Post by Lotte on Apr 2, 2018 10:00:41 GMT 1
SHALIA YLÄKOKOSSA
Osa 14
2.4.2018
Oli vähän mälsää, etten ollut päässyt Tie tähtiin -kisoihin.
"Sinun vika", sanoin ja tuijotin varsaa, joka tapitti suurilla pitkäripsisillä silmillään viattomasti takaisin. "Älä yritä. Suklaasilmäsi eivät tenhoa minuun... tui tui." Lohduttauduin kuitenkin sillä, että äiti oli tänään tulossa Yläkokkoon - Sharliaa katsomaan tietysti, mutta ehkä vähän minuakin. "Sinun vikasi sekin", sanoin hymyillen pienelle hevoslapselle, joka nyrpisti huuliaan kuin olisi ymmärtänyt ja kääntyi sitten tuuppimaan silmät puoliummessa nukkuvaa Shaliaa. Äitiys vei voimat.
Tallilla oli kuhina, sillä kisat olivat yhä käynnissä. Jätin suosiolla Shalian taluttelut tänään väliin ja sen sijaan poikkesin maneesiin seuraamaan tapahtumia. En nimittäin halunnut missata erästä tiettyä ratsukkoa, joka starttasi 80 cm -luokassa... Sain puikkelehtia ihmisten joukossa ja etsiä hetken aikaa, että löysin sopivan tyhjän paikan katsomosta. Taustalla soi musiikki, ihmiset hälisivät ja hevoset pärskähtelivät. Katselin uteliaasti ympärilleni ja sitten selasin osallistujalistaa. Odottamani ratsukko oli lähtövuorossa vasta numerolla 19.
"Seuraavana radalle Frida Hämäläinen, Breezeblocks. Valmistautuu Veronica Berg, Sõladane", kuuluttajan ääni toisti.
Kesti hyvän aikaa ennen kuin kaiken hälinän yli tajusin, että puhelimeni soi taskussa.
"Olen nyt lähellä Kuhmoisia", äidin ääni sanoi ja painoin etusormella toisen korvani lukkoon, jotta kuulisin mitä hän puhui - yleisö puhkesi nimittäin juuri silloin taputtamaan sympaattisesti ratsukolle, joka oli pudotellut esteradalla aika monta puomia. "Yritän löytää perille, olen taksilla."
"Yläkokko on vähän syrjässä, mutta kun menee--"
"En minä tallille ole tulossa, kun asunnollesi tietenkin!" äiti särähti. "Minulla on matkalaukut ja kaikki! Sinähän olet nyt kotona, etkö olekin?" hän lisäsi epäluuloisella sävyllä.
"No... ööh, tuota--"
Äiti henkäisi sättien puhelimeen. "Charlotte!!"
"...valmistautuu Jenni Laitela, Rocked Steady..."
"Minähän sanoin, että tulen ensin käymään luonasi! Sinun piti olla tänään kotona! Ja mitä ihme hälinää siellä on taustalla?"
"No kun tänään on kilpailut", selitin nopeasti. "Isot kisat, halusin tulla katsomaan niitä. Aion videota yhden ratsukon, et ikinä arvaa, kuka starttaa--"
Yleisö taputti taas ympäri maneesin katsomoa ja hukutti osan äidin seuraavista sanoista alleen - ärtyneestä äänensävystä päätellen kuitenkin ehkä ihan hyvä niin.
"Etkö voi tulla suoraan Yläkokkoon? Sharlian takiahan sinä ylipäänsä tulit", lisäsin mutisten, mutta äiti tiesi paremmin eikä tarttunut sympatiakalasteluun.
"Pakkohan sitten, enhän pääse asuntoosi sisään! Mutta kun minulla on nämä laukut ja olen taksilla... No, soitan, kun olen lähempänä." Piip piip piip.
Laskin puhelimen kädestäni ja katselin hajamielisesti radalla hyppäävää hevosta. Olin ollut niin innoissani äidin näkemisestä, että nyt lievästi sanottuna ketutti, että hän oli kuulostanut noin ärhäkältä.
Vielä muutaman ratsukon jälkeen vihdoin kuuluttaja kailotti: "Ja seuraavana radalle numerolla yhdeksäntoista, Orange Wood's Ashrikk!"
Nojauduin innoissani etukenoon kännykän videokamera valmiudessa, kun musta arabiori laukkasi häntä liihottaen radalle. Sydämeni muljahti mielenliikutuksesta. Miten upea ja iso Ashrikista oli kasvanut!
Ratsukko ylitti esteen toisensa perään ilmavasti ja kevyesti; Ashrikk hyppäsi kuin sukkula, mutta oli hurjan varovainen vauhdikkaasta menosta huolimatta. Käteni vapisivat vähän ja videokuva tärähteli, mutta olin aivan varma, että äitikin leppyisi tämän materiaalin nähtyään...
