäyttäen pilkukkaan kohtisuoraan pojan eteen.
Nappasin itsekin nopean kuvan niin että poika varmasti näkyi taustalla. Provoa muun muassa Roopelle, joka aina oli katsonut tarinani.
"Ei musta nyt nii hirvee", Felix virnisti ja kysyi sen jälkeen:
"Joko me mennää talliin?"
"Jep."

FELIX
''Saanko mä taluttaa?'' kysyin kuin mikäkin innokas pikkulapsi. Milja kohotteli mulle virneellä kulmakarvojaan, mutta ojensi sitten ohjat mulle. Annoin ponin haistella mun käsiä hetken ja kun Milja lähti edeltä talliin nykäisin ohjista ja poni lähti seuraamaan. Mentiin ridakoulupuolen läpi ja sain paljon katseita taluttaessani ponia vierellä.

''Mitäs, mitäs Felix, onko susta tullu ponipoika?'' Matilda naureskeli vastaan tullessaan.

''Sepä se'', viristin takaisin ja huomasin edellä menevän Miljan vilkaisevan taa.

Talutin ponin sen karsinaan ja Milja kertoi mitä solkia avata ja sain sitten riisua sen ponin. Mahti tunne. Ojensin sille sitten sen varusteet ja taputin kosteahkoa karvaa. Milja jätti varusteet johki telineille ja tuli takaisin karsinaan alkaen kääriä ponin kintuista vaaleanpunaista kangasta. Mä seurasin vierellä ja odotin tytön saavan homman valmiiksi. Ja kun Milja asteli karsinasta ulos mä laitoin sen kiinni ja arvioin tilannetta. Narukasat laitettuaan laatikkoon se nousi ja kattoi mua syvälle silmiin.

''Sulla on tossa jotain'', mumisin viekkaana ja otin meidän välisen tilan haltuuni astumalla sen eteen. Kuten kaikissa elokuvissakin sipaisin Miljan poskea ja se siirsi katseensa mun silmistä huuliini. Vinkistä vaari ja painoin huulet sen omia vasten.

Irrottuamme toisitamme Milja henkäisi: ''Oliko mulla oikeesti poskessa jotain?''

''Ei'', virnistin ja jatkoin suudelmaa työntäen tyttöä varovasti kohti seinää, kunnes sen selkä osui siihen ja kuului hymähdys.

MILJA
Mun syke hipoi varmaan tuhatta Felixin astuessa lähemmäs, jotain likaa poskeltani poistamaan. En voinut siinä vaiheessa itselleni mitään, vaan katseeni lipui automaattisesti pojan huulille. Eikä varmaan tullut kellekään yllätyksenä, mitä seuraavaks tapahtui. Jep, ei tullut mullekaan, mutta sen sijaan mun sisällä kupliva tunne oli taas jotain ihan uutta.
Olin täysin mennyttä viimeistään siinä vaiheessa, kun poika työnsi mut varovasti seinää vasten, samalla suudelmaa jatkaen. Mun mahanpohjasta otti tahtomattani, kun Felix hitaasti liu'utti kättään kylkeäni pitkin alemmas. Kaikki ympärillä tuntui yhdentekevältä, pelkkä tää hetki tuntui tärkeeltä. Ja tajunnanräjäyttävän hyvältä.

Hitaasti irrottauduimme toisistamme, edelleen katsekontaktin säilyttäen. Ja siinä samalla niihin ruskeisiin silmiin tuijottaessani, mun tajuntaan iski ja kovaa. Mä olin oikeesti ihan helvetin kusessa tohon jätkään, halusimpa sitä myöntää tai en. Voiha vittu.
Niin ihanalta kun tää fiilis toisaalta tuntu, samalla se oli jotain mihin en ollut tottunu. Melkein tuntu, et olisin laskenu mun suojamuurin ihan kokonaan alas. Ja koska se oli mulle uutta, se oli hämmentävää ja jopa osittain epämukavaa. Mähän olin itsevarma, aina sanavalmis Milja. Ainakin.. Olin?
"Milja? Onks kaikki hyvin?" Felix palautti mut maanpinnalle, eikä sillä ollu hajuakaan mitä noiden viime sekuntien ajan kelasin päässäni.
"Öööö, joo on", nyökyttelin pyyhkäisten sormellani huuliani, joissa edelleen poltteli suudelmien jäljiltä.
Mun oli pakko pitää katse osittain maassa, sillä jos edes vilkaisin noihin hurmaaviin silmiin, mä olin täysin under control.

Ennen kuin kumpikaan kerkesi sanoa enempää, tallin ovi kävi Nellyn ja Meridan astuessa talliin.
"Täällähän te ootte", Nelly hymyili ja Merida lisäsi virnuillen:
"Mä arvasin et ne on jossain nuoleskelemassa."
Felix astui askeleen taaksepäin ja mä rykäisin osittain vaivaantuneena.
"Ootteks te valmiita vai? Mä nimittäin ainakin olisin lähdössä", serkkuni jatkoi, jolloin mä nyökkäsin:
"Joo, mennää vaa."
Lähdimme koko porukka samalla oven avauksella tallista ulos, Svenssonien jäädessä odottamaan omaa kyytiään. Me Meridan kanssa hypättiin sen auton kyytiin, ja heti ovien sulkeuduttua alkoi armoton kuittailu:
"Uuuu, Felluu.. Oliks teil kuumatki hetket?"
Mä vain tuijotin tyhmänä ikkunasta ulos, maisemien alkaessa vaihtua auton rullatessa eteenpäin.
"Milja?"
"Mä oon ehkä ihastunu iha vitun pahasti", huokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen, asian iskeytyessä vielä pahemmin tajuntaan näin ääneen sanottuna. Ei saatana.

[Milja]

Sexy seventeen
perjantai 29.9.2017

Kiipesin tallin yläkertaa kohti toisessa kädessä muovipussi, toisessa totta kai puhelin. Sen mukaan kello oli nyt noin viis iltapäivällä. Avasin taukotuvan oven auki ja huomasin heti saavani epäileviä katseita osakseni ylhäällä hengaavilta. Veikkaisin niiden johtuvan tän hetkisistä vaatevalinnoistani; normaali harmaa huppari ja juoksuhousut. Mun päällä kun ei yleensä näin tylsiä vaatteita nähty. Tähän tulis kuitenkin kohta odotettua radikaalimpi muutos. Moikkasin Nadjaa joka istuskeli yhdellä sohvista, ja kiirehdin sitten vessaan vaihtamaan mun vaatteet.
Nopean vaatteenvaihdoksen, pitkän meikinviimeistelyn ja muutamien selfieiden jälkeen mä olin viimein valmis. Lähdin yläkerrasta tallia kohti tuntien varmaan jokaikisen katseet mun selässä. Ei kyllä ihme, edes mä en normaalisti hengannut tallilla mekko päällä. Mut tänään mä hengaisin.
No ei, oikeesti mun prinsessamainen ootd johtu mun ja Merrun kuvaussessiosta. Mä täyttäisin huomenna 17 vuotta (uskokaa tai älkää). Saatiin sitten huippuhyvä idea ottaa kuvia tallilla, Nopan kanssa. Joten se olis tänään ohjelmassa.

Yksäripuolelle kävellessäni näin serkkuni puunaamassa poniani. Merida sai hoitaa Nopan valmistelemisen, sillä mä en halunnut liata mun mekkoa jo tässä vaiheessa.
"Ootko kohta valmis? Mä käyn vaihtaa noihin suitsiin tän otsapannan jo valmiiks", sanoin serkulleni näyttäen uutta blingbling-otsapantaa, jonka mä hommasin vain ja ainoastaan tätä juttua varten.
"Joo, oon mä. Ei täs klipatussa karvassa paljoo harjattavaa oo."
Noppa klipattiin joku viikko sitten. Siihen oli kolme selkeetä syytä. Yksi, toi poni alko kasvattaa mammuttikarvaa varmaan kolme viikkoa sitten. Toinen, tänä talvena mulla oli tarkoitus saada treenirutiinista kiinni, eikä se onnistuis jos otus hikoaa pelkästä alkuravista. Kolmas, näyttihän se ihan tosi söpöltä, kun lautasten päälle oltiin jätetty sydämen muotoinen alue karvaa.
Saatuani otsapannan vaihdetuksi, kiikutin suitset serkulleni. Se pisti pilkukkaalleni suitset päähän ja soljet tarpeeksi tiukalle.
"Mä haen kameran ja ne ilmapallot", Merida ilmoitti ja ojensi ohjat mulle.
Lähdin tummahiuksisen perässä tallista ulos, Nopan kipittäessä korvat hörössä vierelläni pihalle. Vielä enemmän hämmentynyt se oli, kun Merru tuli lähemmäs ilmapallojen kanssa.
"Ne on vaan ilmapalloja", juttelin Nopan pörähdellessä jännittyneenä;
"Mä en aio luopua tästä ideasta siks että sä päätät pelätä niitä."

Noin vartin totuttelun jälkeen Noppa ei ollut enää niiin järkyttynyt pinkeistä ilmapalloistani. Se jopa antoi mun taluttaa sitä ilmapallot toisessa kädessä. Tosin, jos tuuli heilutti palloja edes hieman epäilyttävästi, se otti äkillisen loikan poispäin.
"Oisko turvallisempaa jättää ne ilmapallot pois?" Meridan epäilevä ääni kysyi takaamme meidän kävellessä kuvauspaikalle.
"Ehkä, mut kuin monesti oot nähny mun toimivan kannattavimman kautta?" heitin napakasti ohjista kiinni pitäen.
"Totta, en kovinkaan monesti.."
Saavuimme läheisen pellon reunalle, ja käänsin Nopan Merrua kohti. Serkkuni pitäessä ponia, tarkistin viimeisen kerran että meikit ja hiukset oli kohdillaan. Sen jälkeen me molemmat serkukset päästiin suosikkivaiheisiimme; mä poseeraamaan ja Merida räpsimään kuvia. Koska Noppa oli aika linssilude, ei sitä juuri tarvinnut houkutella olemaan korvat hörössä. Lisäksi tallipihan suunnalta kuului satunnaisesti hirnumista, joten sitä pilkukas kuunteli sieraimet suurina.

Aika äkkiä me saatiin ainakin serkkuni mukaan hyviä otoksia, joten palasimme takaisin tallille. Noppa oli kuitenkin vielä liikutettava, joten mä lähdin vaihtamaan vaatteita Meridan lupautuessa satuloimaan ponini. Niimpä ylhäältä takaisin talliin palatessani, seisoi valmiiksi varustettu risteytysponi käytävällä korvat hörössä.
"Kiitti", sanoin Meridalle irrottaessani ponin käytävän ketjuista.
Poistuimme yhtä matkaa tallin ovesta, mutta mun kääntyessä alakenttää kohti Merru huikkasi:
"Mä meen hakee Kurree tarhasta, moikka!"
"Juu moi."
Talutin hitaasti matelevan tamman kentälle, jossa ei ihme kyllä ollut ketään. Perjantai ja kello lähemmäs kuutta, eikä alakentällä ollut muita. Omituista, mutta ainoastaan positiivista. Pysäytin ponini kentän keskelle ja vedin vaaleanpunaiset jalustimet alas. Kiristin vyötä kahdella reiällä Nopan irvistellessä, ja sen jälkeen pääsin kipuamaan koulupenkkiin.
"Hyvä tyttö", taputin paikallaan pysynyttä neitiä kaulalle ja päästin sen samantien kulkemaan uralle.

Hidastempoisten alkukäyntien jälkeen keräsin ohjat tuntumalle. Noppa ei normaaliin tapaansa kovin innokkaalta tätä treeniä kohtaan vaikuttanut. Toisin olisi, jos kentälle oltaisiin nyt kannettu edes yksi pysty. Mun kyllä oikeasti pitäisi hypätä Nopalla tässä ihan lähi-päivinä. En tiedä miten hyppääminen oli näin jäänyt, kun mua kuitenkin kiinnosti miten tamma hyppäisi. Oli vain ollut niin kiire, nytkin oli tarkoitus tehdä pelkästään pikainen koulutreeni. Ehkä me ensi viikolla päästäisiin aloittamaan estetreenit.
Tämän ratsastuksen aloitin kuitenkin etuosakäännöksillä. Niistähän ei tullut ensin mitään, kun Noppa oli niin kuuro mun pohkeelle. Tein muutamia teräviä pysähdys-käynti-siirtymiä, niin alkoihan ne käännöksetkin sujua paremmin. Ravissa mä tein nopeita siirtymisiä käyntiin ja takaisin raville, jolloin menoon alkoi löytyä parempi tempo. Mä olin nyt tässä viime viikkoina päässyt jo vähän helpommin ratsastamaan Noppaa aktiiviseksi, osasyynä ehkä muutamat kerrat kun olin ollut ratsastustunnilla mukana. Open vinkit tosiaan helpotti ratsastusta.

Kun olin työskennellyt ravissa molempiin suuntiin, hidastin käyntiin ja löysäsin hetkeksi pidempää ohjaa. Kaivoin puhelimeni taskusta ja nappasin välissä mystoryyn aina yhtä tylsän korvakuvan, sekä vastasin muutamaan mulle tulleeseen snäppiin. Muutama oli myös kysellyt mitä suunnitelmia mulla oli huomisille synttäreilleni. En pitäisi mitään jäätäviä kemuja (mitä varmaan voisi musta olettaa, vai?), vaan kutsuisin jonkun kymmenisen ihmistä meille Kajankoskille. Mun ihmetyksekseni Merrun vanhemmat olivat lupautuneet jättämään kämpän mulle ja viettämään mökkiviikonlopun, joskin olivat painottaneet etten saisi hajottaa paikkoja tai tarjoilla mitään alkoholipitoista. Eka okei, tokasta en olis niin varma. Ja joo, tohon noin kymmeneen ihmiseen kuului myös Felix. Ehkä jos kaikki menis hyvin, mä en heräis aamulla yksinäni..
Hengähdystauon jälkeen päätin nostaa laukkaa harjoitusravista. Ensin Noppa vain kipitti turpa taivaissa ja vastusteli pidätteitä vasten, mutta kun olin rennompi kädestä ja pistin vatsalihakset töihin, muuttui meno heti siedettävämmäksi. Eka laukannosto oli katastrofi pukkeineen ja kulmien oikaisemisineen, mutta toinen oli jo vähän parempi. Tein muutamia nostoja molempiin suuntiin ja olin valmis lopettamaan. Laukka oli kyllä meillä varmaan askellajeista hankalin. Noppa kun ei meinannut liikkua, vaan kulutti energiansa ohjan nykimiseen ja perseen heittämiseen. Täytyisi siis alkaa treenata sitä enemmän. Epähuomiossani mä taisin jopa vältellä laukkatyöskentelyä kun tiesin sen olevan yhtä tappelua, joten tyydyin aina tekemään vain yksitoikkoisesti nostoja. Pitäisikin tehdä muutos asiaan.