"Puhdas rata! Ratsukko jatkaa uusintaan", kuulutus huusi ja katsomo yltyi aplodeihin voittomusiikin pamahtaessa kaiuttimista käyntiin kuin fanfaari. Laskin puhelimen syliini ja hymyilin leveästi. Musta arabi pärski ja säikkyi hieman ihmisten melua, mutta ratsastaja silitti ja taputti sitä kaulalle ja ohjasi ulos radalta. Minäkin loikkasin alas penkiltä. Halusin mennä tapaamaan Ashrikkia lähempää, jos se vain mitenkään onnistuisi.
Kännykkä värisi taas: äiti.
"No olen nyt täällä, missä sinä olet? Ja täällä on aivan hirveä ruuhka!"
"Olen maneesin luona, oletko parkkipaikalla?"
"Minun piti pyytää taksia jäämään laukkujeni kanssa odottamaan, että olisit heti tullut ja ajettu samantein asunnollesi, mutta enhän minä häntä voinut pyytää jäämään, kun täällä tuskin mahtuu kääntymään. Olen täällä tallipihalla."
"I'm coming", ilmoitin. Vilkaisin yläkentälle päin ja sitten tallille päin. Olisin niin halunnut nähdä Ashrikin, mutta jos olisin nopea, ehkä ehtisin vielä haettuani äidin mukaan. Niinpä lähdin juoksuun.
Löysin äidin parkkipaikalle johtavan tien varresta tallipihalta. Hän seisoi kahden matkalaukun kanssa katsellen kiinnostuneena ympärilleen, nyökytellen kohteliaasti ohikulkijoille, vaaleat hiukset korkealla nutturalla ja siisti valkoinen parkatakki yllään. Vaikka hän olikin säksättänyt puhelimessa, hän näytti suuresti ilahtuvan näkemistäni ja hymyili hellästi jo kaukaa. Minäkin hymyilin ja kapsahdin halaamaan häntä.
"Hei rakas", äiti sanoi, "ihana nähdä sinua. Täällä on vielä aika talvista. Kotona on jo suurin osa lumesta sulanut." Hän työnsi minut kädenmitan päähän ja tarkasteli kasvojani. "Kuinka olet voinut?"
"Mennään pian", sanoin ohittaen kuulumiset ja nykäisin häntä käsivarresta. "Sinun pitää nähdä yksi juttu!"
"Joku kisajuttu? Mutta mihin minä nämä laukut laitan?"
Otin häneltä toisen ja niitä perässämme raahaten kiiruhdin tallipihan yli takaisin kohti maneesia ja kenttää. Jotkut katsoivat hetken, että mitä ihme turisteja olemme, ja yksi talutettava hevonen pelästyi laukkuja ja oli pompata taluttajansa kumoon.
"En voi tulla näiden kanssa maneesiin", äiti totesi, mutta onneksi ei tarvinnutkaan: musta arabi tepasteli meitä vastaan ratsastajansa kanssa, lämmin ratsastusviltti heitettynä ylleen. Henkäisin. Olin jännityksestä soikeana, kun jätin laukun siihen paikkaan ja lähestyin ratsukkoa.
"Ööh, hei!" sanoin tummalle, parrakkaalle miehelle, joka pysäytti hevosen yllättyneenä siitä, että joku tuli puhuttelemaan. "Minä olen Charlotte, hevoseni Shalia asuu täällä Yläkokossa. Öh, saanko...? Moi Ashrikk", tarjosin kämmensyrjää orille, joka laski korkealla pitelemäänsä päätä ja nuuhkaisi sitä. Se oli veitikkamaisen oloinen, virkku - hyvin paljon äitinsä kaltainen.
"Shalia kuulostaa tutulta...", mies tuumi ja näytti siltä, kuin raksuttaisi rattaita päässään.
"Ashrikin emä", sanoin hymyillen. "Ashrikk on meidän kasvatti." Nyt äitikin tuli ällistyneenä siihen ja esittäytyi - hän ihasteli Ashrikia silmät suurina.
"Voi miten komea sinusta on tullut!" hän huokaisi. Äiti ja ratsastaja vaihtoivat Ashrikin kuulumisia, minä taas silittelin sitä hartaasti silmät kosteina. Ashrikk oli ollut Shalian ensimmäinen varsa ja tietyllä tapaa aivan erityinen. Olisin halunnut pitää sen itselläni, jos olisin saanut, ja serkkuni Billykin oli siitä haaveillut, mutta äiti oli silloin tehnyt päätöksen Ashrikin myynnistä.
Rupatteluhetki jäi vähän lyhyeen, sillä ratsukon oli palattava uusimaan rataansa.
"Nyt täytyy rientää! Voisin tosin tulla moikkaamaan vielä Shaliaa, jos se tosiaan on tällä tallilla. En sitä tiennytkään", mies sanoi ja toivotimme onnea uusintakierrokselle. Heidän mentyään, vilkaisin äitiin, joka katsoi takaisin kulmat koholla.
"No, mitä tässä odotellaan? Mennään katsomaan!" hän naurahti, ja nappasimme laukut ja riensimme heidän peräänsä.
...Vaan arvaatteko miten Ashrikilla meni?