Yksäripuolella pari tyttöä oli harjaamassa Likkaa, olivat varmaan Iidan tai Salomen käskystä saaneet oikeudet puunailla ponia. Talutin hörisevän Nopan omaan karsinaansa ja aloin purkaa varusteita pois. Siinä samalla mä saatoin sivukorvalla kuunnella, mitä nää tytöt juttelivat.
"...kuulemma joku Lucan kaveri."
"Jep, pitää selvittää millon sillä on työvuoroja. Jos se on yhtä komee ku Luca, nii.."
"Toivottavasti ei ainakaa kovi paljoo vanhempi."
Tajusin niiden luultavasti puhuvan siitä uudesta työntekijästä, joka täällä muutama päivä sitten aloitti. Kuulin siitä yksi päivä nopeasti Merrulta, joka ei tiennyt tyypistä muuta kuin nimen Iidan mainittua sen ohimennen. Koko tyyppi oli siis ihan mysteeri mullekin.
Purin ponin loppuun ja päätin pistää Nopalle fleeceloimen. Sille oli tainnut jonkun verran kuumuus iskeä, kun laukka oli taas yhtä tahtojen taistelua. Niimpä pistin sille pinkin fleeceloimen päälle ja suljin karsinan oven perässäni. Keräsin mun kamppeet käytävältä pois ja palautin ne omille paikoilleen. Päätin olla vielä niin kiva, että tein iltaruoan ponilleni valmiiksi. Sen jälkeen näpyttelin serkulleni viestin, että lähettelisi tän päivän kuvia mulle sitten kun ehtisi - eli mahdollisimman nopeasti. Pitäisihän niistä joku tunkea instaan huomenna.
Käppäilin jo hieman hämärtyneen pihan läpi parkkipaikalle ja kaivelin onneni kukkuloilla mautoni avaimet esille. Kuin kivaa oli lähteä ja tulla ihan miten halusi. Miten mä olinkaan ennen pärjännyt ilman mopoautoani?

// ootte te kyllä sellanen parivaljakko että <3 En ehkä sanois näyttävä, koska noppa on niin pieni ja kaikenlisäks tosi sulonen, mutta söpö te kyllä ootte. Tosi söpö. Eihän Noppaan voi olla ihastumatta, se on pieni ja punkero, ja täplikäskin vielä, mainittakoon myös vaaleanpunaisen teemavärin. Onko Noppa ees ponikaan? Mutta HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ MILJA! Kyllä se on vaan helppo olla tekemättä jotain kun tietää mitä siitä seuraa, mutta käythän sä nopan kaa vakkaritunneillakin että siellä sitä tulee pakosti treenattua sitä laukkaakin vaikka mikä olis. Että on se parempaa ku alkuun toi teidän meno, mutta treenattavaa on. 16v€ -Iida

[Milja]

Tärkeintä on keskittyä positiiviseen
maanantai 16.10.2017

Kuten aika monelle on varmasti selkeästi ilmennyt, mä en jännitä tai stressaa kovinkaan montaa asiaa. Esteratsastus on myös yksi niistä monista asioista, joka ei ole mua koskaan pelottanut. Ei vaikka kuinka olisin lentänyt alas selästä, tai puomit olisi nostettu yli metrin korkeuteen. Musta se oli vain hauskaa - lisättäköön vielä, että mitä haastavempia reittejä, sitä mielenkiintosempaa. Nyt kuitenkin yläkentän keskellä seisoessani, mun vatsassa kipristeli. Olin kasannut kentälle kolme ihan yksinkertaista estettä - kaksi pystyä joista toisessa oli laine, sekä okseri. Ja tänään me hypättäisiin Nopan kanssa ekaa kertaa ikinä, enkä tykännyt tästä fiiliksestä joka mun sisällä velloi. Tän pitäis olla oikee onnen hetki. Tätähän mä olin odottanut suunnilleen siitä asti, kun Nopan sain.
Veikkaisin tän jäätävän kuumotuksen johtuvan mun odotuksista. Mä halusin että kaikki menis täydellisesti, meillä ei olis mitään ongelmaa ja päästäis pian kisaamaan metrin luokkia. Mut samalla mä tiesin, että asiat tuskin tulis menemään tän kaavan mukaan. Toki mä olin hypännyt lähes vuoden kuumuvalla Almalla ja lähes saman verran vahvalla Minolla, mut Noppa tulis olemaan jotain next leveliä.
Silloin kun vuokrasin tammaa Ruotsissa, näin kuinka se hyppäsi omistajansa kanssa - oikeastaan olin muutaman kerran kisoissa hoitajanakin. Noppa todella osasi hypätä, mutta samalla sillä oli niin pirun lyhyet hermot. Joissain kisoissa se hyppi kahdelle jalalle niin, että sen ratsastaja lensi selälleen maahan ja mursi yhden kylkiluunsa - sitä rataa ei siis loppuun nähty. Toisaalta muistan myös kilpailut, joissa esteet oli yli metrissä ja pilkukas lensi korvat hörössä jokaisen puomin yli kertaakaan kolauttamatta. Mitä tän päivän estetreenit tulis olemaan - sitä ei vielä kukaan tiennyt.

Kello oli vasta kymmenen aamulla, joten porukkaa ei juuri pihamaalla näkynyt työntekijöitä lukuunottamatta. Sen varaan mä olin kaiken pistänytkin - en halunnut, että kentän laidalla olisi koko tuntilaiskaarti tuijottamassa, kun mä pahimman ajatukseni mukaan lentäisin okserin sekaan. Halusin, että oli tyyntä ja mä voisin vain keskittyä siihen hetkeen. Joten sen takia mä laitoin herätyksen yhdeksäksi ja raahasin itseni ennen kymmentä tallille. Tän ratsastuksen olis paras olla uhraukseni arvoinen.
Ulkona oli vielä aamusumuista kävellessäni Nopan tarhalle. Se oltiin keretty nakata jo pihalle, ja siellä poni söikin viimeisiä heiniään oikein tyytyväisenä. Tosin mut nähdessään söpö ilme vaihtui äkkiä luimivaan. Jos se vaan tietäis mitä me oltiin menossa tekemään, ehkä tamma ei näyttäisi niin nyrpeältä. Lähdin kulkeutumaan pilkukasta kohti, joka syvään huokaisten käppäili minusta kauemmas.
"Älä viiti", mä vuorostani huokaisin, pysähtyen portin lähettyville.
Siinä mä sitten odottelin noin viitisen minuuttia puhelintani selaten, kunnes mun ahne ponini ei enää kestänyt vaan palasi heinäkasalleen. Samalla se myös antautui kiinni, ei ilmeisesti jaksanut enää pakoilla. Mä olin joka tapauksessa iloinen sen päätöksestä, sillä mä en jaksanut leikkiä hippaa. Pujautin narun turvan ympärille ennen liikkeelle lähtöä, sillä Nopalla oli edelleen tapana testailla oliko taluttaja hereillä. Enkä usko että saisin ongelmaa kitketyksi ainakaan ennen talvea, sillä silloin neiti olisi varmaan entistä pörheämpi. Tai no, toivottavasti ei.

Yksäripuolella Lucas oli putsaamassa karsinoita mun tullessa Nopan kanssa talliin. Siitä mieleeni muistuikin, kuinka niillä oli Merrun kanssa tänään aamuvuoro. Auts. Vaihdoimme Lucan kanssa lyhyen tervehdyksen, mutta siihen se jäikin. En tiedä oliko fiilis vaan mun puolella, mut tää oli vähän awkwardia. Mulla ei ollut mitään tyyppiä vastaan, mut pakosta hänet nähdessäni tuli mieleen sen ja serkkuni... Juttu.
Hermostuneena aloin varustaa Noppaa, joka lunkisti seisoskeli karsinassa paikallaan. Me oltiin viime viikkoina menty jonkun verran puomeja ja kavaletteja. Ne treenikerrat olivat menneet, no, vaihtelevasti. Joskus ei voinut kun hymyillä, toisinaan taas vannoin alkavani kouluratsastajaksi. Sen olin kuitenkin huomannut, että Noppa oli edes hitusen terävämpi koulussakin, kun liikuntaan tuli vaihtelua. Viime viikolla mä irtohypyytin pilkukasta, ja onhan sillä ihan hiton magee hyppytyyli.
Pian mun vierelläni seisoskeli varustettu Noppa martingaaleineen ja häntäremmeineen. Oikeastaan se näytti tosi asialliselta, joltain napakalta kisaponilta. Ehkä joku päivä vielä. Maiskautin tammalle, joka lähti korvat hörössä seuraamaan mua yläkenttää kohti. Jalat tuntui heikolta ja kädet tärisi - miten yks ratsastus pystyi jännittämään näin paljon? Varsinkaan mua.

Pysäytin Nopan kentän keskelle, meidän molempien hengityksen höyrytessä kylmässä syysaamussa. Laskin pinkit freejumpit alas, tarkistin vyön kireyden ja heitin ohjat kaulalle. Risteytysponi tuijotti herkeämättä esteitä, eikä hievahtanutkaan mun laskeutuessa satulaan. Mahdollisimman syvään hengitellen taputin klipattua kaulaa ja keräsin kevyen ohjastuntuman. Päästin ponin kävelemään, eikä siihen vaadittu kuin pieni hipaisu - yleensä sain pyytää ainakin kolme kertaa ennen kuin se viitsi lyllertää liikkeelle. Olis siis sanomattakin selvää, että Noppa tiesi mitä tänään tehdään. Tän ratsastuksen tavoite oli ykskantaisesti pysyä hengissä. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Alkukäyntien jälkeen keräsin ohjastuntuman ja automaattisesti poni lähti kulkemaan tikittävin poniaskelin. Tempo oli kuitenkin ihan eri luokkaa, kuin vaikkapa ennen normikoulutreeniä. Mun omatkaan hermot eivät tällä hetkellä riittäneet käynnin työstämiseen, joten päästin intoa puhkuvan tamman raville. Kevensin reippaassa tahdissa ja tein päätyyn ympyröitä, välillä isompaa, välillä pienempää. Oikeastaan Noppa oli nyt tosi hyvä. Vain rentoutta lisää, niin tällä ravinäytteellä lähdettäis melkeen helpon B:n radalle - meidän yksi suurimmista ongelmista kun oli laiskuus. Nyt siitä ei ollut tietoakaan.

Lähdin tulemaan ravissa puomeja. Se sujui odottamaani paremmin. Oltiinhan me tosin treenattu niitä aika paljon viime aikoina. Mut oli hyvä huomata, et treeni oli tuottanu tulosta. Nyt osasin jo olla herkkä käden kanssa ja käyttää enemmän istuntaa. Tiesin kokemuksen kautta, että liialla kädellä Noppa vain hermostui ja sitten hommasta ei ainakaan tule mitään.
Tulin ravipuomeja molemmista suunnista, jonka jälkeen jouduin laskeutumaan alas selästä ja nostamaan esteet mataliksi, noin 40 senttisiksi ristikoiksi. Huono puoli tässä aamuratsastuksessa oli se, ettei mulla tosiaan ollut ketään esteen nostajaa. Vielä tässä vaiheessa ajattelin etten sitä tarvitse, mutta yrittäessäni selkään Noppa yhtäkkiä lähtikin peruuttelemaan, malttamatta pysyä paikoillaan. Eikä me oltu ylitetty vielä edes yhtäkään estettä. Toki mä nyt onnistuin apinoimaan selkään, mutta tuskin enää seuraavalla kerralla.. Niimpä bongatessani Merrun kävelemässä tallipihan poikki, kutsuin tummahiuksista nimeltä.

"No? Oho, hyppäättekö te?" se kohotti kulmiaan tullen nojailemaan aitaan.
"Jep. Et viittis tulla korottajaks?"
"Kai mä voisin. Ei meil oo paljoo enää tekemistä. Sain ratsastuskoulun aikalailla kuntoon, Lucas saa hoitaa loput", serkkuni mutisi ja pujahti kentän sisäpuolelle;
"Onks nää nyt niiku oikeella korkeudella?"
"Joo, kävin just ite korottaa. Nyt ois niiku tarkotus alkaa hypätä", koetin hymyillä, mut se tais vaihtua irvistyksen puolelle.
"Tää on jotain uutta. Miljaa jännittää joku asia. Toisaalta, oon kyllä muutenki oppinu susta uusia puolia lähiaikoina", Merida katsoi mua viekkaasti, sitten jatkaen;
"Miten Felixin kanssa?"
"Sä et tosissas ota tota asiaa esille nyt, kun mä just koetan kasata ajatukseni tähän treeniin!" huokaisin silmiäni pyöritellen ja pyysin kuolainta pureskelevan tamman liikkeelle, asiaa sen kummemmin kommentoimatta.

Meidän eka harjoitus olis ihan vaan päästä semirauhallisesti pitkällä sivulla olevan okserin yli. Kuulostaa simppeliltä, mut ei todellakaan ollut sitä. Päätin tehdä ravilähestymisen mutta heti linjalle kääntäessäni, Noppa sinkosi laukalle heittäen pienen pukin. Mä en todellakaan ollut varautunut tollaiseen tykinkuula-lähtöön, joten refleksien mukaisesti kiskaisin suusta. Noppa heitti siitä ärtyneenä niskojaan, jonka jälkeen joutui hyppäämään paikoiltaan ristikon yli ollessamme jo liian lähellä. Ja voin kertoa, että ei ollut mitenkään kaunis hyppy. Seuraavalla kerralla olin kuitenkin jo varautuneempi, ja annoin Nopan lähestyä laukassa. Ponnistuskohta lähti aivan liian kaukaa, mut korkeudet oli niin pieniä että päästiin yli.
"Eiks sun pitäny tulla ravilähestymisellä? Et sä vaa voi luovuttaa sille ponille jos joku asia osottautuu vähän hankalaks", Merida kommentoi istuessaan jakkaran päällä.
"Tiiän, tää nyt on vaan tällasta hyvän mielen hyppelyä. Ja tutustumista", perustelin hidastellessani laukkaavaa pilkukasta kaarteen jälkeen raville.
Hypyt ristikolle sujui loppujen lopuksi ihan okei, mutta en saanut ratsastettua Noppaa kovinkaan lähelle ponnistamaan. Tässä asiassa se oli ihan päinvastainen kun Alma - jos se otti mieluummin hissihypyn, niin Noppa loikkaa älyttömän kaukaa. Ehkä me joskus treenattaisiin tätä ihan ponnistuspuomin kanssa, mutta nyt tosiaan tavoitteena oli vain ottaa pientä tuntumaa tamman kanssa esteisiin.

Merida nosti kaikki 50 senttisiksi pystyiksi, paitsi okserin etummaiset puomit olivat ristikkona. Mun jännitys oli pikku hiljaa hälvennyt ratsastamiseen keskityttyäni, mutta nyt tunsin taas pienen kylmän hien nousevan pintaan.
"Miten siis tuut nyt?" Merida kysyi saatuaan viimeisen puomin kannattimilleen.
"Ööö no, vaikka eka toi pysty ja sitte laine."
Hermostuneena annoin kevyet laukka-avut, jolloin Noppa lähti ponimaiseen laukkaansa. Se kulki ryhdikkäästi, mutta samalla tosi jännittyneesti. Pystyn nähdessään sen korvat meni höröön ja laukan tempo kiihtyi. Noppa ponnisti pystyn yli kepoisasti, tosin ehkä vähän out of control. Siksi en tullut vielä halkaisijan laineelle, vaan jatkoin samalle pystylle uudestaan. Tällä kertaa askeleet eivät sopineet ollenkaan, mä vetäisin suusta ja Noppa teki suutuspäissään lähes täysstopin heti hypyn jälkeen. Se jäi laukkaamaan tosi supussa, niskojaan nakellen minkä martingaalilta pystyi. Pohkeella sain sen kuitenkin etenemään, ennen kuin tilanne eskaloitui yhtään hankalemmaksi.

Loppuun mä tulin lyhyttä rataa. Okseri, laine, ja vikana pysty. Korkeudet oli samaa 50 senttistä, paitsi vika pysty 60 senttiä.
"Täl kertaa sit keskityt siihen, että oot valmiina ku se lähtee noihin hulluihin kamikaze-loikkiinsa. Ja käsi edessä, rentona", Merida selitti ja sai mut tuntemaan oloni tyhmäksi. Totta kai mä tiesin mikä meni mieleen ja miten voisin asioihin vaikuttaa, mut se kaikki vaan unohtui kun poni pinkoo turpa taivaissa ja potkii ärsyyntyneenä takasillaan.
Hölläsin ohjasta ja Noppa hypähti laukalle. Ohjasin sen okserille, katse tiukasti sen yli. Noppa alkoi hidastaa tempoaan ja nakella niskojaan linjalla, kunnes viime metreillä kiihdytti ja loikkasi taas tarpeettoman kaukaa. Luojan kiitos olin valmistautunut, sillä okserilla en olisi halunnut jäädä suuhun kiinni - vaikka nää korkeudet olikin maltillisia. Nopan oli silti pakko nykiä ohjaa edetessämme laineelle, vaikka en sitä suusta vetänytkään. Kai sen voisi jopa tavallaan pistää sen pakkomielteisyyden piikkiin. Ehkä se oli sille päähän pinttynyt maneeri. Oli tai ei, niin se oli tajuttoman rasittavaa. Pitäisi kai vaan tottua.
Laineelle me ihme ja kumma saatiin neutraali hyppy.
"Hiiieno", kuiskasin matkalla viimeiselle pystylle. Koetin pitää saman, hyvän temmon yllä aina lähestymiseen saakka. Nopalla oli kuitenkin omat suunnitelmat, ja suoristettuani esteelle ponin mahanalus täyttyi kavioista. Musta tuntui hetkittäin taas siltä, ettei poni ollut ihan lapasessa. Kyllä me yli päästiin, mutta täysin Nopan ehdoilla. Esteen jälkeen se innostui ja lähti kyytsäämään kenttää ympäri perää heitellen. Pysyin sentään kyydissä, ihan positiivista kai sekin.

Tosta treenistä jäi niin ristiriitaiset fiilikset, kun olla ja voi. Me ei koko ratsastuksen aikana saatu kuin muutama onnistunut hyppy, mutta niitä mä sitten jaksoinkin hehkuttaa. Suurimmiksi ongelmiksi paljastui hyvän ponnistuskohdan löytäminen ja se, että poni olisi koko ajan hallinnassa. Mut mulla siis oli ihan jees fiilis. Ainakin pysyin kyydissä, eikä yhtään kieltoa tai puomia. Ja kai sen kuuluikin olla näin, ettei kaikki mene kuin saduissa. Tästä me voitas sit lähtee työstämään ja keskityttäis meidän ongelmapisteisiin, voitas mennä vaikka jollekin tunnille. Tärkeintä kuitenkin oli, että toi pieni estemörkö mun sisällä oltiin nyt voitettu ja mä oikeestaan ootin seuraavaa estetreeniä - silloin mä olisin jo yhtä kokemusta rikkaampi.
Noppa möllötti rauhallisesti karsinassaan liikkumatta, kun mä pistin sille pinkkiä fleeceloimea. Varusteet olin jo vienyt omille paikoilleen, ja laitoin pilkukkaalle linimenttiä jalkoihin. Suljin karsinan oven perässäni kiinni pakkasin viimeiset kamppeeni tyhjältä käytävältä pois. Sen jälkeen kaivoin puhelimeni esille ja lähdin kävelemään parkkipaikkaa kohti, vetäisten hiukseni vapaaksi sotkunutturalta. Avasin mautolle kävellessäni snäpit jotka olin saanut, muun muassa Felixin "ootsä vielä hengissä". Hymyillen laitoin sille pikaisen ja myönteisen vastaussnäpin, istuen sitten mauton ratin taakse syvään hengittäen. Huolimatta kaikista pikkuongelmista elämässäni, mä olin tällä hetkellä onnellisempi kuin hetkeen.



// Ihan on aihetta olla tyytyväinen, kun pelon hypätä nopan kanssa uskalsit ylittää ja päätit mennä sen kanssa loikkimaan. Onneks sait Merrun nostelemaan sulle esteitä koska muutenhan siihen ois mennyt paljon enemmän aikaa ja vaivaa ja hyppääminen olis jäänyt vähemmälle, nyt sä pääsit siltä osin helpolla. Toisin kuin sitten hypätessä, kun Noppa anto sulle haasteita oikeen olan takaa ollessaan haastava oma itsensä, mutta sä sinnittelit. Ja se on tärkeintä sen lisäks että sä uskalsit ylipäätään hypätä sen kanssa! Hyvä te! 20v€ -Iida

[Milja]

Motivoitunutta koulutreeniä
lauantai 28.10.2017

Vilkaisin tyytyväisenä karsinaan jonka olin juuri perinpohjin siivonnut, ruokakuppia myöten. Oikeastaan olin itsekin yllättynyt, miten olin juuri käyttänyt elämästäni ainakin puoli tuntia karsinan siistimiseen. Mutta sen mukainen oli lopputuloskin - tosin, jo huomenna karsina olisi varmaan entisellään. Nappasin pinkin narun mukaani karsinan edustalta ja lähdin sitten kävelemään tarhoja kohti. Heti ulos astuessani jouduin vetäisemään takkini kaulusta ylemmäs kylmän viiman iskiessä kasvoihin. Aikainen talvi oli päättänyt iskeä muutama päivä sitten, ja nytkin ulkona leijaili hiljalleen lisää lunta. Mun veikkaus kyllä oli et nää lumet sulais ainakin kerran ennen joulua, mutta toistaseks näillä mentiin.
Noppa oli tarhannut alkukuukautensa Yläkokossa yksikseen, mutta nyt se oltiin laitettu kokeeksi Belin ja Kapun kanssa samaan aitaukseen. Kolmikolla oli mennyt hyvin, onhan tamma perusluonteeltaan hyvin sovittelevainen ja ystävällinen. Portille saapuessani oli ponien katseet minussa, Kapun lähtiessä pian ravilla mua vastaan. Bel ja Noppa intoutuivat kaverinsa äkkinäisestä liikkeestä, eikä aikaakaan kun kaikki kolme laukkasivat tarhaa ympäri villisti. Seurasin portin turvallisemmalta puolelta ponien revittelyä, ilmeisesti pientä energiaa havaittavissa etenkin näin ensilumen yhteydessä. Noppa näytti paljon iloisemmalta, ehkä sille oli hyvä päästä tarhaamaan lajitovereidensa kanssa. Samalla se purkaisi ylimääräistä energiaa ja pienentäisi mahdollisesti vatsaansa.
Vihdoin kolmikon rauhoittuessa edes hetkeksi, mä pujahdin hakemaan Noppaa. Se seurasi tuloani korvat hörössä, ja koetti viime hetkellä karkuun. Sain onneksi napatuksi päitsistä, jolloin pilkukas suostui jäämään kiinni. Kiepautin narun turvan ympäri ja onnistuin taluttamaan ponin ulos tarhasta ilman, että kaksi muuta karkasivat. Energiaa Nopalla tuntui riittävän - jo muutaman metrin kuljettuamme se hypähti sivulle ja kiskaisi terävästi narun päästä.
"Noppa!" ärähdin nykäisten pienesti takaisin, kaviokkaan tanssahdellessa edessäni silmävalkuaisiaan pyöräytellen. Huokaisten otin napakamman otteen narusta ja talutin loppumatkan yksäripuolelle, pilkukkaan esitellessä olematonta koottua raviaan aina tallin ovelle saakka.

Koska mä toistaiseks halusin vielä nauttia putipuhtaasta karsinasta jonka kovalla työllä putsasin, laitoin mä Nopan pesariin kiinni. Kävin hakemassa hoitopakin käytävälle ja aloin heittää tammalta loimea pois. Eihän ulkona ollut kuin maksimissaan muutama aste, mutta nyt klipattuna sille oli parempi jo laittaa loimi päälle. Vein vaaleanpunaisen loimen karsinan telineeseen ja palasin pesarille sukimaan tamman karvan läpi. Mun oli tarkoitus mennä tänään maastoon, mutta Nopan vireyden perusteella me taidettaisiinkin jäädä ihan vain kotikentälle. Mulla ei nimittäin tällä hetkellä kauheasti ollut varaa tippua - mun polvi jaksoi välillä muistutella itsestään ja huomenna olis ratsastuskoulumestaruuksien kolmannet osakilpailut.
Harjauksen jälkeen tsekkasin kaviot ja aloin sitten pyöritellä pinteleitä jalkoihin. Noppa oli normaalia höslempi ja nosteli muutamaan otteeseen jalkojaan, mutta komentaessani palautti kavion maahan. Vähän jo valmiiksi mietitytti, mitä ratsastuksesta tulisi... Hain yleispenkin ja nostin sen luimivan neidin selkään, kiristäen sitten vyötä muutamalla reiällä. Nopan ilme ei muuttunut ainakaan yhtään iloisemmaksi alkaessani kiristää häntäremmiä. Se koetti nakella niskojaan niin, että pesarin kettingit kilisi. Toinen takasistakin nousi uhkaavasti ylös, mutta mua se ei sentään alkanut potkimaan. Sain häntäremmin kiristettyä ja taputin pilkukasta pepun päälle, hakien sitten suitset varustehuoneesta. Kuolaimet Noppa otti kiltisti suuhun ja kiristin soljet tarpeeksi tiukalle. Sen jälkeen pistin omat hiukseni paremmin kiinni, kypärän päähän ja etsin raipan mukaani. Nappasin ohjat käsiini ja lähdin taluttamaan ponitammaa perässäni kenttää kohti.

Vaikkei lunta kovinkaan paljolti tullut, olisin mieluummin mennyt maneesiin. Kello oli kuitenkin vähän yli viisi ja maneesi oli parhaillaan tuntilaisten käytössä. Niimpä mä talutin ponini kentän portille, missä Nadja ravasi Jupilla ympyrää.
"Voidaanks mekin tulla?"
"Totta kai", Nadja nyökkäsi jatkaen ravityöskentelyään.
Talutin pilkukkaan perässäni keskihalkaisijalle, vedin jalustimet alas ja kiristin satulavyötä reiän tiukemmalle. Asetin jalkani pinkkiin freejumperiin ja kipusin satulaan, Nopan lähtiessä jo liikkeelle ilman lupaa. Tätä se ei muuten yleensä tehnyt, vaan tammaa sai patistella hyvän tovin liikkeelle. Kummastuneena peruutin muutamia askeleita takaisin kaartoon ponin koettaessa vältellä pidätteitä. Ollessamme takaisin lähtöpisteessä, päästin risteytysponin kävelemään uran sisäpuolelle ja koetin pysytellä poissa Nadjan edestä.
Epänormaalin reippaiden alkukäyntien jälkeen keräsin ohjastuntuman, Nopan nykiessä lisää ohjaa itselleen. Tamma tuntui vähän samalta kun estetreenin alussa, mutta ei se kyllä koskaan ollut tällainen koulua mennessämme..
Viime viikkoina meillä oli ollut Nopan kanssa melko monimuotoinen liikutussuunnitelma. Me oltiin maastoiltu yks tai kaks kertaa viikossa, sama puomiharjoituksien kanssa. Hyppykertoja meillä oli nyt viime viikoilta yhteensä takana kaksi, ja tarkoituksena olisi lisätä määrää - saada rutiinia esteille. Loput päivistä oli ollut sitten kouluratsastusta, vapaata tai muuta rentoa, kuten juoksutusta.

Tein alkuun muutamia voltteja ja kiemurauraa. Noppa oli extraherkkänä suunsa kanssa ja tuntui koko ajan nykivän kättäni vasten. Mulla meinas jo alkumetreillä palaa hermot ja tahdoin vain siirtyä ravaamaan, mutta samalla muistin tän viikon vakkaritunnilla Sannan sanomat sanat; aina jos joku asia meni edes vähän hankalaksi, mä tahdoin luovuttaa ja siirtyä helpompaan. Tottahan se oli. Niimpä mä tällä kertaa pidin pääni ja ähersin voltteja, siitä huolimatta että Noppa oli tosi rasittava. Se nyökytteli päällään, otti välillä epäpuhtaita käyntiaskelia yrittäessään ravata, ja kiemurteli apujani vasten.
Hetken kuluttua siirryin ravaamaan ja poni lähtikin kipittämään kovaa kyytiä heti ohjasta höllätessäni. Koetin kevennellä rauhallisesti ja jatkaa volttien ratsastamista, Nopan korskahdellessa intopiukeana. Jotain hyötyä tästä epänormaalin reippaasta temmosta oli - tamma kantoi itsensä paljon ryhdikkäämmin, eikä mun tarvinnut potkia sitä jatkuvasti eteenpäin. Jos jatkuvan ohjan kiskomisen jättäisi pois, voisi Noppa oikeastaan aina olla tällainen. Meno oli paljon aktiivisempaa ja neiti kerrankin alkoi ravata takajaloista asti.
Mun siirtyessä välikäynneille, lähti Nadja ja Jupi kentältä. Lumisadekin oli lakannut, eikä tässä ratsastuksen lomassa enää ollut niin viileääkään. Noppa oli hiukan rauhoittunut alusta, joten uskalsin kaivaa puhelimeni esille ja napata nopean kuvan mystoryyn. Sen jälkeen kävelin vielä muutamia kierroksia, Nopan kipittäessä poniaskelillaan lumisessa maassa kenttää ympäri.

Toinen asia mistä Sanna vakkaritunnillamme mainitsi oli se, että Nopan laukka ei ollut kovinkaan vahvaa. Se ei jaksanut oikein kantaa itseään, jonka se sitten korvasi vauhdilla ja riehumisella. Oli tullut huomattua. Päätin hyödyntää Nopan tämänkertaista nopeampaa reaktiokykyä ja treenata teräviä nostoja. Ratsastaisin keskihalkaisijalle ja nostaisin vasemman laukan, laukkaisin voltin, ravin kautta oikeaan laukkaan ja voltti myös siihen suuntaan. Sitten jatkaisin halkaisijalta jompaan kumpaan suuntaan ja sama juttu uudestaan.
Ekalla kerralla päätin tehdä noston ihan vain käynnistä. Se sujui odottamaani paremmin! Ihmeissäni käänsin ponitamman pienelle voltille laukassa, jonka jälkeen valmistelin hidastamaan raville uutta nostoa varten. Nopalla oli kuitenkin eri suunnitelmat. Halkaisijalle suoristaessani pilkukas nosti turvan taivasta kohti, hypähti eteenpäin ja sen jälkeen päänsä alas vetäisten heitti peräänsä. Samalla se kiidätti hyvää vauhtia toiseen päätyyn edelleen pieniä pukkeja päästellen. Tavallaan olin osannut varautua tähän, olihan tamma ollut koko ratsastuksen yksi aikapommi. Niimpä mä onnistuin pysyttelemään satulassa ja sain hidastetuksi sen raville toisen päädyn aidan tullessa lähemmäs. Nopan tempusta voimaantuneena peruutin muutaman askeleen verran ja lähdin suorittamaan tehtävää uudelleen, tällä kertaa vielä varautuneempaan.
Nostot olivat teräviä ja energisiä, mutta voltit tahtoi paisua ja raville hidastaminen venyä. No joskus näinkin päin, yleensä Noppaa kun joutui patistamaan liikkumaan. Tein keskihalkaisijan laukkatehtävää yllättävän sinnikkäästi ja lopetin, kun saimme yhden melko onnistuneen suorituksen. Lopuksi ravailin ja koetin taivutella jäykähköä poniani. Se tuntui työskentelevän takaa saakka ja liikkui kerrankin omalla moottorillaan. Tällainen se voisi olla useamminkin. Juuri ennen käyntiin hidastamistani se jopa haki pienesti käteni tukea, mutta nopeasti palasi nykimään ohjaa tympääntyneenä.

Tallissa oli edelleen hiljaista, ja me oltiinkin siellä kahdestaan Nopan kanssa. Muutenkin kuulemani mukaan Possu oli muuttanut pois Yläkokosta, syytä en tiennyt. En ollut jutellut Meridankaan kanssa päiviin, mutta jotain juoruja olin kuullut ettei Likkakaan enää ollut ylläpidossa. Tiedä sitten. Pitäisi kyllä kysyä asiaa serkultani.
Purin Nopan pesarissa pois ja tamma olikin jo hieman rauhallisempi käytökseltään. Huomenna se saisi vapaan, sillä meillä tosiana olisi Minon kanssa kisapäivä. Kisoista puheenollen, olin Merrun painostuksesta osallistunut muutamiin ulkopuolisiin koulukisoihinkin Nopan kanssa. Mitäköhän siitäkin tulisi... Mun pitäis todella hankkia esterutiini meille talven aikana, niin pääsisimme kisaamaan meidän molempien todellisessa päälajissa.
Varusteiden heiton jälkeen pistin Nopalle vaaleanpunaisen loimen takaisin päälle. Keräilin kamppeeni käytäviltä ja otin ponitamman narun päähän. Ulkona oli jo huomattavasti hämärämpää kuin tallille tullessani. Hyi, pimeys oli yks asia mistä en todellakaan tykännyt talvessa. Kuitenkin, matka tallista tarhalle meni hakureissuani rauhallisemmin. Tosin heti Nopan irrottaessani se pinkoi kavereidensa kanssa aitausta pukkilaukassa ympäriinsä. Onneksi se ei ihan tuollaisia pukkeja vetänyt mun ollessa sen selässä..

Kun tallissa oli kaikki ok, mä päätin kiivetä hetkeksi yläkertaan. Tervehdin ylhäällä olevaa porukkaa, mukaanlukien uusia työntekijöitä. Olli ja Erin olivat vaikuttanut ihan yllättävän normaaleilta ja mukavilta, verratuna naistenmies-Lucaan ja usein ämmämäiseen Lindaan. Ehkä jopa oudon normaaleilta. Mut eiköhän ne sopeutuis Yläkokon porukkaan nopeasti.
Lucaskin näytti löytäneen tiensä Erinin luo, jolle jutteli varsin kiinnostuneen oloisena. Muutamat tuntilaiset näyttivät jopa luovan kateellisia katseita naisen suuntaan. Kävin ottamassa itselleni vettä ja menin Alen viereen sohvalle, joka selasi puhelintaan tiiviisti. Itsekin kaivoin iPhoneni esille ja aloin availemaan snäppejä, samalla kuunnellen ohimennen kuinka joku tuntilainen valitti Jipun riehuneen edellisellä tunnilla. Lopulta kyllästyin taukotuvassa hengailuun ja päätin mennä vielä tekemään viime hetken putsailuja Minon varusteille. Huomenna kisattaisiin taas.


// Sanna sanoo asiat kuten ne on, mutta mainitsi ohi mennen kuinka sun ja Nopan yhteistyö on parantunut eikä poni vänkää tunneillakaan koko aikaa vastaan vaikka ei kannakaan itseään oikein. Sä voisit joskus koittaa laittaa sille piuhat niskasta kuolainten kautta satulavyöhön, jollon se liikkuu oikeinpäin helpommin, ehkä juoksuttaessa ensin on varmempaa kokeilla. Elin ja Olli onkin, haha, yllättävän normaaleja, ehkä niistäkin alun ehkä varautuneisuuden(?) jälkeen kuoriutuu erikoisuuksia? Bel, Noppa, Kapu systeemi on ollut kyllä hyvä plääni, ne on oikeen hyvää pataa keskenään ja Bel saa olla lauman johtaja edelleen. 17v€ -Iida

[Milja]

Hiljalleen kehittymistä
tiistai 5.12.2017

Noppa kipitti uraa pitkin kuolaintaan pureskellen ja korviansa tiuhaan tahtiin käännellen. Mä yritin pitää käteni mahdollisimman pehmeänä mutta samalla viestiä tammalle istunnallani, ettei sen tarvitsisi kiirehtiä niin hirveästi.
"Se näyttää tosi kireelle", Merida kommentoi istuessaan kasatun esteen puomin päällä samalla puhelintaan selaten.
"Onkin", vastasin lyhyesti ja annoin pilkukkaan siirtyä temmokkaaseen raviinsa.
"Ootsä varma että polves kestää tän?"
"Joo joo. Se on ollu parempana jo päiviä."
Kevensin ponitamman askelissa ja ratsastin muutamien esteiden ympärille voltteja. Noppa nyki ohjaa malttamattomana ja tuijotteli nurkkia mörköjen varalta. Ehkä se tästä rentoutuis, kun me päästäisiin hyppäämisen makuun. Me oltiin hypätty vain muutamia kertoja sen ekan kerran jälkeen, lähinnä tän oireilevan polveni vuoksi. Mutta myös siksi, kun ei aina oltu keritty maneesiin tai päivän aikataulu oli niin kiireinen. Tänään kuitenkin pääsin lukiolta ajoissa ja huomenna olis vieläpä vapaa päivä. Plus, menin sitten osallistumaan kuukauden päähän Yläkokon kilpailuihin ja ilmoitin meidät 60 sentin luokkaan. No, ainakin tultaisiin aloittamaan meidän kisa- ja estekausi helpohkosti kotitallilla.

Ravailin molempiin suuntiin ja koetin saada Noppaa rennommaksi. Se kuitenkin osottautui aika mahdottomaksi. Ei kovinkaan yllättävää, kun Noppa ja esteet oli samalla alueella. Koulussa meillä oli sen sijaan alkanut tapahtua edes pientä edistystä. Tämä tosin riippui täysin päivästä - jos tammaa ei kiinnostanut liikkua, niin luvassa ei ollut hyvä treeni. Toisinaan risteytysponi taas lähti hetken pyydettyäni liikkumaan aktiivisemmin ja alkoi tuntua tosi kivalta! Ehkä meidän viikottain ottamat vakiotunnit tuotti tulosta.
"Voitko laittaa noi sarjan puomit maahan?" pyysin serkultani, jonka olin onnistunut maanittelemaan esteideni kantajaksi.
Mustahiuksinen teki työtä käskettyä, ja pian ohjasin ponini puomilinjalle. Noppa jännittyi ja alkoi liikkua enemmän ylös kuin eteen, joten koetin pohkeella saada sen liikkumaan paremmin. Onneksi neiti on tarkka jaloistaan, joten huonohkosta lähestymisestä huolimatta päästiin ilman kolisteluja yli. Näin tapahtui joka kerta, jos ei otettu lukuun muutamia harvoja, hyviä kertoja.
"Vaikka se onkin herkkä suusta, nii sinuna kokeilin tukea enemmän edestä ja samalla pyytää eteenpäin", Merru kommentoi pyydettyäni nostamaan puomit mataliksi ristikoiksi.
Päätin verrytellä Noppaa hieman laukassakin. Siirsin sisäjalkaani vähän edemmäs, jolloin pilkukas pinkaisi liikkeelle. Olin tuohon kuitenkin varautunut, joten istuntaani tiivistämällä sain ponitamman hitaampaan tempoon maneesin toista päätyä lähestyttäessä. Meillä oli hitaampi laukkatyöskentely edelleen harjoitettavien listassa, mutta kyllä meillä siinäkin oli pieniä edistysaskelia tapahtunut. Pikku hiljaa.

Annoin Nopalle hetken hengähdystauon - mitä se ei steppailunsa perusteella juuri tarvinnut - ja aloittelin sitten hyppäämistä. Päätin tulla verryttelyhyppynä toisella pitkällä sivulla olevan ristikon. Siirryin raviin, koetin ratsastaa mahdollisimman pehmeillä avuilla ja suoristin ponin samalle linjalle ristikon kanssa. Noppa korskahti iloisesti alkaen jälleen hidastaa tempoaan jännittyneenä.
"Muista pyytää eteenpäin!" Merida muistutti lähestyessäni matalaa estettä.
Risteytysponi siirtyi laukalle ja kannustuksestani laukkasi hieman isommin. Innokkaasti se lähti aivan liian kaukaa hyppyyn, mun jäädessä ikävästi suuhun. Niimpä laskeuduttuaan alas Noppa heitti niskojaan ärtyneenä ja heitti pienesti peräänsä.
"Ehkä siihen pitäis laittaa ponnistuspuomi", Merru järkeili saaden mut kurtistamaan kulmiani;
"Milloin susta tuli tollanen estetietäjä?"
"Emmä tiiä. Ei milloinkaan. Oon vaa ny lähiaikoina ottanu estetunteja Kurren kanssa, kun menin hulluna osallistuu niihin kisoihin", tyttö selitti raahaten sinivalkoisen puomin parantamaan ponnistuskohtaa.
Silmiäni pyöritellen lähdin lähestymään ristikkoa uudestaan, ja alun räpiköinnin jälkeen ponnistuspuomi tosiaan tuotti helpotusta. Noppa näytti hoksaavan, ettei sen tartteis loikata niin älyttömän kaukaa. Samalla mä opin paremmin, että mistä kohtaa neiti aikoi lähteä hyppyyn.

Seuraavaksi Merida nosti esteet 40 sentin korkeuteen. Noppa pureskeli kuolaintaan hermostuneena, odottaen lupaa lähteä liikkeelle.
"Voisin tulla nyt ton saman esteen kun äsken, sitte vaihtaa suuntaa ton kavaletin kautta ja sitten toi sarja."
Noppa siirtyi rauhattomaan laukkaan, joten tein ympyrän ennen pystylle kääntämistä. Hieman yllättävästikin tämä hyppy sujui hyvin ja jatkoin matkaa kavaletille, jonka kautta vaihtaisin suunnan. Noppa korskahteli innoissaan ja yritti kiihdyttää tempoaan, mutta tiiviillä istunnalla pidin menon maltillisena. Jos otin yhtään liikaa suusta, pilkukas hermostui ja nyki ohjaa kaksinkertaisesti takaisin.
"Sisäpohkeen ympäri Milja.. Ja oo valmiina, se vetää varmaan taas jonkun hirmuloikan!"
Merida oli oikeessa, mutta pääsin onneksi mukaan. Sitten me jatkettiin sarjalle, mun yrittäessä pitää koko paketti kasassa. Ekalle esteelle ihan okei hyppy, mutta väli kävi ahtaaksi ja Noppa ratkaisi tilanteen kuten yleensä: lähtemällä aivan liian kaukaa.

Pyörittelin jos jonkinmoista rataa noilla 40 sentin korkuisilla esteillä. Mun oli nimittäin pakko saada tekniikka kuntoon pikku esteillä ennen korkeampiin siirtymistä. Mitä korkeammaksi esteet tuli, sitä kuumemmaksi Noppa kävi. Vaikka siinä oli samoja piirteitä kun Almassa, niin silti se oli niin erilainen. Alma saattoi unohtaa reaktiivisuutensa esteiden noustessa, sillä se keskittyi niin iloisesti hyppäämiseen. Mutta Noppa. Se näkemieni videoiden perusteella saattoi taaskin unohtaa koko ilon, jos päässä kiehahti turhan pahasti. Muutenkin Noppa oli herkempi suustaan ja vaati parempaa tilannetajua ratsastajaltaan.
"Voisin tulla vielä jonkun lyhyen radan 60 sentin korkeudella", sanoin tarkistaen ajan puhelimeni kellosta; 20 vaille kolme.
"Juu."

Pian esteet oli korotettu ja mä olin suunnitellut finaaliratamme. Sarja, vastakkaisella sivulla olevan pysty, okseri halkaisijalla ja pysty uudelleen. Annoin Nopan siirtyä laukkaan ja koetin itse pysytellä skarppina, mutta myös rentona. Ensimmäistä sarjan pystyä lähestyessämme pilkukas höristi korviaan ja meinasi jälleen jäädä paikoilleen laukkaamaan.
"Milja eteenpäin!"
Sain risteytysponin reippaampaan tempoon, mutta sen jäädessä viime tippaan päätti Noppa ottaa hypyn tosi kaukaa. Niimpä väli tuli ahtaaksi ja b-osalle me sitten lähdettiin jälleen hiton kaukaa. Joten kuten sinniteltiin ylitse, mutta poni ei ollut tyytyväinen. Se nakkeli niskojaan niin, etten meinannut saada sitä laukkaamaan aktiivisemmin. Vasta pystylle suoristaessani se näytti tajuavan, että kohta pitäisi taas hypätä. Silloin se venytti laukka-askeltaan ja pääsimme esteen yli ilmavaralla.
"Hiiieenoo", kehuin kääntäen katseeni jo okserille.
Noppa korskahteli jokaisella askeleella laukaten vahvasti aina takaa asti. Saimme kivan reitin okserille, jolloin hypystäkin tuli oikein onnistunut. Hymyillen taputin kevyesti sisäkädellä ja jatkoin matkaa viimeiselle esteelle. Siinä huumassa sitten unohdin ratsastaa hyvälle paikalle, joten Noppa lähti tapojensa mukaisesti kaukaa. Yllättävän hyvin pääsin silti mukaan, vaikka tamma vielä esteen toisella puolella vähän luimistellen niskojaan nakkelikin.

Loppuverkkailun jälkeen talutin Nopan lämpimään talliin. Poni hörisi karsinassaan Shalialle, jota Lotte harjaili. Avasin soljet ja vedin suitset pois pilkukkaan päästä. Nakkasin ne käytävän reunalle ja löysytin hikeentyneen satulavyön auki. Pian Noppa kyllästyi meluamiseen ja alkoi ehkä jopa hieman uupuneena etsiä heinänkorsia maasta. Hymyillen vilkaisin sitä poistuessani karsinasta satula käsissäni käytävän puolelle. Putsasin pinkillä vuoratut varusteet ja kävin viemässä ne varustehuoneeseen omille paikoilleen, palaten sitten ponini luo.
"Ootsä ratsastamaan menossa?" kysyin ohimennen Lotelta alkaessani laittaa linimenttiä pilkukkaan jalkoihin.
"Jep, ois tarkotus koulua mennä", Lotte vastasi ja nyökkäsin sille, vaikkei se sitä tietenkään nähnyt.
Linimentin jälkeen pistin Nopalle pinkin fleeceloimen ja kävin tiputtamassa leivän sille ruokakuppiin. Ponin mutustaessa herkkuaan mä jäin hetkeksi rapsuttelemaan sitä kaulalta. Parannettavaa olis ja paljon, mut silti mä olin tajuttoman tyytyväinen tän päivän hyppytreeniin. Nyt kun vaan saatais hyvä rutiini päälle, niin kesällä päästäis korkkaamaan maastoesteet. Kuka tietää, vaikka kesällä innostuttas osallistumaan joihinkin maastoestekisoihinkin? Aina oli hyvä olla suunnitelmia ja unelmia.

Merru oli koutsaamisensa jälkeen kadonnut yläkertaan ja sinne mäkin päätin suunnistaa. Näin serkkuni valloittaneen yhden sohvista kokonaan itselleen, joten menin suosiolla toiselle Lunan viereen, haettuani ensin itselleni vettä. Yläkerrassa kävi suhteellisen kova kuhina, sillä huomisen itsenäisyyspäivän kunniaksi pöydälle oltiin laitettu jotain pientä tarjolle. Itse kuitenkin kaivoin puhelimeni esille ja aloin käydä läpi ratsastuksen aikana tulleita ilmoituksia. Felix oli muun muassa pommittanut mua snäpeillänsä, jotka sai pakolla hymyn karkaamaan huulilleni.
Kuuntelin enää vain puolella korvalla taukotuvan menoa. Jotain mä kuulin serkkuni valittavan jaksamattomuudesta hakea juotavaa pöydältä. Mua se ei olis vähempää voinut kiinnostaa, mutta viestien lukemisen välistä vilkuilin kuinka Lucas ilmestyi vesilasin kanssa nojaamaan sohvan selkämykseen.
"Tossa", se aloitti, lisäten pirulaisen virne kasvoillaan, "Tähän onkin sulle tuttu näky. U know, mä sun yläpuolella."
Mä olin purskauttaa vedet ulos suusta järkytykseltäni, joka viimeistään herätti muiden kiinnostuksen. Mut ne muut ei tienny kaikkea, mitä mä tiesin - vaikken välttämättä olis halunnu tietää..
"Tosi kiva vitsi Luca", Merida mukamas pelasti tilanteen nousten samalla salamana ylös sohvalta;
"Unohin jo, et Iida pyys taluttelemaan Sidiä."
Pian tummahiuksinen katosi alas jättäen oudon hiljaisuuden ylös. Luca kääntyi kattomaan mua huvittuneena, mutta mä vaan kulmiani kohotellen palautin katseeni puhelimeen. Awkwarddd.



// Voi kääk toi loppu :DDD Luca ei oo kyllä sulavin sanoissaan se täytyy myöntää.... Mutta super kiva että sait serkkus pitään teitä silmällä kun hyppäsitte, mielummin niin ku yksin ja kokoajan tarttis nostella puomeja, muutenki kiva ku joku on antaas tukea maasta käsin ja tsemppaamassa. Kyllä teistä vielä esteratsukko tulee, eihän se muuta ku vakautta tarvii ja oikeenlaista treeniä, että voi alkaa esteitä korottelemaan. Nyt ennen kisoja varsinkin on hyvä alkaa treenaamaan just esteillä enemmän, vakitunnit on siihen kans hyvää harjotusta siks Sanna onkin tainnut teille pitääkin pari tekniikkaestetuntia tai jotain sellasta se sano joku päivä, treeniä kisoihin. Treeniä treeniä. Huoh. No kokemushan sekin sitten on vaikka ei hyvin meniskään, silti tsempatkaa! 19v€ -Iida

[Milja]

Ekat estekisat pystyharjan kanssa
sunnuntai 7.1.2017

Arvatkaa mitä impulsiivinen ja hermoraunio Milja tekee takkutukkaiselle ponilleen, yrittäessään epätoivoisesti tehdä siistejä sykeröitä lauantaiaamuna? Jep, etsii lähimmät sakset ja napsii tilalle pystyharjan. Muutamia hämmästyneitä katseita ja epätoivoisia naurahduksia me kohdattiin ratsastaessani helpon C:n rataa, mutta kisapäivän päätteeksi Sanna lupautui siistimään Nopan harjan paremmin - ei varmaan kestänyt katsoa epätoivoista yritystäni pystyharjasta. Ehkä ihan hyvä niin, ainakin alku- ja lopputulosta verratessa.

Eilen menin siis pilkukkaan, mutta myös Minon kanssa C:n radan. Ensin startattiin puoliverisen kanssa, jonka kanssa treenaaminen oli taas jäänyt vähemmälle. Toisaalta meillä oli sen verran historiaa takana, että tuntui silti ihan turvalliselta lähteä kisaradalle. Verryttelyssä Mino oli reipas ja kiva, vaikka kulmat tahtoikin aiheuttaa suuremman luokan ongelman. Mutta kun siitä päästiin ylitse, niin ruunaa ei voinut kuin kehua. Sen kanssa me sijoituttiinkin neljännelle sijalle! Nopan kanssa meno oli sitten vähän eri luokkaa, ja lopputervehdykseen tullessani olo oli kuin maratoonin juosseella - tai siltä mä sen ainakin kuvittelen tuntuvan. Olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, ettei mulla enää ollut startteja sille päivälle.

Tällä hetkellä eiliselle ei kuitenkaan kovin paljoa ajatuksistani tilaa löytynyt. Tänään me hypättäisiin ensimmäinen kisaratamme Nopan kanssa, luokkana 60 senttimetriä. Olimme menneet suunnilleen sitä korkeutta treeneissäkin, joten sen mukaan pitäisi mennä hyvin. Oli kuitenkin ihan eri asia, miten ponitamma tulisi käyttäytymään kisatilanteessa. Mitä aikoinaan Ruotsissa näin, oli pilkukas super taitava, mutta sitäkin herkempi ärsykkeille.
Asettelin vaaleanpunaisen huovan luimivan kaviokkaan selkään ja kävin hakemassa satulan läheiseltä telineeltä. Eilen meidän tuli olla sivistyneesti valkoisen värisissä, joten tänään panostettaisiin pinkkiin. Noppa heilutteli ärtyneenä päätään niin, että käytävän ketjut kilisivät. Pujotin martingaalin satulavyöhön ja kiristin vyötä muutaman reiän verran. Mahassa pisteli ja koetin pysytellä rauhallisena, sillä mun hermoilu ei ainakaan edesauttaisi asiaa. Tää oli aika uutta, että mua jännitti kisaaminen. Veikkaisin sen johtuvan panoksista - jos nyt menisi päin persettä, oisko meistä ees aineksia esteratsukoks? Kyllä mä oikeasti tiesin ettei se ihan noin yks yhteen mene, mutta siltä se tällä hetkellä tuntui.
"Lopeta", puuskahdin turhankin napakasti Nopan nostellessa jalkojaan ylös, mun yrittäessä pistää niihin jännesuojia.
"Jännittääkö?" kuului Lotten äänen Shalian karsinalta, tytön ilmeisesti harjatessa hevostaan.
"Onks se noin selvää?" ähkäisin luoden silmäyksen bruneten suuntaan, "Ja kieltämättä."
"Eiköhän se ihan hyvin mene. Etteks te kuitenkin oo aika paljon treenannu?"
"No joo.. Miten sen nyt ottaa. Mut miten on ees mahollista ettei me olla viel kisattu esteillä? Oon omistanu tän ponin puol vuotta", vaikeroin alkaessani suitsia Noppaa. Samalla tulin vilkaisseeksi kelloa, ja huomasin olevani lähes vartin alkuperäisesti suunnitelmastani jäljessä. Shit.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kävelin verkka-alueella kiihtyneen ponini kanssa. Myös Merida oli verkkaamassa samaan aikaan mun kanssa, ja epänormaalisti en osannut kertoa kumpi Kajankoskista jännitti tulevaa esterataa enemmän. Vielä vuosi sitten se olisi ollut sataprosenttisesti Merru, nyt en tiedä.
"Jännittääks?" mustahiuksinen käveli pirteän ylläpitohevosensa kanssa rinnallemme.
"Miks kaikki kyselee?" huokaisin enkä edes päättänyt vastata - tilanne taisi olla luettavissa kasvoiltani, jotka lähentelivät vitivalkoista.
Merrukaan ei sen kummempia virkkonut, vaan lähti ravaamaan Kurren kanssa. Itse tein samoin, vaikka olin menettää hermoni heti alkukättelyssä Nopan kipittäessä miniravia niska jäykkänä. Ihan kuin koko tilanne ei itsessään olisi ollut stressaava, niin sitten tamma oli vielä pelkojeni mukaisesti aivan hirvittävä ratsastaa. Koetin asetella ja tehdä erilaisia reittejä, mutta samalla saada menoon edes jotain tolkkua. Pieni paniikkikin alkoi jo iskeä, mutta onneksi laukka oli suhteellisen normaalia, Noppamaista menoa. Poni yritti kyllä puskea sisäapujani vastaan ja nyki ohjaa kärsimättömänä, mutta puolipidätteet meni suhteellisen kivasti läpi.

Ekat verkkahypyt oli jotain kauheeta. Kieltämättä kirpas kattoa Meridan ja Kurren menoa, kun parivaljakko hyppäsi sulavasti pystyn ylitse, samoten kuin Luna ja Acce. Toki mekin yli päästiin, mutta ennen ja jälkeen tapahtui järkyttävää sähellystä. Toisaalta kerta kerran jälkeen hypyt parani, etenkin kun sain itelleni keskittyneen ja rauhallisemman moodin. Ei siinä sitten kovin kauaa mennytkään, kun oli meidän vuoro.
Mun kädet tahtoi välttämättä täristä, kun tein alkutervehdyksen. Sain luvan aloittaa ja mun ei tarvinnut kun siirtää ulkojalkaa hieman kauemmas, jolloin Noppa pinkaisi liikkeelle. Ensimmäinen este oli helpolla paikalla, joten periaattessa mun ei tarvinnut tehdä kun pieniä puolipidätteitä ja pitää pää kylmänä. Siitä matka jatkui laineelle, joka oli Nopasta "niin hirvittävän pelottava", että hyppy tuli aloittaa tajuttoman kaukaa. Tota mä en ollut odottanut, koska c'moon, se oli laine - este, jota me oltiin ylitetty joka ikisessä estetreenissä. Jäin siis ikävästi suuhun kiinni, eikä herkkähipiäinen risteytysponi ollut siitä iloinen. Niskojaan nakellen ja muutaman pukin päästäen se eteni seuraavalla pystylle, mutta veti siihen kannustuksestani huolimatta stopit. Kieltämättä ärsytti, mutta toi oli tavallaan oma vikani.

Loppurata sujui ihan okei. Kaikki esteet ylittyi puhtaasti, mutta tekniikassa olisi vielä kyllä hiottavaa. Toisaalta selässä pysyminen, ehjät esteet ja radan loppuun selviäminen oli pelkkää plussaa. Olihan noi kuitenkin meidän ekat kisat. Mua ennen startannut Merida kerkesi lupauksena mukaisesti räpsimään meistä muutamia edustuskuviakin astellessamme maneesista pois.
Nelly oli lupautunut varustamaan Minon mulle, kun ei itse näissä kisoissa mennyt. Niimpä Nopan kanssa verkka-alueelta astellessani odotti brunette mua puoliverinen vierellään.
"Kiitti tosi paljon", henkäisin hypäten estesatulasta maankamaralle. Kaivoin taskustani yhden tammalle varaamani herkun, jonka pilkukas innokkaana kädeltäni hamusi. Taputin klipattua kaulaa Nopan tuuppiessa lisäherkkuja vaatien.
"Eipä mitään. Taluttelenko Noppaa vielä tässä vai?" Nelly hymyili meidän vaihatessa kaviokkaiden ohjat.
"Voit sä selkäänki mennä, et sä nii painava tai pitkä oo", virnistin ja valmistauduin kiipeämään jakkaralta Minon satulaan.
"Ehkä mä tällä kertaa tyydyn vaa taluttelee", naisenalku hymähti ja lähti pikaisten hyvästien jälkeen tammani kanssa loppuverkkaamaan.

Minon kanssa meni hyvin! Se oli aivan super, kuunteli just eikä melkein ja päästiin jopa perusradan jälkeen vähän rallittelemaan. Sijoituttiin toisiksi ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen. Myös Reifr vaikutti meihin tyytyväiseltä ja uskalsi jopa ehdottaa tänä vuonna ysikympin starttausta. Yes please.
Ratojen jälkeen mä purin Minon ratsastuskoulun puolella ja kävin vielä tsekkaamassa, että Nopalla oli kaikki hyvin. Ei sillä ettenkö olisi Nellyn hevosmiestaitoihin luottanut, mutta halusin vain jonkin syyn käydä moikkaamassa esteponiani. Päivän ratoja oli totta kai pakko hehkuttaa myös snäppiin, etenkin kun joululahjaksi saamani iphone X otti kieltämättä hyvälaatuisia kuvia. Toisaalta tää uus puhelin oli saattanut ennestään pahentaa mun addiktiotani..
Nyt siis oli vuosikin vaihtunut, ja mä odotin sitä innolla. Minon kanssa tavoitteeksi nousi päästä ysikympin radoille ja jatkaa ahkeraa treenausta. Nopan kanssa tänä vuonna olisi tarkoitus päästä kokemaan uusia asioita - esimerkiksi uittamista ja ilman satulaa maastorallitteluja - mutta myös kehittyä esteille. Etenkin tuo jälkimmäinen. Mulla oli suuret tavotteet, eikä ne ehkä tän päiväisen suorituksen jälkeen olisi ihan kaivoon heitettyjä. Toivottavasti.

// menestystä ja kokemusta rikkaampana selvitit ja päihitit kisaviikonlopun. Hyvä sinä ja kaikki muutkin tietysti, mutta sun jännittyneen yleisolemuksen takia se tais olla sulle melkoinen voitto selvitä viikonlopusta järki päässä. Repe oli rakentanut selkeesti hyvän radan sulle ja Minolle, käyttäen hyväksi vakkaritunneilla tehtyjä tehtäviä. Kiva, että aloitit nyt ruunan kanssa esteryhmässä niin pääsette treenaamaan 80cm-90cm tason tehtäviä muiden estehirmujen kanssa. Sanna mulle sitä nopan kynittyä harjaa vähän naureskeli ja mä siinä ihmettelin kuinka ei tarjoo apua, osaa se olla kans kypsä nainen joskus... No nyt se näyttää katu-uskottavalle pystytukalle pinkeissä varusteissaan. Lisää treeniä vaan ja ei ne esteradatkaan sitten oo sellasta räpellystä Ja super, että nelly auttoi sua kisaratsujen kanssa ei tarvinnut juosta pää kolmantena jalkana ja uhata myöhästyä lähdöistä. 18v€ -Iida

[Milja]

Aktiivinen kisakauden aloitus

sunnuntai 21.1.2018

Seisoskelin kärsimättömänä tallin edustalla kädet syvällä taskuissa. Sää oli parina edellisenä päivänä ollut mun makuun ihan liian kylmä, ja toivon mukaan pääsisinkin vielä ennen kesää jonnekin lämpimään maahan - eihän täällä Suomen talvessa kukaan täysijärkinen selviytynyt. Kylmästä väristen kaivoin puhelimen toisesta taskustani ja tarkistin kellonajan: ihan kohta puoli kaksitoista. Tätini pitäisi siis tulla näinä lähiminuutteina.
Eikä onneksi kauaa mennytkään, kun auto rullasi Yläkokon pihaan traileri perässään. Odotin kulkupelin pysähtyvän, ja Oonan astuessa ulos tervehdin naista lyhyesti.
"Joko te ootte valmiita?" Oona kysyi hymyillen ja lähti seuraamaan mua yksäripuolelle.
"No siis kamat on suunnillee pakattuna, mut Nopalle pitää heittää viel loimi päälle."
"Mä voin vaikka kantaa ne tavarat tonne autoon, jos sä tuot sitten sen ponis", nainen ehdotti astuessamme sisälle talliin, minne Noppa toivotti meidät tervetulleeksi äänekkäällä hörähdyksellä.
"Juu."
Oonan alkaessa viedä pinkkipainotteista kamaa ulos mä vedin vaaleanpunaisen loimen tangolta, ja avasin pilkukkaan karsinan oven. Noppa tuli heti innokkaasti tunkemaan turpaansa syliin, taisi kyllästyä odotellessaan aivan yksinään sisällä. Nakkasin loimen ponin ylle ja kiristin soljet, jonka jälkeen pistin otukselle päitset päähän. Vaikka matka trailerille oli lyhyt, päätin ihan vain turvallisuuden kannalta kiepsauttaa narun kerran turvan ympäri. Avasin karsinan oven uudelleen ja maiskautin kevyesti, jolloin tamma lähti seuraamaan mua korvat hörössä. Taisi sekin olla ihmeissään, kun ei viettänyt sunnuntaiaamuaan normaaliin tapaan tarhassa.

Noppa on ehkä yksi helpoimmin lastattavista poneista jonka tiedän. Niimpä nelijalkainen oli nopeasti trailerissa ja viimeisten tarkistusten jälkeen mä istahdin pelkääjänpaikalle. Auton lähtiessä liikkeelle mulla otti ensimmäistä kertaa tälle aamua vatsan pohjasta. Me oltiin Nopan kanssa menossa meidän ensimmäisiin ulkopuolisiin estekisoihin. Yläkokon kisoista ei kylläkään ollut kuin kaksi viikkoa, mutta tavallaan loppiaisen kisat taisi saada mun entisen kisahimon heräämään henkiin. Mun oli pakko päästä kisaamaan - niin, siis esteitä. Mä olin lopen kyllästynyt hinkkaamaan kouluratoja. Tänään siis startattaisiin ponini kanssa 50-60, sekä ehkä vähän uhkarohkeasti 60-70 sentin rata. Ei siinä, kyllä Noppa selviäisi noista korkeuksista leikiten, jos mä vaan osaisin ratsastaa. Nyt oltiin kuitenkin jo matkalla kisapaikkaa kohti, eli enää ei auttanut kuin toivoa parasta - syteen tai saveen.
Oona ei ollut nähnyt Noppaa sitten sen jälkeen, kun puoli vuotta sitten toi tamman Yläkokkoon. Niimpä sitä kiinnosti, miten meillä oli mennyt.
"Ihan hyvin. Käydään nyt kerran viikkoon Iidan tunneilla, ja ollaan muutenki ahkerasti menty koulua. Liiankin. Sitte ollaa käyty muutamia kertoja maastossakin, mutta Noppa on ollu aika pelle siellä. Pitäis vaa käydä useemmin, nii siitäki tulis rutiinia. Esteitä ollaan menty maksimissaan 70 sentin tasolla, ja onhan se aika räpiköimistä. Mut kyl mä edistymistä nään, jos vertaa niihin ekoihin hyppykertoihin", selitin samalla puhelintani näpytellen.
"Nonni. Mä kyl tahtoisin joskus tulla ihan Yläkokkoon kattoo teidän menoo, jos vaan saadaan aikataulut samalle aaltopituudelle. Mut mites lukiossa? Ei oo tätäkään vuotta ihan älyttömästi jäljellä", Oona hymähti kääntyen risteyksestä vasemmalle.
"Mmm. Aika hyvin mul siel menee", valehtelin sujuvasti ja vaihdoin puheenaiheen tätini hevosiin - mun tän hetkisellä lukiopanostuksella ei paljoa kehuskeltu..

Reilun puolen tunnin päästä tätini pysäköi kisapaikan parkkipaikalle. Jännitys kipristeli mahassa, mutta samalla odotin tulevaa innolla. Toki kisat oli aina kisat, mutta Yläkokon pippaloihin verrattuna kisafiilistä toi enemmän se, ettei paikalta oikein tuntenut ketään. Meridan oli alunperin pitänyt tulla kisahoitajaksi Nopalle, mutta laittoikin aamulla viestiä ettei jaksa nousta "niin aikaisin". C'moon, se olis voinut nukkua ainakin 11 asti ja silti keritä mukaamme - laiska. No, onneks edes Oona oli mua avustamassa. Me otettiin Noppa ulos trailerista, ja mun alkaessa kävelyttää ponia kävi Oona maksamassa mun lähdöt. Ponitamma kävi ylikierroksilla - hirnahteli, korskahteli, ja steppaili hermostuneena. Toisaalta ihan ymmärrettävää, olihan se perimmiltään hieno(hko) kilpaponi, joka oli mun omistuksessani päässyt erkaantumaan kisarutiineista. Toivon mukaan siihen kuitenkin tulisi muutos.
Pian me varustettiin Noppa loppuun, ja Oona jäi taluttelemaan ratsuani kun mä menin kävelemään rataa. Ensin olisi siis se 50-60 sentin rata, joka vaikutti ihan ookoolta - muutamia ärsyttäviä lähestymisiä, mutten muuten vaikutti ihan kelvolta. Pian kuvio tuntui olevan päässäni, ja lähdin hakemaan risteytysponia tädiltäni. Mun starttiin ei enää ihan älyttömästi ollut aikaa, ja ensimmäiset lähtikin jo ratsastamaan omia suorituksiaan.
"Joko jännittää?" Oona hymyili pitäessään Noppaa paikoillaan, kun mä laskeuduin satulaan.
"Vähän", henkäisin taputtaen tammaa rauhoittelevasti kaulalle.
"Noni. Tsemppiä", nainen vielä sanoi päästäen meidät sitten verkka-alueelle.

Verryttely meni paremmin kuin olin osannut odottaa. Nopasta todella saattoi nähdä, että tämä poni on ennenkin kisakentillä ollut. Se ei juuri muista hevosista välittänyt, vaikka muuten normaaliin tapaansa olikin intopiukeana. Sain tovin verkkailla ennen kuin liike lähti eteenpäin, eikä jäänyt polkemaan paikoilleen. Verkkahypyissä yritin vain muistaa rennon käden, jottei neiti hermostuisi paineesta suussaan. Eikä sitten kovin kauaa mennytkään, kun mä olin tekemässä alkutervehdystä.
Yllättäen oloni oli tyyni, ja aamun jännitys oli kokonaan poissa. Annoin tammalle pehmeät laukka-avut, ja pilkukas siirtyi temmokkaaseen laukkaansa häntä huiskien. Eka hyppy oli onnistunut, ja koko matkan kakkoselle toistin itselleni mielessä kahta sanaa: pehmeä tuntuma. Onnistuneen sarjan jälkeen tamma nyki ohjaa, vaikka uskoinkin sen johtuvan tällä kertaa opitusta, ärsyttävästä tavasta, ei niinkään kovista pidätteistä. Käsimaalilla koristeltua estettä Noppa kyttäsi, mutta näin matalilla korkeuksilla pieni maiskautus kannusti tamman yli. Matka jatkui esteeltä toiselle, ja pian oltiin jo maalilinjan toisella puolella. Hidastaessani Nopan käyntiin kasvoilleni levisi automaattisesti hymy - toi rata oli ihan huippu! Taputin pilkukkaan kaulaa innoissani poistuen maneesin ulkopuolelle, missä Oona oli jo vastassa. Kuulin kovaäänisten ilmoittavan, kuinka me johdettiin luokkaa tällä hetkellä.
"Sehän meni ihan huipusti!" tätini kehui antaen taskustaan herkun ponille.
"Niimpä! Mä oon itekki yllättyny, tää ei oo ollu ees treenissä näin hieno. Sille toisiks vikalle tuli kyl huono hyppy ja annoin Nopan ehk mennä turhan lujaa, mut muuten!" hehkutin laskeutuen satulasta alas.
Ei olis voinu varmempaa fiilistä olla startata tänään myös sitä 60-70 sentin rataa. Jos Noppa olis samanlainen kun nyt, niin meillä ei olis mitään ongelmaa.

Niin siinä sitten kävi, että me pysyteltiin ensimmäisellä sijalla. Päästiin Nopan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä estekilpailuiden palkintojenjakoon, missä mun hymy ylsi varmaan korviin saakka. Mun olo oli kun olisin voittanut vähintäänkin maailmanmestaruuksissa - tai tältä mä sen ainakin voisin kuvitella tuntuvan. Toki luokka oli matala 50-60 senttiä, mutta tää voitto tuli oikeeseen aikaan - rohkaisemaan, että kyllä meistä vielä esteratsukko tulisi.
Melkein heti kunniakierroksen jälkeen mun piti mennä jo lämmittelemään toista luokkaa varten. Tamma tuntui edelleen virkeältä, ja lähti korvat hörössä verryttelyyn. En ottanut kuin muutamia hyppyjä, jotta Noppa varmasti jaksaisi radan läpi. Oltiinhan me tää alkutalvi ahkerasti treenattu, muttei ponilla vielä niin hyvä kunto ollut kuin voisi olla. Ensimmäiset hypyt 70 sentin esteille pystyharja otti aivan liian kaukaa ja vauhdilla. Siitä huomasi heti, kuinka korkeuden vähän noustessa oli kyseessä kuin eri poni. Se korskahteli kuumuneena ja häntä viuhtoi hurjana puolelta toiselle, samalla martingaalin estäessä turpaa nousemasta kattoa kohti. Lopettaessani verryttelyn mulla oli kieltämättä vähän epävarma olo, mutta yritin saada itselleni saman hypen kuin ensimmäisen radan jälkeen. Kyllä me selvittäis. Eikä mua tamman tulisuus siis haitannut - mähän rakastin kuumuvia ja reaktiivisia poneja. Mun pitäis vaan osata ratsastaa Noppaa niin, että päästäis hengissä maalilinjan toiselle puolelle.
Alkutervehdyksen jälkeen siirsin sisäjalkaa hieman eteen, jolloin poni hypähti liikkeelle. Se korskui energisesti, ja suoristettuani katsoi ekaa estettä korvat hörössä. Se oli ihan normaali pysty, josta pääsimme helposti yli. Ennen tulevaa okseria jouduin tekemään useita kevyitä puolipidätteitä, jottei pilkukas lähtisi hyppyyn tajuttoman kaukaa. Seuraavat pari estettä ylittyi vauhdilla ja yllättävän tasaisessa rytmissä. Toiseksi viimeinen este oli muuri, mikä ilmeisesti oli kammottava ponini näkökulmasta - vaikka oltiinhan me sellaisia kotitallillakin treenattu.. Noppa hyppäsi suuresti yliliioitellen, ja maahan laskeuduttuaan päästi muutaman mojovan pukituksen. Thank god pysyin selässä, mutta jouduin pidättelemään riehaantunutta tammaa ihan kunnolla. Sain just ajoissa suoristettua sen viimeiselle esteelle, vaikka ponnistuskohta tulikin turhan lähelle. Maalilinjan ylityksen jälkeen henkäisin helpotuksesta hidastaessani Nopan käyntiin. Tosta lopun sähläyksestä huolimatta olin rataan semityytyväinen.

Yläkokkoon me saavuttiin joskus puol viiden aikoihin, ja mä olin väsynyt. Siltä myös Noppa vaikutti, seisoessaan silmät puoliksi ummessa karsinassaan kun mä laitoin sille loimea. Muuten kaikki olikin jo valmista tallin puolella. Päätin jättää ponin loppuillaksi talliin lepäämään, mutta nappasin vielä nopean kuvan snäppiin pinkkiloimisesta pystyharjasta. Lisätessäni kuvaan tekstiä lähdin samalla kiipeämään yläkertaa kohti, missä tiesin ainakin laiskan serkkuni hengaavan. Kauaa en kyllä jaksaisi ylhäällä olla, vaan lähtisin kohta kotiin.
Oven avatessani näin taukotuvassa Merrun, Ollin, Nellyn ja Kimin. Noista jälkimmäistä en oikeastaan tuntenut, mutta puheensorinasta päätellen se oli sosiaalinen. Muutenkin outoa, että edes kaksi hoitajaa oli jaksanut sunnuntaina raahautua paikalle.

"Milja! Miten meni?" serkkuni kysyi iloisesti mut nähdessään.
"Hyvin, ekasta luokasta voitto ja tokassa oltiin ekoja ei-sijoittuneita", hymähdin potkien kengät jaloistani. Sen jälkeen menin yhden sohvan päätyyn istumaan, jatkaen puhelimeni selausta.
"Noni onnee", Kajankoski totesi tökäten mua kevyesti kylkeen.
"Mistäs te täällä puhuitte?"
"No siis mä ja Nelly tultiin vasta, mut noi vissiin puhu ennen sitä jostai syvällisestäki", Kim naurahti saaden Meridan punastumaan pienesti. Katsoin serkkuani kulmat koholla, mutta käänsin sitten katseeni takaisin puhelimen ruutuun. Tiiän, mä varmaan vaikutan tosi innokkaalta kanssakeskustelijalta.
"Mut mites sä, Milja? Sua ei oo paljoo meillä näkyny, vaik vielä hetki sitte sai melkeempä häätää sut käymään kotonaski", Nelly sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, vaikka mä äänettömästi toivoin ettei se olis ottanut asiaa puheeks.
"Milja on ottanu sen ämmä-vaihteen pääl-", rakas serkkuni aloitti, mutta hiljensin sen terävällä tönäisyllä.
"Älä puutu mun asioihin, kun ite peuhaat Luc--", keskeytin puheen tuntiessani kaikkien katseet mussa. Etenkin Meridan. Rykäisin vaivaantuneena, ennen kuin mutisin:
"Tai ei mitää."
Emmä nyt tiiä olikse mikään salaisuus, mut ei siitä kai kaikki tienny. Mua henkilökohtasesti huvitti noiden kahden juttu - en usko et se onnistuu, ennen kuin itse omilla silmilläni sen nään. Merru oli petollinen ja ailahtelevainen, Lucas fuckboy. Ei noista titteleistä mihinkään pääse, ja ikävä kyllä mä taisin olla oman elämäni parhain esimerkki.



// Voi että, onnea menestyksestä! Kiva että edes Oona lähti sun kanssa kisoihin kun merru jätti tulematta, ehkä sillä on työväsymystä, no toivottavasti ei. Nopalla sitä ei ainakaan ollut kun se oli oma pirtsakka itsensä radoilla. Vielä vaan lisää rutiinia nii kyllä te helposti hyppäätte jo ens kisoissa sitä 70cm rataa. Se nuokkui kuulemma vielä iltatalliakin tehdessä eikä jaksanut alkaa liikaa vaatimaan ruokiaan. On se kiva että sulla on tollanen kisakonkari, se siitä olis vielä puuttunut että Noppa stressais kisatilanteita! 14v€ -Iida

[Milja]

Iltamyöhän hyppytreenit
perjantai 16.3.2018

Seisoin Nopan kanssa maneesin portin takana ja seurasin, kuinka kuusi ratsukkoa loppuverkkaili rennosti ravissa. Jippu näytti käyvän vielä ihan ylikierroksilla, vaikka ihmekös tuo, kun tämän tunnin esteet näytti olleen noin metrin kieppeillä.

Noppa tökki mua turvallaan tympääntyneenä vatsaan jo varmaan kymmenennen kerran kahden minuutin sisään. Mä sen sijaan sain pidettyä just ja just silmät auki - oonko muuten koskaan maininnu, miten perseestä on olla lukiolainen?
Tänään oli perjantai, mut pääsin kotiin vasta puol neljän aikoihin ja uskokaa tai älkää, tein seuraavat puoltoista tuntia läksyjä. Siinä välissä mä kuitenkin myös söin, sitten kävin nopeeta kaupungilla, ja tässä mä nyt olin. Oottamassa, että päivän viimeinen ratsastustunti loppuis, jotta me päästäisiin Nopan kanssa estetreeneihin. Kello yhdeksältä illalla.

"Okei, eiköhän tää ollut tässä. Hidastakaa vaan käyntiin, ja voitte antaa pitkät ohjat niille. Hyvin menitte! Esteitä ei tarttee kantaa pois, Milja aikoi ilmeisestikin tulla hyppäämään", Reifr vilkaisia mua, ja nyökkäsin vastaukseksi.
Tuntilailaisten siirtyessä loppukäynteihin mä talutin Nopan maneesin keskelle. Poni seurasi puolet itseään isompia lajitovereitaan, kun mä tarkistin satulavyön kireyden. Sen jälkeen asetin jalkani pinkkiin freejumpiin ja ponnistin satulaan.

"Näitä voi varmaan vähän matalemmalle laittaa?" Reifr virnisti osoittaen metrin korkuisia esteitä.
"Joo, laita vaikka johonkin 50 senttiin. Ton vasemman sivun pystyt voi jättää mataliks ristikoiks", vastasin päästäen pilkukkaan ratsuni uralle suurten puoliveristen sekaan.
Reifr oli esteiden sijainnin perusteella keskittynyt tunnillaan loiviin kaariin. Niitä mekin siis tänään treenattaisiin. Noppa oli viime viikkoina ollut vähän hankala ratsastaa, joten korkeudetkin pidettäisiin maltillisina. Yhtenä osasyynä mataliin korkeuksiin toki myös se, että olisin voinut nukahtaa tähän paikkaan..

"Okei, tulkaas vaan kaartoon, päästetään Milja ja pilkkuponi töihin. Ja Milja", Reifr aloitti kääntyen mun suuntaan, "jos teette samantyyppistä kuin me, niin muista Nopan kanssa olla tarkkana, ettei se puske sisäpohjettas vasten. Älä kuitenkaan pelkästään ulko-ohjasta kisko, se kun on niin pirun herkkä. Sisäpohjetta vaan, ja paljon, vaikka tuntus että sillä on muutenkin mahanalus jalkoja täynnä."
"Joo", henkäisin pienesti hymyillen, ja keräsin ohjastuntuman.
Tuntilaiset laskeutuivat selästä, ja lähtivät pian Reifr mukanaan maneesista pois. Tilalle jäi vaan Nopan hermostunut korskahtelu, kun se tepasteli uraa pitkin käynnissä.

Siirryin suoraan ravaamaan, sillä tamman energiatasosta päätellen ei käyntityöskentelystä olisi tullut mitään. Tein ravissa loivia kiemurauria molemmille pitkille sivuille, ja lyhyille sivuille siirtyminen käyntiin. Yritin ratsastaa mahdollisimman paljon istunnalla, jottei neiti saisi syytä repiä herneitä nenäänsä kovan käden takia. Ehkä vähän yllättävästi Noppa osoittautui kivaksi, vaikkei olisi malttanutkaan lähteä taipumaan minnekään suuntaan - eikä mulla ollut intoa alkaa tappelemaan asiasta.

Vaihdoin pian suuntaa, ja lisäsin siirtymiä myös kiemurauralle. Hidastaminen tapahtui vähän viivellä, Noppa kun olisi mieluusti vain vängännyt vastaan ja jatkanut jossain epämääräisessä askellajissa eteenpäin töpöttämistä. Toisaalta liikkeellelähdöt olivat joka kerta mukavan säpäköitä ja teräviä.
Otin ensimmäisen laukannoston käynnistä, jolloin tamma pinkaisi liikkeelle kuin raketti. Räjähtävään lähtöön oli totta kai pakko lisätä yksi jäätävän iso pukitus, mutta onnistuin pysyttelemään satulassa. Kuitenkin refleksimäisesti kiskaisin Noppaa suusta, josta se ei kyllä tykännyt.. Tämän episodin jälkeinen laukka oli nykivää ja hermostunutta, eikä edennyt juuri minnekään. Noppa huiski hännällään tympääntyneenä, eikä tahtonut lähteä liikkumaan takaa asti, kunnes älysin antaa sille tilaa kevyen istunnan kautta. Sitten homma alkoi sujumaan vähän paremmin, vaikka vieläkin poni yritti nakella niskojaan jos satuin tekemään liian terävän puolipidätteen.

Ratsastuksen ensimmäisen hypyn päätin ottaa kahden ristikon linjalle pitkällä sivulla. Suoristin Nopan linjan A-osaa kohti, ponin katsoessa estettä korvat hörössä. Koetin ratsastaa mahdollisimman hyvään ponnistuskohtaan, mutta ärsyttävän tapansa mukaisesti innostunut ratsuni päätti loikata tajuttoman kaukaa. Niimpä linjalla tuli ahdasta, ja myös B-osan hyppy oli epäonnistunut.
"Vittu", mutisin itsekseni jatkaessani suoraan laukassa, suorittaakseni saman tehtävän heti uudestaan.
Tällä kertaa pidin painopisteen taaempana saadakseni Nopan odottamaan, ja koetin tehdä mahdollisimman pieniä puolipidätteitä. Niskojaan nakellen risteytysponi päätti kuunnella mua, ja ylitimme linjan ristikot heti paremmin.

Jo linjalla tuli ratsastettua todella laajaa kaarta, mutta nyt siirtyisin oikeasti pääaiheen pariin. Ensin melkein maneesin halkaisijalla olevan portti, josta jatkaisin pitkällä sivulla olevalle pystylle. Korkeudet olivat Reifrin laittamassa, noin 50 sentissä.
Nostin laukan ja koetin antaa Nopan liikkua eteenpäin, jottei laukka jäisi polkemaan paikoilleen. Kuten Reifr veikkasikin, alkoi tamma heti ensimmäisessä käännöksessä punkea sisäpohjettani vasten. Reitti portille oli melkoista mutkittelua yrittäessäni korjata lähestymistä paremmaksi. Huonolta hypyltä portille matka jatkui pystylle, joka ylittyi ihan siedettävästi. Ainakin tällä vaatimusmittarilla, joka tässä treenissä oli..
Tulin samaa tehtävää toisinkin päin, jolloin se sujui ehkä hiukan paremmin. Pari kertaa Noppa alkoi kuitenkin ennakoimaan ja vaihteli laukkaa esteen päällä vääräksi, jolloin kaarre vastalaukassa ei ollut kovinkaan kaunista katsottavaa.

Loppuun päätin vielä tulla lyhyttä rataa, jossa keskittyisin erityisesti niihin kaarteisiin: ristikkolinja, halkaisijalla oleva okseri, portti ja viimeisenä pysty. Noppa oli ollut yllättävän chilli ratsastaa, veikkasin sen johtuvan pienistä esteistä ja lyhyistä tehtävistä, joiden aikana se ei kerennyt kuumua kunnolla.
Ristikkolinja meni ihan etenevässä laukassa, mutta poni päätti hypätä aivan liian yliliioitellusti miniesteiden yli. Siitä matka jatkui okserille, ja mä todella Reifrin ohjeen mukaisesti annoin sisäpohkeen olla töissä. Noppa luimi tyytymättömänä niskojaan nakellen, mutta toisaalta totteli: se jopa joutui hieman hidastamaan kiihkeää tempoaan tehdessään isomman reitin. Okseri ylittyi helposti, vaikka sen jälkeen unohdinkin hieman ratsastaa ja kulma kierrettiin melko reippaalla kädellä. Korjasin kuitenkin portille, ja pystyllekin osui hyvä ponnistuskohta.
"Hiiieno", kehuin taputtaen sisäkädellä klipattua kaulaa, ja hidastin tamman raviin.

Kello oli vartin yli kymmenen, kun mä talutin Nopan talliin esteiden kannon jälkeen. Yllätyksekseni näin Lotten vielä hääräämässä yksäripuolella.
"Mitäs sä täällä tähän aikaan teet?" kurtistin kulmiani ja aloin ottamaan pilkukkaalta varusteita pois. Noppa taaskin alkoi ahneesti syödä sille tuotua iltaruokaa.
"Mietin kyllä ihan samaa susta kun näin maneesissa valot ja Noppa ei ollut karsinassaan", Lotte naurahti, mutta jatkoi:
"Mut en vaan malttais lähtee. Sharlia on niiin söpö."
"Samaa mieltä", hymähdin ajatellen ruunikkoa tammavarsaa, jota brunette tyttö ilmeisestikin hevosensa karsinan ovella ihasteli.

Mä sain Nopan puretuksi samalla kun Lotte vahti hevosensa iltaruokailua. Yksäripuolella ei juuri muuta ääntä kuulunutkaan, kun kaviokkaiten tyytyväisiä ruokailun ääniä.
"Eikös ne jotkut kilpailut ala ylihuomenna? En oo oikeen perillä niistä, kun ei oo itteni tarvinnut stressata", Lotte totesi mun sulkiessa loimitetun ponini karsinan oven.
"Jep, nekin vielä. Huomenna pitää tulla tallille ja putsata Minon varusteet. Nii, ja taisin luvata että liikutankin Minon kevyesti."
"Sulla riittää ainaki hommaa. Tosin ei siinä, niin kyllä tän Shalian ja varsankin kanssa."
"Uskon.. Ja jep. Mut ootan kyl tosi paljon et pääsee takas kisakentille, me kun ei nyt ihan vielä täydessä kisakunnossa taideta Nopan kanssa olla", hymähdin.

Ennen kuin Lotte kerkesi vastaamaan mitään, Elin asteli ratsastuskoulun puolelta talliin.
"Ai täällä on vielä muitakin. Olin just tulossa tarkistamaan et kaikki on kunnossa, ja lähen sit. Sammutatteko te sit valot vai?" toinen, astetta tummasävyisempi punapää kysyi pirteästi - miten, tähän aikaan?
"Mä ainakin lähen ihan just", Lotte vastasi alkaen kerätä kamppeitaan tallin käytävältä.
"Joo sama, moikka", henkäisin ja nappasin kamppeeni Nopan karsinan edustalta ennen parkkipaikalle suuntaamista. Tänään tuskin tartteis kovin kauaa unta odotella.

[Milja]

Kevään merkkejä
perjantai 13.4.2018

"Vitun poni!"
Noppa ravasi loskaista tarhaa ympäriinsä häntä tötteröllä ja vilkuili kujeilevasti mun suuntaani, saaden myös Kapun villiintymään. Niin se oli tehnyt viimeisimmät viisi minuuttia joka ikinen kerta, kun pääsin sitä kahta metriä lähemmäksi. Ja näin se oli oikeastaan tehnyt viimeisimmät pari viikkoa yrittäessäni hakea sitä tarhasta.
Myönnettäköön, Noppa on ollut lähiaikoina vähemmällä huomiolla. Puolustauduin kuitenkin sanomalla, että olen valmentautunut ja treenannut Minon kanssa ahkerasti. Niiden hikiratsastusten jälkeen ei paljoa ole ollut voimia kivuta vielä oman ponin selkään - etenkään, kun tietää valmiiksi millaista tappelua se tulee olemaan. Plus tallin lisäksi kotona odottaa kasa lukioläksyjä, ja jonkinlainen sosiaalinenkin elämä olis ihan kiva. Voisi siis sanoa, että meillä on ollut hieman hankaluuksia Nopan kanssa tässä viime viikkoina.

"Lähtisköhän se helpommin, jos ottaisin Kapun hetkeks kiinni?" kuulin yllättäen Elinin äänen takaani.
Henkäisin syvään, nyökäten, "joo, se vois auttaa."
Nainen pujahti seurakseni ponien tarhan sisäpuolelle, ja kävi nappaamassa tarhakaverin päitsistä kiinni - Kapu kun näytti sen verran kunnioittavan ihmisiä, ettei ilman Nopan innoitusta lähtenyt juoksemaan karkuun.
Lähdin kävelemään varmaan kymmenennen kerran tälle päivää pilkukasta kohti, joka seisoi jännittyneenä paikoillaan. Tamma seurasi silmät suurina lähestymistäni, mutta antoi tällä kertaa kiinnittää narun pinkkeihin päitsiin. Heti sen jälkeen Noppa kuitenkin otti säpäkän hypyn vastakkaiseen suuntaan - onneksi mulla oli napakka ote narusta.
"Noppa!" ärähdin ja kiepsautin narun nopeasti kerran turvan ympäri.
"Se on kyllä ollu meille työntekijöillekin nyt vähän vaikeempi. Onkohan sillä vaan kevätenergiaa vai?" Elin kysyi taluttaessani sipsuttavaa ponitammaa portille.
"Sitä varmaankin, ja sit se on ollut nyt vähemmällä liikunnalla. Pitäis yrittää saada taas rytmistä kiinni", huokaisin Elinin sulkiessa tarhan portin perästämme.
"No joo. Jospa se tästä, kun tulee parin kuukauden päästä helteet, niin kummasti säpäkämmätkin hepat rauhottuu", toinen punapää virnisti lähtien ratsastuskoulua koti.
"Jep", kohotin kulmakarvojani lyhyesti, vaikka Elin oli jo kerennyt kuuloalueelta pois.
Parin kuukauden päästä. Hemmetti.

Tallissa Lydia oli satuloimassa Jettaa, ja sanoin naiselle ohimennen tervehdyksen. Pistin luimivan ponitamman karsinaansa, ja kävin hakemassa hoitopakin lähettyville.
"Meinasitko mennä minne ratsastamaan? Mä vaan et onkohan tänään tunnit ulkona vai maneesissa", kysyin Lydialta astuessani Nopan karsinaan pölysuan kanssa. Onneksi muuten huonosta käytöksestä huolimatta neiti oli säilyttänyt rauhallisen luonteen hoidettaessa.
"Ne on ilmeisestikin viidestä eteenpäin kentällä. Mut mä aattelin Jettan kanssa maastoon", vaaleahiuksinen nainen huikkasi tammansa karsinasta.
"Aa okei", nyökkäsin vaikkei Lydia sitä nähnytkään, ja vilkaisin ajan rannekellostani; vasta puoli neljä. Mä olin kerrankin ajoissa tallilla, eikä liikutus mennyt illan pikkutunneille.

Lydian ja Jettan lähdettyä keväiselle maastolenkille, jäin mä ähräämään Nopan satulavyötä kiinni. Hitto tää poni oli lihonnut, tai sit vain oppinut pullistelemaan paljon paremmin - toivon jälkimmäistä. Noppa luimi ja näytteli likaisia hampaitaan, muttei sentään muhun kajonnut.
"Voisitko tänään sitten olla yhteistyöhaluinen, kiltti poni?" henkäisin siirtyessäni suitsimaan ponia.
Mulla oli suunnitelmissa tehdä koulutreeni, ja oikeasti vaatia Nopalta tällä kertaa. Saisipa tosin nähdä mitä mieltä poni siitä olisi, mutta mun tavoitteena oli pitää hikitreeni. Piste.

Heräsilmäinen poni tuijotti maneesin nurkkaa jännittyneenä, korvat eteenpäin suunnattuina. Silmiäni pyöräyttäen asetin jalkani vaaleanpunaiseen freejumpiin, ja laskeuduin pehmeästi mustaan yleissatulaan. Taputin klipattua karvaa lyhyesti, ja hoputin tamman sitten liikkeelle sen hermostuneesta vilkuilusta huolimatta.
Maneesissa ei ollut ketään meidän lisäksemme, tosin näin Teklan kentällä taluttelemassa Tomppaa. Nainen oli tuonut hevosensa Yläkokkoon parisen viikkoa takaperin, ja vaikutti mukavalta, rauhalliselta tyypiltä. Mä olin kuitenkin päättänyt turvallisuussyistä tulla maneesiin, ettei me kohta hyökäiltäisi ponitammani kanssa hienon puoliveriruunan päälle.

Aloittelin tekemällä käynnissä pohkeenväistöä pitkille sivuille - tai yritin tehdä. Noppa nyki ohjastuntumaa vastaan, ja kieltäytyi astumasta ristiin. Jos satuin ottamaan yhtään ohjasta liikaa, pisti tamma takapakin päälle. Yritin itse olla menettämättä hermoja, ja hengittelin syvään. Noppa oli silti hyvin hankala, joten jo muutaman lähes onnistuneen pohkeenväistöaskeleen jälkeen annoin pystyharjan siirtyä raviin.
Ravi meni vähän paremmin, kun tamma pääsi purkamaan energiaansa. Se ravasi kipittävää poniraviaan eteenpäin, ja teki pyytämäni ympyrät kiltisti. Mistään asettumisesta tai taipumisesta ei kuitenkaan ollut tietoa.. Vaihdoin suuntaa ja aloin vaatimaan hieman hallitumpaa tempoa, kun aluksi olin antanut sen hölkkäillä hyvän mielen säilyttämiseksi turhankin tikittävää ravia. Samassa alkoi myös ongelmat, tamman nykiessä ohjaa kärsimättömänä. Noppa selkeästi jännittyi, vaikka yritin hidastaa menoa mahdollisimman vähän kädellä ja paljon istunnalla.

Epäonnistuneen alun jälkeen siirryin keskiympyrälle tekemään siirtymisiä käynnin ja ravin välille. Yritin saada niistä mahdollisimman pehmeitä ja pienieleisiä. Tällainen pieni piipertäminen ei vain satu olemaan kummankaan meidän vahvinta osaamisaluetta - niimpä tehtävä oli alusta alkaen vain hermoja raastavaa meille molemmille. Varsinkin, kun kumpikaan ei tainnut olla parhaassa treenimoodissa tänään. Mä kyllä olin aluksi, mutta se loppui samantien kun muistin miten raivostuttava Noppa osasi olla.
Huokaisten hidastin pystyharjaisen käyntiin, ja annoin itseni upota ajatuksiini. Mistä lähtien meillä oli mennyt näin pieleen, ihan sama mitä me tehtiin?

En kuitenkaan kauaa saanut olla omissa ajatuksissani, kun yksi kevään varma merkki päätti muistuttaa olemassaolostaan: sulava lumi katolla.
Kasa lunta päätti tippua maneesin katolta äänekkäästi, saaden huonotuulisen ponitammani kimpoamaan hullunkiilto silmissään laukalle. Yllättynyt kirkaisu kiiri ulos suustani pilkukkaan kiitäessä maneesin toiseen päätyyn perse lentäen. Jotenkin onnistuin pysyttelemään sen jäätävissä pukeissa, kunnes maneesin seinä tuli vastaan; asiasta itsekin yllättynyt Noppa teki äkkijarrutuksen, jatkaen matkaansa oikealle. Mun kroppa ei kuitenkaan päässyt samaan liikkeeseen mukaan, vaan lensin maneesin hiekkaan osuen osittain takaseinään.
Muualle mulla ei sattunut, mutta kipu kiiri samantien ensimmäisenä maahan kolahtavaan polveen. Polveen, jonka kanssa mulla on muutenkin pitkä, kivulias historia takana.

"Ai vittu", kivun aiheuttama kyynel karkasi alas poskeani pitkin, kun hiljaa nousin ylös maasta - en tosin voinut kovinkaan paljoa varata toiselle jalalleni painoa. Noppa seisoi jähmettyneenä toisessa päässä maneesia ja katsoi suuntaani hengitys höyryten, aivan kun olisi tajunnut ettei toi nyt ehkä niin järkevä temppu ollutkaan.
Kaivoin puhelimen taskustani, ja etsin Meridan numeron. Kohta serkkuni vastasi puheluun pirteästi, ja kysyttyäni kertoi olevan siirtotallissa Kurrea harjaamassa.
"Et olis voinu tulla auttaa? Mä vähän niiku tipuin äsken ja tähän polveen sattuu kivasti", ähkäisin lähtiessäni hitaasti ponitammaa kohti, ja selitin mitä ennen tippumista tapahtu.
"Ei hitto.. Joo tuun ihan just."
Merru katkaisi puhelun, eikä mennytkään kun alle minuutti, niin mustahiuksinen ilmestyi maneesille aiheuttaen toisen, hieman pienemmän sätkyn risteytysponilleni.
"Shiiit", Merida puri sen alahuulta kattoen mua, "otanks nyt Nopan eka kiinni vai?"
"Vaikka. Emmä kyl enää tänään voi kiivetä selkäänkää", kohautin olkiani.
"Tai jos mä eka autan sut istumaan, ja käyn ite hetken Nopan selässä? Ei sitä nyt ton jälleen voi vaan päästää karsinaan lepäämään", Merida totesi ja nyökkäsin hyväksyvästi, antaen serkkuni ohjata mut lähimmälle jakkaralle istumaan.

Katsoin niskottelevan ponitamman ravaamista, kun Merida yritti saada sitä asettumaan voltilla. Serkkuni ilme oli keskittynyt, mutta samalla ihmettelevä:
"Tää tosiaan on päässyt niskan päälle ihmisten kanssa. Eihän tää kuuntele juuri mitään! Ja ihan hiton herkkä suusta. Onks täl hampaat kunnossa?"
"Joo, kaks viikkoo sit viimeks tarkistettu", totesin ja pidin hetken silmiäni kiinni - polvea jyskytti tajuttoman kovaa. Mä en kuitenkaan halunnut valittaa, joten hetken kuluttua palautin katseeni hiljaa takaisin ratsukkoon.
"Aa, no ei siinä sit varmaan oo mitään. Pitäskö sun kokeilla kuolaimettomia tän kanssa?" Merida jatkoi ehdottelua, ja nosti lennokkaan laukan. Mustahiuksinen oli ehkä hitusen liian pitkä Nopalle, mutta ainakin se sai jalat kunnolla villiponin ympäri.
"Kuolaimettomia? Sithän se ens kerran vetää mut seinän läpi, ei seinään", pudistelin päätäni, huomaten kuinka Noppa hiljalleen alkoi hyväksyä ohjastuntumaa - hetkittäin.
"No joo, mut joillakin hepoilla käytös on parantunu kun on vaihettu kuolaimettomaan. Ja voisithan sä silti esimerkiks hypätä nivelkuolaimilla, mut koulua menisit kuolaimettomilla. Kannattaahan sun ainakin kokeilla joskus."
En enää kivultani vastannut tytölle mitään, vaikka kieltämättä kuulosti kokeilemisen arvoiselta. Eihän tässä paljoa menetettävääkään tainnut olla.

Mä olin onneksi törmännyt Lotteen tallissa, ja se oli luvannut purkaa Nopan pois. Olin kiittänyt tyttöä ja sen jälkeen kiirehtinyt tänne yläkertaan Merrun ensiapuun. Ja tässä mä nyt olin noin vartin myöhemmin, makaamassa taukotuvan sohvalla kylmäpussi polvellani ja yhden buranan alas vetäneenä. Sain muutamia kiinnostuneita katseita tuntilaisilta osakseni, kun availin mulle tulleita snäppejä sohvalla kylmäpussin kanssa löhöten.
"Onksul yhtään helpompi olo?" Merida kysyi istuessaan toisella sohvalla Lucan vieressä. Katsettani nostamatta nyökkäsin:
"Vähän."
"Okei. No mä laitoin äsken äitille viestiä, nii se voi hakee sut kohta", mustahiuksinen jatkoi, ja mä nyökkäsin vastaukseksi.

"Miten muuten meinasit kun meillä on ylihuomenna ne kolmannet osakilpailut?" Kim liittyi keskusteluun istuen pöydän ääressä kahvikupin kanssa.
"Sun varmaa pitää perua", Merida totesi ennen mua, ja sai mut nostamaan katseeni luurista:
"Öö en varmana? Ne on vaan koulukisat, niin kyllä mä parin särkylääkkeen avulla läpi vedän. Sitä paitsi täs on vielä kaks päivää aikaa levätä, ja mun kaveri Janina lupas liikuttaa Nopan huomenna."
"Okei sä oot kyllä ihan fucked up", Merida pudisteli päätään, kun mä pyöräytin silmiäni.
"Anyway, mä jätin sen Kurren sinne karsinaan nii mun pitäis varmaan mennä juoksuttamaan se nyt", serkkuni jatkoi kääntyen Lucaksen puoleen, "moikka."
Seurasin toinen kulma koholla, kun pari vaihtoi suudelman, jonka jälkeen Merida lähti taukotuvasta. Mä en vielä näin yli kuukaudenkaan jälkeen voinut uskoa, että noi kaksi oli yhdessä - mitä hittoa.


// Voi hitto tota poniperkelettä D: ei kyllä ollenkaan kivasti mennyt tekemään kun ne lumet katolta tuli alas, hitusen ylireagointia draama queenilta kenties. Tuntsarit on onneks tottunut siihen siten että enintään säpsähtää ja ottaa pari juoksuaskelta kun tajuukin että eipä siinä hätää sitten ollutkaan. Mutta noppa, voi noppa minkä menit tekemään. Se on tarhassakin välillä vetänyt sellasta rallia että täytyy vaan kiittä +8 asteista säätä auringon alla että niidenkin tarha on lumeton ettei oo vielä kaatunut kaasutellessaan Kapu parkakin on ihan menossa mukana kun kerta kaverikin Bel vaan luimii jossain nurkassa ja nauttii auringon paisteesta sitä ei kiinnosta riekkua onhan siitä tulossa mamma kuitenkin hyvänen aika. Mutta tosiaan Elin sen totesi, kevät riemua ja kesäväsymystä. 17v€ -Iida